Siksi minä olen tällainen

Koko aikuisikäni olen kokenut olevani hieman erilainen, se sellainen höpöttävä maalainen, joka ryhtyy helposti juttusille tuntemattomienkin kanssa, puhuu hieman ronskimmin ja kertoo itsestään aivan liikaa, vaikka vastapuoli ei shokiltaan kykenisi paljastamaan itsestään yhtään mitään.

Tuon kohtuullisen helposti jutusteluun mukaan omakohtaisia kokemuksia, paloja itsestäni ja elämästäni. Vaikka avoimuuteni – tai ääliörehellisyyteni, kuten sitä itse kutsun – on toisinaan kostautunutkin, olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kuitenkin enemmän huvia kuin haittaa. Mutta sen olen laittanut merkille, että harva kuitenkaan on kuten minä.

280217_1

Kun sitten viime kesänä muutin takaisin kotiseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle vietettyäni yli 15 vuotta etelä-Suomessa ja Kaliforniassa, huomasin hämmästyksekseni, etten erotukaan enää joukosta, sillä suuri osa kohtaamistani ihmisistä on kuten minä. Keskusteluun heittäydytään helposti ja pian hämärtyvät niin yksityisyyden kuin henkilökohtaisuuksienkin rajat. Seurasi yksi aikuisikäni suurimmista ahaa-elämyksistä.

Ennen synnyinseuduille palaamista en tarkalleen ottaen ymmärtänyt miksi olen tällainen, pidin itseäni vain hieman poikkeavana, mutta nyt asia on minulle kristallinkirkas.

Täältä minä olen kotoisin, täällä kasvanut ja vaikka tyttö lähti Pohjois-Pohjanmaalta pakoon heti peruskoulun jälkeen, ei Pohjois-Pohjanmaa koskaan lähtenyt tytöstä. Ja voin vakuuttaa, etten yhtään liioittele kun sanon, että olen tänne palaamisen myötä löytänyt itsestäni jotain sellaista, joka on ollut näkyvillä koko ajan, mutta jonka merkitystä en ole aivan ymmärtänyt. En ole vain maalainen, olen pohjois-pohjanmaalainen. Eikä se viittaa vain synnyinseutuun vaan myös luonteenlaatuun.

Siis siksi minä olen tällainen.

 

ps. En sano, etteikö samankaltaisia ihmisiä muualtakin kuin Pohjois-Pohjanmaalta löytyisi, mutta asuttuani elämäni aikana 10 eri paikkakunnalla ympäri Suomen (ja kahdessa eri kaupungissa Kaliforniassa) voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että yleisellä tasolla ulosannissa ja ihmisluonteessa on melko suuriakin alueellisia eroja.

 

 

Sananen minusta uusille lukijoille

Onnenpäivän elo uudella blogialustalla on lähtenyt kivasti käyntiin ja todennäköisesti suurin osa vanhoista lukijoistakin on jo löytänyt blogin uuden kotiosoitteen. Ilokseni olen pistänyt merkille myös sen, että Onnenpäivä on saanut riveihinsä ihan uusiakin lukijoita. Peloistani huolimatta blogin muuttaminen Lilyn alta omilleen ei siis ole ollut täydellinen katastrofi ja kiitos siitä kuuluu luonnollisestikin teille siellä ruutujen toisella puolella. Kiitos, kiitos ja kiitos!

Lähinnä uusia lukijoita silmällä pitäen, ja miksei tietysti vanhojakin, ajattelin kertoa lyhyesti minkälaisen tyypin pääkopassa nämä sekalaiset kirjoitukset asiasta ja asian vierestä oikein saavat alkuunsa. Itsensä kuvaileminen on kuitenkin yllättävän hankalaa. Vaikka sitä osaisi kertoa elävästi omista ajatuksistaan koskien asiaa kuin asiaa, on vaikea pukea sanoiksi ajatuksia itsestään. Mutta yritetäänpä.

Olen syntyjäni nivalalainen, pienten maalaiskaupunkien kasvatti, vähemmän hipsteri, enemmän maalainen ja kevyesti juntti. Pääkaupunkiseudulle muutosta ja mainosalasta huolimatta en koskaan oppinut pintaliitämään. Olen aina lentänyt mielummin kovaa ja korkealla, toisinaan päättömästikin, ja pysähtynyt sitten ihmettelemään mihin olenkaan taas joutunut. Lennettyäni seinään kerran jos toisenkin ja vähän itseäni satutettuanikin, tarttui onnekseni eräältä harhalennolta mukaani samoissa sfääreissä leijaileva mies, jolla itsestäni poiketen oli paitsi suuntavaistoa, myös nopeusrajoitin ja kohtuullisesti järkeä.

Reilut viisi vuotta sitten, erään uhkarohkean syöksylaskun päätteeksi, löysimme itsemme Kaliforniasta. Siitä lähtien elämäni on ollut seikkailua, johon en ole enää edes yrittänyt tehdä käsikirjoitusta. Päämäärän saavuttamisen sijaan olen keskittynyt nauttimaan matkasta, vaikka toisinaan on töyssyissä jäänytkin kieli hampaiden väliin ja otsalohko kajahtanut tuulilasiin.

En osaa ottaa itseäni kovin vakavasti, vitsailen paljon ja olen sitä mieltä, että on helpompi jäästä jaloilleen naurukohtauksen kuin loukkaantumisen kaatamana. Tykkään ihmisistä ja juttutuokioista ja minulla on yleensä aina liikaa asiaa asian vierestä. En ole kirjaviisas, olen huono numeroiden kanssa ja laiska ottamaan selvää asioista, joista en oikeasti ole kiinnostunut. Mutta ihmisten kanssa olen hyvä. Tiedän miltä tuntuu ja miltä tuntuu, kun ei tunnu. Haluan auttaa ja haluan hyvää, vaikken aina osaakaan antaa oikeita vastauksia. Yleensä osaan kuitenkin esittää oikeita kysymyksiä.

Olen laiska provosoitumaan ja väittelemään enkä mielelläni käytä sanansäilääni, sillä se on terävä. En haluaisi loukata ja pinnani on käsittämättömän pitkä. Mutta kun suutun, on minun vaikea antaa anteeksi enkä koskaan unohda. Ärsyynnyn ihmisistä, jotka käsittävät asiat väärin ja suhtautuvat epäolennaisuuksiin turhan vakavasti. Samasta syystä ärsyynnyn toisinaan myös itseeni, vaikka muuten tulenkin itseni kanssa nykyisin mukavasti toimeen.

Olen ääliörehellinen, ääliöaito ja ääliöhyväuskoinen. En muista milloin viimeksi olen valehdellut, paitsi jokin aika sitten ovelle tulleelle kaupustelijalle, jolle kerroin vanhempieni olevan juuri nyt kaupassa. Kerron paljon itsestäni, epäitsekkäästi. Olen valmis laittamaan itseni likoon, vaikka toisinaan siellä soikossa rypiessä on alkanut vähän kaduttamaankin. Olen pakkomielteinen ja itsepäinen tai sinnikäs ja periksiantamaton, raja on häilyväinen. Kun teen jotain, teen sen suurella sydämellä. Kun päätän olla tekemättä jotain, teen sen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.

Sellainen minä olen ja sellainen bloginikin on, lokeroimaton ja vähän sivuraiteilla, mutta täynnä elämää.