Facebookilla on tapana muistuttaa päivittäin tapahtumista vuosien takaa. Pari päivää sitten Facebook kertoi minun olleen kymmenen vuotta sitten lomalla Las Vegasissa, yhdeksän vuotta sitten lätkämatsissa San Josessa ja samaisen viikon lopussa aikeissa lennähtää vielä lomamatkalle Miamiin. Kuusi vuotta sitten söin lounasta vähän paremmassa ravintolassa Malibussa ja viisi vuotta sitten olin katsomassa koalakarhuja Sydneyssä. Sanonpahan vaan, että kyllä siinä kaninpaskaa kottikärryyn lapioidessa kävi mielen vieressä, että aika kauas on tultu siitä, kun asuin vielä Kaliforniassa.
Äkkiseltään tie Kaliforniasta Ahvenanmaan piskuiselle saarelle kuulostaa ihan helvetin jyrkältä alamäeltä. Ja kyllähän vuodet Kaliforniassa hyviä oli, sitä en voi kiistää. Oli reissuja, oli ihmisiä, oli palmupuita, ostareita, ravintoloita ja kaikki mahdollinen käsien ulottuvilla ja kotiin toimitettuna. Mutta kun jokunen vuosi sitten haavekuvissa siintänyt 90210 Beverly Hills vaihtui yllättäen 90900 Kiimingiksi, en ollut edes kovin pettynyt. Minä kun olen sillä tavalla perverssi, että tykkään asua paikoissa, joille jumalakin on kääntänyt selkänsä. Sellaiseksi kai tulee, kun sattuu syntymään Nivalassa.
Mutta myönnettävä on, että muutto Ahvenanmaalle tuli silti täysin puskista jopa itselleni. Kokemukseni saaresta kun rajoittui tasan yhteen humalaiseen kurkistukseen laivan kannelta matkalla Tukholmaan. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että täällä ei kyllä ole paljon mitään. Ja samaa mieltä olen vieläkin. Mutta minulle se ”ei paljon mitään” on juuri sopivasti.
Sillä hommahan on niin, että vaikka olen asunut ja matkustellut muina metropoliitteina pitkin ja poikin, niin lopulta siitä faktasta ei pääse mihinkään, että olen umpimaalainen, suonissani virtaa esi-isien junttiveri ja saapastelen mieluusti omilla mailla kiviä potkien. Siihen tämä meidän asuttama pienehkö saari Ahvenanmaan eteläosassa tarjoaa täydelliset puitteet.
Täällä on hiljaisuutta, on tilaa hengittää, naapureita näkee vain harvakseltaan ja niin luonto kuin ruokakin tulee pihaan asti kauriiden, metsäjänisten, sienien ja marjojen muodossa. Senkun ottaa aseet ja ämpärit esille.
Täällä on rauha, jukoliste. Tai ainakin oli, ennen kuin minä muutin tänne.
Kantaessani tänään tomaatin taimia halki pihamaan kohti kasvihuonetta, alkoi äkkiä naurattamaan. Tajusin, että siinä kun ihmiset tavallisesti ulkoiluttavat koiria tai lapsia, ulkoilutan minä taimiani.
Taimien ulkoiluttaminen liittyy tietysti taimien karaisemiseen, eli niiden totuttamiseen tulevaan kotiinsa. Samalla olen sitten sitonut honteloihin taimiin tukikepit ja jutellut niille mukavia tulevasta kasvukaudesta. Enkä muuten edes liioittele, vaan ihan oikeasti olen vähän kasvateilleni jutustellut. Jep, ei ihan täyspäistä, mutta viihdyttävää.
Vaikka kasvihuone onkin ollut pitkäaikainen unelmani, tuli silti pienenä yllätyksenä kuinka mukavaa kasvien parissa puuhailu oikeasti onkaan. Voisi melkein kuvitella minun kasvattelevan jotain ihan muita kasveja, niin rentouttava ja murheet karkoittava vaikutus tomaateilla ja tomatilloillani on.
Myös kurkut ja kurpitsat nauttivat aurinkokylvystä!
Viikonloppuna taimien rahtaaminen talon ja kasvihuoneen välillä kuitenkin loppuu ja taimet pääsevät vihdoin muuttamaan varsinaiselle kasvupaikalleen. Sanovat, että kesäkuun 10. päivän jälkeen ei hallaa enää tule ja on turvallista siirtää viljelykset lopullisesti ulkotiloihin. No, saapa nähdä kuinka käy. Tänään on ainakin piisannut lämpöä, semitunturissakin pitkästi yli 20 astetta.
