Aion nyt kertoa jotain, mitä ei kai koskaan pitäisi mennä ääneen sanomaan, mikäli on ikinä sattunut paasaamaan ruoka-asioista puolella sanallakaan. Mutta menkööt nyt, ihminenhän se minäkin olen himoineni.

Täällä on nimittäin eletty nyt sillä tavalla poikkeuksellista viikkoa, että a) olen etätöiden sijaan työskennellyt kokopäiväisesti toimistolla, b) mies on ollut työmatkalla ja c) olen majaillut ystäväni luona hänen itsensä ollessa toisaalla. Näiden kaikkien tekijöiden summana on normaalisti niin kototekoiseen ruokaympyrääni muodostunut uusi sektori: EINESKEITOT.

Antakaas kun selitän. Kokkaaminen yhdelle, ja vieläpä vieraassa keittiössä, on synkkää. Toisekseen työpaikan ruokala pitää minut niin hyvällä ravinnolla puolet vuorokaudesta, ettei sen toisen puolikkaan vuoksi viitsi ryhtyä kattiloita sotkemaan. Ja viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä syynä, ovat salaiset ruokaperverssioni. Minä nimittäin pidän erinäisistä eineskeitoista kuin hullu puurosta (ja niin, pidän muuten siitäkin).

Tässä mitään lautasta tarvita. Tää on pinaattikeittoa eikä mitään taidetta.

Tähän mennessä Alepasta on tarttunut mukaani jo kana-kookoskeitto, lohikeitto, pinaattikeitto sekä savuporojuustokeitto, joista vieläpä puoleen oli lätkäisty houkuttimeksi -30 % virkamiestarra. Vaikka keittojen maku onkin varsin hyvä ja osassa keitoista uida polskuttelee proteiiniakin ihan kiitettävästi, edustavat kalorimäärät tosinaiselle lähinnä alkupaloja. Mutta mikäs siinä, kivastihan nuo menevät graavilohi-ruisleivän alkukeittona.

Onneksi oloni sinkkusimulaattorissa on kuitenkin lähestymässä loppuaan, sillä pidempään jatkuessaan alkuiltojen Alepa-visiitit alkaisivat kyllä näkyä holtittomana painon putoamisena. Ja sehän olisi kamalaa se.

Onkos täällä muita, jotka silmän välttäessä tarttuvat salaa eineskeittopurtiloihin? Vai olenko ainoa, joka kehtaa myöntää?