Eilen aamulla mies täytti maantiepyörästäni renkaat, nosti pyöräni ulos tallista ja lähti seurakseni lenkille kohti lähivuoria. Tuona ihan tavallisena aamuna yksi ratin takana väsymyksestä ummistunut silmäpari oli muuttaakaiken. Aamu vaihtui silmänräpäyksessä hätään ja menettämisen pelkoon.

Me ihmiset olemme vähän hassuja. Vasta kun menetämme jotain, tai käymme menetystä lähellä, ymmärrämme kuinka paljon meillä itse asiassa onkaan menetettävää. Koko elämäni perustan vavistessa jalkojeni alla, minä tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Et nyt *#%* jätä mua tänne yksin.

Tuona aamuisena epätietoisuuden hetkenä en niinkään miettinyt mitä kaikkea olen suutuspäissäni tullut sanoneeksi. Mietin, mitä kaikkea jäi sanomatta ja mitä jäi tekemättä. Muistinko kiittää siitä, että hän aamulla täytti pyöränrenkaat? Annoinko herätessä suukon? Hymyilinkö, kun hän kääntyi kotiin päin ja minä jatkoin vielä matkaa? Sillä hetkellä juuri niillä kaikkein pienimmillä asioilla oli eniten väliä.

Se, että selvittiin, jos ei nyt pelkällä säikähdyksellä, niin olosuhteisiin nähden helpolla kuitenkin, opetti paljon. Vaikka tulevaisuudessa kitisen todennäköisesti edelleenkin pesemättä jätetystä paistinpannusta tai tuolin syrjälle heitetyistä farkuista, niin en koskaan unohda sitä miltä eilinen huoli ja pelko menettämisestä tuntui. Se, kuinka paljon toinen merkitsee, onkin paljon enemmän kuin olin aikaisemmin kyennyt edes ymmärtämään.

Jos tällekin tapahtumalle on pakko keksiä jokin tarkoitus, niin ehkä se on se, että ymmärrän nyt toisen todellisen arvon ja merkityksen, kun hän vielä on täällä kanssani, herää samasta sängystä, jättää likaiset sukat lattialle, pussaa ennen töihin lähtöä ja tekee maailman parhaita Excel-taulukoita.

Minun rakkaani on vieläkin rakkaampi.