Innostuin alkukeväästä kasvattelemaan tomaatin taimia. Koska en luottanut omiin viherpeukalointitaitoihini juurikaan, kylvin siemeniä varmuuden vuoksi ”vähän enemmän”. Vastoin kaikkia odotuksia, kaikki taimet selvisivät hengissä ja yhtäkkiä huomasin kaitsevani yli neljääkymmentä terhakasta tomaatinalkua.
Jaettuani taimia sekä sukulaisille että kyläläisille, jäi jäljelle siltikin sen verran paljon taimia, että päätin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ihan oikeasta kasvihuoneesta. Aikani valikoimia tutkittuani, löysin Kone-Glansin nettikaupasta semibudjetti-mallia edustavan Sunor NB3 -kasvihuoneen.
Kasvihuone kulkeutui semitunturiin näppärästi kotiinkuljetuksella, joskin yksi paketeista saapui kohteeseensa pari päivää muita paketteja myöhemmin. Tiesin ostaneeni edullisen kasvihuoneen ja tuotteen olevan myös sen mukainen. Paketin avattuani ja viitisen sekuntia kasausohjeita silmäiltyäni pääsi kuitenkin henkinen itku. En ole luovuttajatyyppiä tai edes nainen kädettömimmästä päästä, mutta heti ensimetreillä heräsi vahva epäilys siitä, ettei kasvihuoneeni näkisi ensimmäistäkään kesää.
Ensimmäinen puolituntinen vierähti kasausohjetta tavatessa ja erinäisiä osia paikallistaessa. Seuraavan tunnin aikana sain kasattua kattoikkunan sekä oven. Ensimmäisiä valmiita osia juhlittuani huomasin, että pleksien molemmin puolin oli suojakalvot. Olin poistanut suojat vain toiselta puolelta. Perkele.
Tässä vaiheessa hain oluen, vaikka ohjeissa kiellettiinkin kasaaminen alkoholin vaikutuksen alaisena. Mutta hyvä että hain, sepä nimittäin osoittautui myöhemmin ainoaksi energianlähteeksi todella pitkään aikaan.
Ikkunan ja oven toimittua ikään kuin lämmittelynä, alkoi varsinainen työmaa ja kasaamisen kauheus paljastua koko laajuudessaan. Huomasin nopeasti, että käteni loppuivat kesken ja jouduin pyytämään avuksi mieheni, jonka pinna on tunnetusti omaani huomattavasti lyhyempi. Parisuhteemme oli selviytynyt vanhan talon remontista, työttömyydestä, uusioperhekuvioista, ulkomaille muutosta ja paluumuutosta Suomeen, mutta en ollut lainkaan varma selviytyisikö se kasvihuoneen kasaamisesta.
Saatuamme kasvihuoneen ensimmäisen päädyn läjään, alkoi tuulla. Rakennelma nitisi ja natisi, kasausohjeet ja pakkausmuovit lennähtivät toiselle puolelle pihaa enkä voinut juosta niitä kiinni, sillä pidin molemmin käsin kiinni tuulenraiskaamasta päätyseinästä. Kuului vaimeaa nirinää, kun pitkäksi venähtänyt pinna alkoi lähestyä katkeamispistettä.
Neljännen tai viidennen kasaustunnin kohdalla tuli nälkä, mutten edelleenkään voinut irroittaa otettani rakennelmasta muutamaa hetkeä pidemmäksi aikaa eikä tämä ainakaan kohottanut mielialaa. Ohjeet muuttuivat sivu sivulta monimutkaisemmaksi ja jouduimme purkamaan jo tehtyjä rakennelmia useita kertoja huomattuamme, että milloin oli mistäkin välistä jäänyt ruuvi uupumaan.
Aurinko ja lämpötila alkoivat laskea. Käsiä paleli, mutta vaikka ohjeessa kehotettiinkin käyttämään suojahansikkaita, ei pienenpienten nippeleiden ja nappeleiden käsittelystä olisi hanskat kädessä tullut hevon helvettiä. Saatuamme varsinaisen kehikon kasaan ja ruuvit lähes yhtä kireälle kuin ne alkoivat olla omassa pääkopassakin, ryhdyimme vihdoin asentamaan seinäpleksejä. Mutta eiväthän ne perkeleet tietenkään istuneet paikoilleen, kun runko oli sentin vinossa sinne ja toisen tänne. Oli kulunut yhdeksän tuntia projektin aloittamisesta ja oli aika jättää osa huvista seuraavaan päivään.
