Voisinko palata Suomeen?

Aina silloin tällöin minulta kysytään, että aiommeko palata Suomeen vai jäämmekö USA:han loppuelämäksemme. Aihe kiinnostaa erityisesti paikallisia ja läheisiä siellä kotipuolessa, mutta asiasta jutellaan paljon myös meidän ulkosuomalaisten keskuudessa. Jäättekö vai ettekö jää? Tykkäättekö enemmän asua täällä vai Suomessa? Useille suomalaisille USA:ssa asuminen on vain väliaikainen ratkaisu töiden tai opiskelujen vuoksi ja moni saakin tässä ajassa maasta tarpeekseen ja on valmis palaamaan kotiin. Oma kahden vuoden mittaiseksi suunniteltu visiitti on kuitenkin venynyt jo reiluun neljään vuoteen ja vaikka olemmekin lopettaneet kaikenlaisen tulevaisuudensuunnittelun jo aikaa sitten, on oma vastaukseni selvä. Emme ole palaamassa, vielä.

Sitä seuraava kysymys onkin sitten vaikeampi. Miksi ei?

En välttämättä osaa pukea tätä järkeviksi sanoiksi ja lauseiksi, mutta yritän. Vaikka sydämeni on aina Suomessa, kotikonnuilla Pohjois-Pohjanmaalla, metsien ja peltojen keskellä, sykkii sydämeni silti täällä maailmalla. Rakastan seikkailuja ja tunnen, että täällä jokainen päivä on sellainen. Vielä neljän vuoden jälkeenkin näen ja koen jotain uutta melkein joka päivä, ihan kulman takaa voi löytyä uusi seikkailu, tie, jota en vielä ole kulkenut, maisema mitä en ole nähnyt.

Keskellä tuntematonta vietetyt vuodet ovat myös auttaneet löytämään itseni. On ollut aikaa ajatella ja on ollut mahdollista olla oma itsensä. Ison maan ja ison kaupungin hyöty on se, ettei yksilö pistä silmään ja se on ollut vapauttavaa. Kukaan ei tunne, harvoin osoitellaan sormella tai mulkoillaan paheksuvasti. Ihmiset ovat kai jo nähneet kaiken tai sitten yksilötasolla erilaisuutta vaan kunnioitetaan täällä eri tavalla. Olipa se sitten teennäistä tai ihan vain kohteliasta käytöstä, minä pidän paikallisten tavasta sensuroida toisiaan koskevat negatiiviset kommentit ja rakastan sitä, että tuntemattomat ihmiset sanovat ystävällisiä sanoja toisilleen. Hymy ja innostus tarttuu ja tuntemattoman ihmisen tervehdys kadulla ilahduttaa aina yhtä paljon. En sano, että suomalaiset olisivat ikäviä ihmisiä, mutta olemmehan me kovasti erilaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

Uskon, että olemme viimeisten vuosien aikana toteuttaneet enemmän unelmia, kuin olisi ollut mahdollista Suomessa asuessa. Meidän elämäntyylillämme ja harrastuksillamme on elintaso tällä pallonpuoliskolla parempi. On ollut vara harrastaa enemmän autoja ja moottoripyöriä, on ollut enemmän aikaa treenata ja kirjoittaa ja ne Suomesta käsin kaukana olevat matkakohteet ovat nyt paljon lyhyemmän ja halvemman lento- tai automatkan päässä. Ei elämä silti yhtä hauskanpitoa ole, arki se on täällä niin kuin Suomessakin, mutta tällä hetkellä elämästä saa enemmän irti täällä.

Maailma on myös muuttunut paljon reilussa neljässä vuodessa, Suomessakin. Talous siellä näyttää täältä katsottuna melko kurjalta, työllisyystilanne monella alalla lähinnä masentavalta, sieltä leikataan, täältä leikataan ja uusista veroista ja verojen veroista saa lukea lehdistä tämän tästä. En väitä, että USA:n taloustilanteessa olisi paljon hurraamista, mutta meidän kohdallamme, kahden aikuisen perheenä, on taloudellisesti kannattavampaa asua rapakon tällä puolella, ainakin toistaiseksi. Niin kauan kun ei rahaa ole käytössä ylettömästi, on fiksua olla siellä missä sille saa eniten vastinetta.

Sitten on tämä elokuvista tuttu ilmasto. Kuten moni suomalainen, myös minä olen sitä ihmistyyppiä, joka taantuu ja väsähtää talven pimeydessä. Kun lähtee töihin, on pimeä. Kun palaa töistä, on pimeä. Lopulta kuukausitolkulla valon voi nähdä vain viikonloppuisin, ellei silloin satu satamaan. Kaliforniassa olen taas enemmän elossa ympäri vuoden. Toki kuumuus kesäkuukausina saa välillä olon veltoksi, mutta takapihan uima-altaalla laiskana maatessanikin olen virkeämpi kuin talven pimeimpänä hetkenä lumettomassa etelä-Suomessa. Toisaalta, harva asia on yhtä kaunis, kuin suomalainen luonto lumipeitossa. Onneksi lunta voi halutessaan ajaa katsomaan vuorille myös täällä Kaliforniassa.

Vaikka tässä puolustelenkin maailmalle jäämistäni, en kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka ulkomaille muuton jälkeen vannovat etteivät koskaan enää palaa, polttavat sillat entiseen kotimaahansa ja lakkaavat puhumasta suomea muutamassa kuukaudessa. Olen valtavan ylpeä suomalaisuudestani ja Suomesta enkä edes yritä kitkeä sitä itsestäni. Pakko myöntää, että kyllä minä aina silloin tällöin leikittelen ajatuksella palata takaisin Suomeen ja Pohjois-Pohjanmaalle, sinne missä kaikki on tuttua ja elämä yksinkertaista. Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni voisinkin sanoa, että unelmatilanteessa asuisin puolet vuodesta tutuissa maisemissa Suomessa ja viettäisin puolet maailmalla seikkaillen.

Mitenkäs te muut ulkomaiden asukit? Kaipaatteko asumaan Suomeen vai tunnetteko, että maailma vei mennessään lopullisesti?

 

(Kuvituksena räpsyjä Tyynenmeren rannalta)

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s