Viimeiset vuodet ovat olleet melkoista suopaamista ja huopaamista näiden kutrien kanssa. Kalifornia teki tehtävänsä ja muutti minut pikkuhiljaa mustatukkaisesta vaaleammaksi ja vaaleammaksi, kunnes aloin tosissani muistuttamaan kalifornialaista tusinablondia. Tämän vuoden keväällä saavutettiin lopulta kohdallani seblondiuden huippu. Mutta voi äääh. Sanonta ”blondeilla on hauskempaa” on kyllä ihan ylimainostettu. Ei nimittäin ollut yhtään sen hauskempaa kuin mustatukkaisenakaan.

Siitä se ajatus sitten lähti. Blondeja on täällä ihan tarpeeksi ilman minuakin ja päätin palata takaisin siihen hiusväriin, mikä itselleni on luontaisin. Hiuksieni vaalentamisen kanssa taistellut kampaajani huokaisi syvään samalla, kun levitti vaalean tukkani päälle alkuperäistä väriäni, tummanruskeaa. Lopputuloksena peilistä katseli tutun näköinen nainen ja olin luonnolliseen hiustenväriini tyytyväinen ainakin pari viikkoa. Mutta voiäääh, taas. Melko monta kertaa aamutuimaan peiliin katsoneena minun pitäisi jo tietää, ettei luonnonkaunis vaan ole se minun juttuni. Hiukset olivat värittömät, hajuttomat ja mauttomat eikä mieskään enää meinannut löytää omaansa kaupan hyllyväleistä.

Viimeinen niitti oli, kun mustatukkainen ystäväni tuli luoksemme vierailulle ja katselin kateellisena hänen komeaa tukkaansa. Ja nyt saisi riittää, haluan vanhan kunnon rokkitukan takaisin! Ei kuitenkaan sopinut hätäillä, minulla kun on kumma periaate, että kampaamokäyntien välillä tulee olla useampi kuukausi. Niinpä kärvistelin melkein viisi kuukautta, ennen kuin vihdoin sovin treffit kampaajani kanssa. Ja tässä se nyt on. Päältä tummanpunaruskea ja latvoista vetyperoksidiblondi.

On muuten onnekas mies, tuo ukkoseni. Sai sekä blondin että brunetin, samassa paketissa.