Aloitimme seuraavan kasauspäivän löystämällä kaikki edellispäivänä kiristetyt ruuvit ja sovittamalla pleksejä tämän jälkeen seiniin uudemman kerran. Pleksien asentaminen alkoi vihdoin sujua kohtuudella, mutta jo törmäsimme uuteen ongelmaan. Pakkauksesta puuttui kattoikkunan kiinnittämiseen tarvittavat raudat ja olimme saaneet tilalle pakkaukseen kuulumattomat kiinnikkeet. Onneksi mikään ei ole niin viisas kuin insinöörin vaimo ja saimme loppujen lopuksi värkättyä näistä ylimääräisistä osista ihan kelpo kiinnitykset. Myös muiden rakenteiden tukemiseen tarvittavat kulmaraudat vaativat hivenen ylimääräistä miehistä rakkautta ja pajavasaraa, ennen kuin sopivat niille tarkoitettuihin paikkoihin.
Kun kasaustunteja oli takana lähes 12, oli kasvihuone vihdoin kasassa. Vaikka rakennelma tuntui kasausvaiheessa todella huteralta, jämäköityi se viimeisten listojen ja pleksien myötä huomattavasti. Vaikka kyseessä olikin semibudjetti-kasvihuone, vaikuttaisi se hintaansa nähden varsin hyvältä. Ainoa kohta missä edullisuus käy selvästi ilmi, on ovi. Sen sulkeutumismekanismi kun on todella heppoisa eikä kestä edes kohtuullista tuulenvirettä. Tämä siis vaatii vielä pientä jälkivirittelyä ennen kuin kasvit pääsevät muuttamaan uuteen kotiinsa.
Ja ai niin, että kuinkako kävi sen parisuhteen? No, sanotaanko näin, että sen tomaattisadon olisi parasta olla vähän pirun hyvä.
Sunor NB3 -kasvihuone
Plussat:
Edullinen hinta, oman vertailuni mukaan paras hinta-laatusuhde.
Toimitus onnistuu kotiovelle lisämaksusta.
Kasvihuoneen osat on numeroitu ja merkitty hyvin.
Osat sopivat yllättävän hyvin paikoilleen, paitsi kulmaraudat, joita piti muotoilla uusiksi.
Jämäkän oloinen.
Kaupan päällisenä automaattiavaaja ikkunaan, jota tosin en ole uskaltanut vielä edes yrittää asentaa.
UV-suoja, sokkeli ja pienenpienet rännit vakiona.
Miinukset:
Kasaaminen on painajaismaista eikä missään olosuhteissa onnistu yksin. Ajattele Ikean kirjahyllyä ja kerro se sadalla.
Ohjeessa mainittu 300 minuutin kasausaika on julma vitsi.
Temptation Island ei ole mitään verrattuna siihen, minkälaisen koettelemuksen eteen kasvihuoneen kasaaminen laittaa parisuhteen.
Kasausohjeissa on vakavia puutteita niin kasausjärjestyksessä kuin ylimääräisten ruuvien pujottelussa sinne tänne. Tämän vuoksi omasta kasvihuoneestani jäi uupumaan osa tukirimoista.
Jos haluaisin ostaa kasvihuoneeseeni jälkikäteen hyllyjä, ei niiden asentaminen onnistuisi todennäköisesti kuin puoli kasvihuonetta purkamalla.
Vaikka kasvihuone muuten on kasattuna kohtuullisen jämäkän oloinen, on oven sulkemismekanismi todella huono.
Niin se mennä hurahti Kalifornian reissu ja vielä pari viikkoa sen jälkeenkin. Matka oli kovasti onnistunut; hengailin pääasiassa vanhoilla kotikonnuilla ja tein samoja asioita samojen ihmisten kanssa kuin siellä vielä asuessanikin. Totta puhuakseni, hetkittäin tuntui siltä, kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään.
Kadut ja liikerakennukset olivat ennallaan, samoin lenkkipolut ja kuntosali. Suunnistin kaupan hyllyväleissä sujuvasti, tiesin mitä ostaisin ja heitin automaattisesti smalltalkit oikealla kielellä. Autoilu sujui jouhevasti, tiesin minne ajaa ja mitä kautta, mitä reittejä kannattaa välttää ja mistä voi vähän oikaista. Treenasin kavereiden kanssa, kävimme vakio sushipaikassa syömässä ja istuimme iltaa maailmaa parantaen.
