Syvistä kansan riveistä kuului hivenen huvittuneitakin hymähdyksiä, kun kerroin Facebookissa ostaneeni kävelysauvat. Että tähänkö on nyt tultu, ruveta nyt harrastamaan tuollaista mummolajia. No kuulkaas niin se on, että näin reilusti yli kolmekymppisenä on jo korkea aika siirtyä hivenen rauhallisempien lajien pariin.

Oikeastihan idea tähän uuteen urheilulajiin tuli rakkaalta aviomieheltäni, joka ei selvästikään ole päässyt nuoruusvuosien kilpahiihtotaustastaan yli. Koska olen kohtuullisen helposti ylipuhuttavissa kaikenlaiseen hulluuteen, ei mennyt aikaakaan kun jo seisoskelin Äänekosken laskettelurinteen juurella tuliterät dementiakepit käpälissä.

Ja niin tämä keski-ikääntyvä tuulipukukansalainen aloitti uuden harrastuksensa sauvomalla Äänemäkeä ylös ja alas, kävellen ja juosten.

Siinä reilun kymmenen intervallivedon aikana oli aikaa miettiä, että mitä hemmettiä nainen tekee keskellä kesää laskettelurinteessä sauvat kädessä?

Se perimmäinen taka-ajatus koko touhussa on kai se, että kunto kohoaisi ja oppisi sietämään paremmin äärimmäistä rasitusta ja pakottavaa tarvetta oksentaa kesken liikkeen. Että jaksaisi nousta ylämäet rivakammin lenkillä, selviäisi paremmin HIIT-tunneista ja jaksaisi juosta karkuun kun taivas putoaa niskaan. Ja toisekseen, kyllähän tämä touhu on kaikessa hulluudessaan tavallaan ihan hauskaakin ja saattaa ainakin teoriassa polttaa muutaman rasvakilon vyötäröltä.

Siinä naureskelijat ovat kyllä ihan oikeassa, ettei sauvakävely ainakaan tässä muodossa mitään oikeaa liikuntaa ole. Silkkaa masokismia tämä on.