Kasvosokeus

Huomasin kai ensimmäisen kerran, että minulla on vaikeuksia muistaa ihmisten kasvoja, kun siirryin pienen pitäjän yläasteelta suuren kaupungin suureen kouluun. Opettajia ja oppilaita oli valtavan paljon enemmän enkä millään tahtonut oppia muistamaan edes luokkakavereiden kasvoja. Ensimmäisten viikkojen aikana nolotti, kun en välttämättä tunnistanut koulukavereitani bussissa matkalla kouluun, saati jos joku heistä tuli vastaan kouluajan ulkopuolella.

Ajattelin pitkään, että kasvojen muistaminen olisi kaikille yhtä hankalaa, mutta jouduttuani tarpeeksi monta kertaa tilanteeseen jossa en tunnista ihmistä joka tunnistaa kyllä minut, tajusin, että ehkei tämä sittenkään ole ihan normaalia.

Asiaa hieman tutkittuani diagnosoin itselläni lievän kasvosokeuden. Joskus harvoin saatan muistaa kasvot kertanäkemisellä, etenkin jos niissä on jokin erityinen piirre, mutta useinmiten kasvojen muistaminen vaatii monta tapaamiskertaa. Onnekseni ne kasvot jotka opin muistamaan, myös pysyvät muistissani.

090417_1

Vaikka kasvosokeudestani ei järin suurta haittaa olekaan, aiheuttaa se minulle toisinaan stressiä sosiaalisissa tilanteissa, etenkin kun tähän yhdistetään tolkuttoman huono nimimuisti. Ei ole mitenkään tavatonta, että kättelen juhlissa samat ihmiset kahteen kertaan minuutin sisään, koska en muista esitelleen itseäni heille aiemmin, tai että kuvittelen olevani palaverissa vieraiden ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa tuntisin heidät entuudestaan.

Kerran satuin epäonnekseni ruokakaupan kassalle samaan aikaan kahden ryöstäjän kanssa. Myöhemmin minut pyydettiin poliisiasemalle tunnistamaan tekijöitä, mutta en osannut kertoa heidän ulkonäöstään ruumiinrakennetta lukuunottamatta paljoakaan. Sen sijaan osasin kuvailla hyvin yksityiskohtaisesti minkälainen ase heillä oli mukanaan.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa olen menossa tapaamaan ihmistä, jonka olen tavannut aikaisemminkin. Jännitän aina hirveästi etukäteen, että tunnistanko henkilöä vai menenkö istumaan vahingossa tuntemattoman ihmisen pöytään kahvilassa tai ryntäänkö kättelemään täysin väärää henkilöä. Näissä tilanteissa joudun usein turvautumaan puhtaaseen päättelykykyyn, kuten esimerkiksi tarkkailemaan näyttäisikö joku siltä, että odottaa seuraa.

090417_2

Vaikka en tunnista ihmistä kasvoista, tunnistan heidät yleensä siinä vaiheessa, kun he kiskaisevat minua hihasta ja sanovat jotain. Eleet, ilmeet, äänet ja tapa puhua saavat yleensä pitkät piuhani yhdistymään. Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Toisinaan juttusille voi tulla puolituttu ihminen, naapuri tai salikaveri, jonka kanssa en ole jutellut, mutta jota tervehdin kyllä päivittäin. Kun tällainen ihminen tulee vastaan jossain yllättävässä paikassa, en välttämättä pysty tunnistamaan häntä äänestä, mutta voin yrittää päätellä hänen henkilöllisyytensä asiasisällöstä. Että jos jotain hyvää tästä ongelmasta on seurannut, niin ainakin pirun hyvä päättelykyky.

Eniten minua kuitenkin huolettaa ja harmittaa se, että joku voi luulla, että jätän tahallani huomioimatta, että en tietoisesti moikkaa tai edes katso päin. Tai että joku loukkaantuu siitä, etten heti tunnista tai muista. Minua taas hävettää myöntää se ääneen ja siksi tuntuu hankalalta kysyä, että anteeksi, mistä me tunnemme, aivan kuin minulla olisi niin paljon ihmisiä ympärilläni, etten edes muista heitä kaikkia. Todellisuudessa en vaan muista kasvoja, vaikka ihmisen muuten muistaisinkin.

Kuvat: päivänä eräänä Hailuodossa.

3 kommenttia artikkeliin ”Kasvosokeus

  1. Tosi hankala, kun toi yhdistetään huonoon nimimuistiin. :/ Itsellä on normaalia parempi kasvomuisti, tämä on ihan psykologisissa testeissä testattu. Mutta se nimimuisti… Itselle tulee usein noloja tilanteita, koska muistan kasvot ja tajua, että hitsit, mun pitäisi kyllä tietää ihmisen nimikin, mutta ei se mieleen tule. Juuri nyt olen ollut kuukauden päivät uudessa työpaikassa harjoittelemassa, muista jokaisen 25 muun kasvot, mutta vain kolmen nimen. 😀 Sitten koitan aina sinnitellä, että en jäisi kiinni siitä, että muista ihmisen nimeä, joten tuo häpeän tunne on tuttu, pitäisi vaan rohkeasti kysyä: Mikä sun nimi olikaan? 😀

    Tykkää

  2. Et ole ainoa! Kasvosokeuden kanssa oppii elämään ja usein kerron tästä ihmisille jotta eivät ihmettele jos en moikkaa kadulla. Sosiaaliset tilanteet jännittää muakin mutta oon oppinut juurikin havainnoimaan ympäristöä ja kahvilatreffeille menen ajoissa jolloin minun ei tarvitse etsiä ketään. Kaikista tilanteista on selvitty aina hurtilla huumorilla. Kiva kun kirjoitit vähän puhutusta asiasta.

    Tykkää

  3. Hahah, minulla oli postauksesi odottamassa välilehdessä, kun kotiin paukkasi kämppis ja hänen kaverinsa, jonka olen nähnyt muutamia kertoja aiemmin. Tällä kertaa hänellä ei ollut silmälaseja päässä, enkä rehellisesti sanoen ollut aivan sataprosenttisen varma ko. ihmisen henkilöllisyydestä. :’D Kasvosokeus on kyllä pirunmoinen riesa, kun ihmisten kasvojenpiirteet vaan katoavat välittömästi muistista, kun heitä ei enää näe. Selittämisestä huolimatta ihmiset suhtautuvat minun kasvosokeuteeni hirveän tuhahdellen, ihan kuin minä muka haluaisin tehdä itseäni ja urpouttani väkisin esille. Kummasti sitä on myös oppinut tunnistamaan ihmiset kävelytyyleistä, kun se on yleensä ainut pysyvä attribuutti vaatteiden ja hiustyylien vaihtuessa.

    Tykkää

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s