Kävimme eilen jättämässä jäähyväiset vanhalle kauniille kodillemme. Sille, jonka remontti valmistui kolme vuotta sitten, viidentoista työntäyteisen kuukauden jälkeen, vajaa vuorokausi ennen kuin muutimme uuteen osoitteeseen, uuteen maahan. Kahden vuoden ajan uusitussa kodissamme asuivat vuokralaiset, jotka eivät arvostaneet kättemme jälkiä, eivät toisen omaisuutta. Se, mitä jäljelle jäi, remontoitiin uudelleen, kuvattiin, kuvailtiin kauniin sanankääntein ja lopulta laitettiin myyntiin tänä keväänä. Tästä kaunis koti suurellekin perheelle.

Tuttu soratie rapisi renkaiden alla kai viimeistä kertaa. Maalaismaisemat lähellä kaupunkia, rauhallinen paritalo metsän keskellä, vieraita autoja pihassa, jokin tuntui kuristavan kurkkuani. Tuon pensaan minä istutin silloin, kun en vielä tiennyt muuttavani. Ja kas vain, nuo kukat ovat säilyneet hengissä vuokralaisen laiminlyönnistä huolimatta, sitkeitä pirulaisia. Teki mieli nyppiä pahimmat rikkaruohot, mutta eivät ne kasva enää minun maillani. Piha ja talo ovat siirtyneet murheista muistoihin.

Ovesta astuivat uudet omistajat lapset kannoillaan, valmiina tekemään talosta mieleisensä, oman kotinsa, aivan kuten mekin silloin joskus. Haikeana, mutta hyvillä mielin minä jätin vanhan kotimme heidän hoiviinsa.Kaikkea hyvää ja onnellisia vuosia.

Ehkä mekin vielä joskus osaamme asettua.