Auringon vajotessa hitaasti kukkulan taa ja lauantain kääntyessä iltapäivän puolelle, saapui ovellemme vieras, jota olin odottanut kovasti jo muutaman päivän. Siinä hän seisoi matkalaukkuineen oven edessä, ei juuri päivääkään vanhemman näköisenä kuin edellisen kerran tavatessamme, vanha koulukaverini yläasteajoilta. Tuossa hetkessä, ennen kuin kiepsahdin häntä halaamaan, oli jotain maagista. Kuin monta eri maailmaa ja aikakautta olisivat sattuneet samaan ovensuuhun yhtäaikaa 16 vuoden jälkeen. Teiniaikojen muistot, nykyhetki ja siinä välissä eletty elämä, joka kuljetti meidät molemmat sattumalta juuri tänne, paikoista epätodennäköisimpään, palmujen alle Kaliforniaan.

Meillä oli kolme päivää aikaa vaihtaa kaikkea vuosien aikana kertynyttä informaatiota ja sitä oli paljon. Omituista, miten mutkatonta kaikki voikaan olla vielä vuosien jälkeenkin, miten toinen ei tunnu lainkaan vieraalta, vaikka edellisen kerran tavatessamme olimme vielä kakaroita ja maailma täysin erilainen.

Uskon vakaasti siihen, että lapsena ja nuorena solmituissa ihmissuhteissa on jotain sellaista syvää ja ainutlaatuista, jota ei aikuisiällä luoduissa ihmissuhteissa ole. Ehkä ne ovat ne yhteiset muistot ja kokemukset, joita ei voi ulkopuolisille selittää. Ehkä se, että on asunut ja kasvanut samassa maalaiskaupungissa, nauranut samoille asioille, pyörinyt samojen ihmisten kanssa, ajanut pyörällä samaa kuoppaista asfalttia ja tuijotellut vuosia saman koulun seinää ja odotellut, että olisi jo kesäloma. Ne ovat sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää ellei itse ollut siellä. Pala minua, pala sinua.

Samalla polulla pitkästä aikaa.

 
Kiitos Kristiina, kun kävit ja tarjosit aikamatkan vuosien taa. Nähdään taas, toivottavasti vähän useammin kuin 16 vuoden välein.