Tuli aika pelottavankin voimakas tunne siitä, että olen kotona. Aivan kuin olisin ollut Suomessa vain käymässä ja nyt palannut takaisin. Tai kuin koko Suomeen muuttaminen olisiollut vainunta ja nyt olin taas hereillä. Niistä ajatuksista oli aika surullistakin havahtua ja tajuta, ettei Kalifornia ole enää minun kotini.
Näiden vähän turhankin kotoisten tunnelmien vuoksi hirvitti jo etukäteen paluu semitunturiin. Pelotti, että vaikka Kiiminki oli alkanutkin jo tuntua kodilta, tuo tuntemus olisi reissun jälkeen tipotiessään ja tilalla pohjaton kaipuu Kaliforniaan.
Kun sitten reissun jälkeen palasimme (vielä lumen peittämään) kotipihaan, ei tuntunutkaan pahalta, tuntui kodilta.
Kaliforniassa on ne omat puolensa, joista pidän kovasti ja jotka tuntuvat omalta; ainainen kesä, vuoret, suomiporukka ja paikalliset ystävät. Mutta niin on täällä Kiimingissäkin; ihana koti, kaunis luonto, pohjois-pohjanmaalaiset ihmiset ja kohtuullisen lähellä asuva perhe.
Minulle onkin kehittynyt tässä pikkuhiljaa aivan uudenlainen unelma. Kunpa voisin asua molemmissa paikoissa; puoli vuotta siellä, toinen puolikas täällä.
Rohkaisin vihdoin viime viikolla mieleni, annoin sisäiselle viherpeukalolleni vallan ja kylvin ensimmäiset tomaatinsiemenet. Näinkin pieni asia vaati minulta pitkää harkintaa, sillä tähän mennessä puutarhaunelmistani on seurannut lähes poikkeuksetta jonkin sortin katastrofi tai muu mullistus.
Sehän on vähän niin, että puutarhaunelmointi ja viherpeukalointi ovat melko selviä merkkejä aloilleen asettumisesta, että sitä ikään kuin on itsekin juurtumassa kiinni johonkin maaperään taimiensa myötä, tai niinhän sitä luulisi. Nimittäin jostain kumman syystä aina siinä vaiheessa, kun saan ensimmäiset taimet istutettua pihan perälle, joudumme muuttamaan. Ihan jokaikinen kerta.
Mennäänpä takaisin aikaan, jolloin entisöimme vanhaa kotiamme Tuusulassa. Olin juuri saanut istutettua pihamaalle uuden nurmikon ja liudan uusia pensaita, kun hupsista vaan, muutimme Kaliforniaan. Kalifornian ensimmäisessä kodissa katselin aikani etupihan näivettyvää kukkapenkkiä, kunnes lopulta ostin lavan maanpeittomehikasveja ja tein kukkapenkistä taas kauniin. Vuokrasopimuksemme irtisanottiin kuukautta myöhemmin. Uudessa kodissa en lyhyen asumisen aikana varsinaisiin istutuspuuhiin ehtinyt, mutta hoidin ja paijasin tunnollisesti viiniköynnöstä koko talven ajan, jotta syksyn tullessa saisimme hyvän sadon. Kun ensimmäiset raakileet ilmestyivät, muutimme toiseen kaupunkiin.
Seuraavassa, pitkäaikaisemmille lukijoilleni tutussa Mission Viejon talossa, katselin heitteillä olevaa etupihan kukkapenkkiä ja kituvia pensaita yli kolme vuotta, ennen kuin lopulta uskaltauduin istuttamaan niiden tilalle uusia pensaita ja hedelmäpuita. Ja kuinka kävikään, vuokrasopimuksemme irtisanottiin kuukautta myöhemmin ja samassa rytäkässä tuli sitten lähtöpassit koko maasta.
Ehkä siis ymmärrätte, että kynnys tomaatinsiementen kylvämiseen oli korkea.
Nyt se on kuitenkin tehty. Ensimmäinen minikasvihuoneellinen heirloom-tomaattivauvoja on jo itänyt ja niistä innostuneena seuraava jo pistetty alulle. Olen haaveillut koko aikuisikäni ihan oikeasta kasvihuoneesta, mutta näillä kokemuksilla en nyt kuitenkaan taida sellaista hankkia muuttoriesakseni. Sen sijaan löysin netistä näppärän näköisiä kasvutelttoja, jollaisen ajattelin virittää talon parvekkeelle. Se ja turvesäkeissä kasvavat tomaatit on sitten helppo napata kainaloon tarpeen vaatiessa.
Onkos siellä muita tomaattitarhureita? Nyt on aika pistää siemenet itämään!
Myös kurkut ja kurpitsat nauttivat aurinkokylvystä!
Onnenpäivä 