Tänään on ollut hyvin tavallinen lauantai. Se sellainen, jolloin syödään hitaasti aamupalaa, tehdään vähän kotihommia, pistetään astetta parempaa ylle ja lähdetään isolle kirkolle ruokaostoksille.

Siellä kaupan pihassa sitten ehdotin miehelle, että käytäisiin ostamassa viinipullo. Mies oli ajatuksesta silminnähden hölmistynyt ja ihmetteli, että miksi ihmeessä, kun eihän tässä päivässä ole mitään erityistä.

Mutta sepä siinä juuri on, kun tämä tavallinen on ihan parasta. Se, että herää omasta sängystä, omassa kodissa. Että kun on itse vielä vähän uninen ja kuulee, kuinka portaat narahtavat miehen mennessä alakertaan kahvin keittoon ja että pian sen tuoksu saa houkuteltua minutkin ylös sängystä. Se, että sytytän leivinuuniin tulen, kipaisen hakemaan pihan perältä lisää puita ja vaikka vetäisen matkalla eteisen naulasta ylleni kulahtaneen maastotakin, niin siltikin ilman viileys vähän puistattaa. Se, että pihan pensaat ovat jo pudottaneet kaikki lehtensä ja että nurmikko on märkää ja onnistun jotenkin kastelemaan toisen sukkani. Että kaikki on justiinsa tällaista, tavallista.

Sillä tätä minä olen yli vuoden odottanut, kun olemme tavaroinemme roikkuneet kahden maan välissä ja asuneet ystävien ja sukulaisten riesana vailla omaa kotia. En juhlaa enkä matkoja, vaan ihan tavallista elämää.

Ja minusta elämä on aika pirun hyvä syy ostaa viinipullo, ehkä jopa se kaikkein paras.
Joten otetaas sille!