Kuluneet pari viikkoa ovat olleet melkoista tunteiden vuoristorataa. Tiedättehän, aivan kuten vuoristoradoissa, se ensimmäinen syöksy tuntuu pahimmalta, sen jälkeen vatsa tasoittuu, pää tottuu ja loput silmukat sujuvat hetkittäin melkein innostuen ja sitten taas kauhusta turvakaaria puristaen. Kun vaunu vihdoin pysähtyy, et ole aivan varma oliko ajo jännittävä vai vain ja ainoastaan kamala.

***

Lyhyt tarina lyhyesti. Miehen työpaikasta riippuvainen oleskelulupa lakkasi olemasta, kun työ lakkasi olemasta. Näin ollen työn mukana ei mennytkään vain työ ja toimeentulo. Meni oikeus olla tässä maassa, koti, ystävät ja se lähikauppa, jonka myyjä huolestuu jos olen pari viikkoa poissa. Meni sali, lenkkipolut, pyöräilyreitit ja ne takapihalle vasta istutetut hedelmäpuutkin. Ihan noin vain. Yhdessä hetkessä, musteena irtisanomisilmoituksessa. Pum. Lentolippunne, olkaa hyvät.

Ensimmäisistä hetkistä en muista paljoakaan. Päässä sumeni, pyörrytti. Ei tämä varmasti oikeasti edes tapahdu. Mutta mies katsoo vakavasti takaisin kirjekuori kädessään, tarttuu olkapäähän ja on pakko uskoa. Seuraavana päivänä perumme muuton uuteen kotiin, jo pakatut muuttolaatikot on revitty auki, lajiteltu tavarat pidettäviin, myytäviin ja kierrätykseen laitettaviin. Iltapäivällä joku noutaa ensimmäiset myydyt huonekalut. Otetaan yhteyttä rahtifirmaan, paljonko maksaa muutto Suomeen. Soitetaan äidille, soitetaan isälle. Tytär miehineen on tervetullut takaisin kotiin, viivy niin pitkään kuin tarvitsee.

Tunnustelen miltä tuntuu. Väsyttää, mutta uni pakenee aina aamuyöstä. Vatsassa tuntuu outo möykky. Alun viha ja pettymys ovat vaihtuneet suruksi, mutta enemmän kuin itseni, minua surettaa mieheni ja jopa äitini vuoksi, joka oli ostanut lentoliput luokseni marraskuulle. Itseäni en oikein osaa edes ajatella. Tuntuu, että kaikki tapahtuu jollekin muulle. Pakkaan, puran, järjestän pihakirppistä, katson kun talo tyhjenee huonekalu kerrallaan.

Olemmehan me Suomeen paluusta jutelleet, tänä vuonna ehkä enemmän kuin ikinä ennen. Olen kaivannut sukulaisia ja perhettä, työpaikkaanikin. Mutta kuitenkin olemme päättäneet jäädä, ainakin toistaiseksi, nyt kun Suomessa talous- ja työllisyystilannekin on mitä on. Nyt yritän pakottaa itseni ajattelemaan, että ehkä koko juttu on kohtalon järjestämä, että ehkä oli tarkoituskin että joku muu tekee puolestamme sen päätöksen, johon emme itse kyenneet. Ehkä meidän on aikakin palata juurillemme. Hetken ajatus tuntuu melkein hyvältä, kunnes muistan, että mieheni lisäksi Suomessa on tuhansia ja taas tuhansia saman alan työttömiä.

Silloin tällöin leikittelen ajatuksella, että ehkä tämä onkin uuden seikkailun alku. Ehkä seuraava työ löytyy Aasiasta! Ehkä Australiasta! Ehkä käymme Suomesta hakemassa vauhtia ja taas mennään! Koko maailma on avoinna, kaikki on mahdollista! EU-maistakin voisimme valita minkä vain! Tai ehkä lennämmekin Balille ja elämme tulevat vuodet säästöillä! Enää emme edes yritettäisi asettua aloillemme ja rakentaa kotia, ei siitä kuitenkaan tällä luonteella mitään tulisi. Helpompi vaan, kun ei ole kotia missään.

Seuraavassa hetkessä into on poissa. En halua koko maailmaa enkä uutta seikkailua. Makaan sängyllä, tuijotan kattoa ja kuulen kuinka hengityksenikin kaikuu tyhjässä huoneessa. Haluan pysyä täällä. Lähes kuuden vuoden jälkeen on alkanut vihdoin tuntua siltä, että olen kotiutunut, englanti on alkanut sujua ja olen saanut ihan oikeita ystäviä. Ei tämä voi olla ohi, ei vielä. Tämä on minun kotini.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä ohkaisemmaksi käyvät mahdollisuudet Yhdysvaltoihin jäämiselle. Toisina päivinä jaksan uskoa kovastikin siihen, että uusi työ löytyisi nopeasti ja oleskelulupa saisi jatkoa. Ja sitten seuraavana päivänä tuijotan väsyneenä muuttolaatikoita ja olisin valmis lähtemään tästä paskamaasta vaikka samantien.

Kävi miten kävi, jossain vaiheessa tämäkin vuoristorata on ohi, tavalla tai toisella. Mutta se on varma, että kestää hetken ennen kuin maa alkaa taas tuntua tukevalta jalkojen alla.

Kuvat: Bodie, entisaikojen hulppea kaivoskaupunki, nykyinen aavekaupunki Kaliforniassa.