Kuten niin montaa muutakin blogia, myös Onnenpäivää on parodioitu varsin onnistuneesti Vauva.fissä. Otan nyt oikeudet omiin käsiini ja täydennän tuon tuntemattoman kynäniekan tuotosta ennen- ja jälkeen -kuvillani:

”Minä, tavallinen Keski-Pohjanmaan tyttö täällä suuressa ameriikassa, kaiken aikaa enemmän ja enemmän usalaiseksi itsekin muuttuvana. Hoksaan silti vielä ihmetellä jenkkien tyyliä, tapoja ja pröystäilevää elämäntyyliä – ja huonokäytöksisiäkin ovat: kerrankin Humveetämme heitettiin kokistölkillä ja huudeltiin perään että ”saastuttajat!”

On ihme itsellenikin, miten vähällä täällä tulee toimeen. Herään aamulla, vedän lenkin, proteiinismoothien ja lekottelen hetken uima-altaalla. Ennen kuin nostan hiukset kätevälle sivuponnarille ja ryhdyn päivän töihin. Suunnittelin Fazerin siniselle mainoskamppiksen visun ja sitten kello olikin jo 12 ja saliaika. En palaa enää töihin tänään.

Yritän pitää huolen siitä, ettei liikunnasta tule pakkomielle. (Katsokaapa muuten näitä ennen- ja jälkeen kuvia – eikös olekin ookoo että nainen painaa 120 kg kun figuuri on tällainen? Katsokaa ennen-kuvaa jossa minä narukäsi painan 50 kiloa.) Mutta siitä pakkomielteestä. Vain pari kolme kertaa olen jättänyt ystävän häät/hautajaiset väliin kun on ollut juuri jalkapäivä.

Ennen. Saattaa kyllä olla, että lipsahti alle 50 kilonkin dieetin aikana.

Jälkeen. Massakausi on tuottanut vihdoin tulosta!

Ja vielä se Keski-Pohjanmaa, se ei lähde nöyrästä tytöstä koskaan. Ikävöin Vetelin räkämänniköitä ja mustia peltoja silmänkantamattomiin. Toki ikkunastani avautuvat FantasyMickeyMouse -vuoret ovat kauniita, mutta sieluni kaipaa lopulta aina Oulaisten nimismiehenkiharaisille hiekkateille. Miten ahnaasti Hummeri sitä nielisikään.”

Kiitos sinä alkuillan pimeinä tunteina näppäimistöön tarttunut tuntematon sanailija. Mutta hei, yksi pieni juttu, josta jo melkein loukkaannuin. Eipä lähdetä yhtään sekoilemaan Pohjois-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan kanssa, niissä on nimittäin vissi ero. Meillä voi öisin kuulla menninkäisen hiljaisen vaikerruksen, tiet ovat jäässä pitkälle elokuuhun, oravilla on torahampaat, lehmät maitopurkin kyljessä näyttävät nälkiintyneiltä ja ihmisillä on paha mieli. Keski-Pohjanmaalla taas… no, en itse asiassa ole koskaan käynyt siellä, kun en löytänyt perille kaikkien tienviittojen ollessa ruotsiksi. Joka tapauksessa tuo Keski-Pohjanmaa oli antaa minusta aivan liian positiivisen ja hienostuneen mielikuvan. Nyt tarkkuutta!

Ps. Alkuperäisen kuvan (jota ette nyt valitettavasti näe) on ottanut Anne Rajala vuosia, vuosia sitten, kun olin vielä nuori ja… no, nuori.

Olin juuri lueskellut Kristaliinan hormonihuuruista yöpohdintaa siitä, kuinka kuolon korjattua järjestellä itselle seuraaja perhettä pyörittämään, kun löysin postiluukustamme kirjeen – krematoriosta. Jassoo, se tarvitsee vissiin aloittaa sitten täälläkin kuoleman jälkeisen elämän suunnittelu.

Aluksi kävi kylmäämään selkäpiitä, että tähänkö ikään on jo tultu, etteivät enää lääkärin vuositarkastuskutsut riitä, vaan jo krematoriostakin lähestytään kirjeitse. Että hyvänen aika, seuraavaksi kai lähettävät uurnakatalogin ja ehdotuksia viimeisen ehtoollisen menuksi. Olin jo heittää kirjeen roskikseen, kun tuo tuhkaus ei tuntunut aivan tämän päivän asialta, mutta päädyinkin pohdiskelemaan asiaa kahvikupillisen ääressä hieman pidemmälle. Jos ei viimeisen matkan suunnittelu ole ajankohtaista tänään, niin milloin sitten? Kun ei viimeistä käyttöpäivää ole tatuoituna korvan taakse, niin ehkäpä oikea ajankohta olisi juurikin nyt, kun sitä vähiten ajattelisi.

Krematoriosta päivää.

On sinänsä nurinkurista, että hautaus- ja tuhkaussuunnitelmien tekeminen etukäteen kalskahtaa korvaan kovinkin karulta, mutta esimerkiksi testamentin tekeminen, elintenluovutuspapereiden allekirjoittaminen tai henkivakuutuksen ottaminen ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Suunnitelmat ja päätökset viimeisen matkan osalta on kuitenkin helpompi sysätä läheisille sitten, kun on jo itse poistuttu vehreämmille nurmille. Että tehkää mitä tykkäätte, minimibudjetilla. Ja ei jessus, en todellakaan halua mitään hinnat alkaen -kekkereitä ja kinkkukiusausta pääruoaksi.

Jos nyt käy niin, etten elinaikanani ehdi säästää tarpeeksi rahaa syväjäädytykseen, niin ehkä sitä tosiaan voisi tehdä varmuuden vuoksi joitain suunnitelmia sen viimeisen matkan ja etenkin niiden loppubileiden osalta. Se kun on nyt kuitenkin varmaa, että jossain vaiheessa kohtalo korjaa parempaan talteen. Vaikken tässä nyt vielä ajatellut ryhtyä kukkalaitteita tilaamaan, niin kai sitä voisi laatia jonkinmoisen budjetin, että on vara krematoriossa laittaa tulet pesään, hankkia muistomerkki, jota ei räkänokkien joukko saa potkittua kumoon ja suunnitella sellaiset kekkerit, joilla satapäinen juhlakansa tanssii urkujen tahdissa aamuyön tunteihin saakka. Ja hanhenmaksapalleroita, niitä pitää olla.

Mitenkäs te muut, onko jo juhlamenu ja pukukoodi päätettyinä ja hautapaikka katsottuna? Entä onko krematorion suoramainos teidän mielestänne uhka vai mahdollisuus?

Pyysivät täällä Lilyssä meitä bloggaajia kysymään läheisiltämme, että miltä se nyt sitten tuntuu olla bloggaajan lähipiirissä. Halusin ehdottomasti kantaa korteni kekoon, sillä kiinnostaahan tuo kovasti itseänikin. Niinpä annoin kirjoitusvuoron miehelleni ja pakotin hänet pohtimaan, kuinka blogini on elämäänsä vaikuttanut. Syntyi hiljaisuus ja sen jälkeen insinööri käynnisti Excelin.

***

Siis miten niin miten vaikuttanut? Olisko blogin myota jonkun muka pitanut muuttua? Oota ma teen vertailumatriisin (nakisittepa vaimon ilmeen nyt!).

Paivan postauksen tarjoaa:
Paska paiva 
Suhteen tasapainottava osapuoli

ps: Pilkunjyystajille tiedoksi, tietokoneeni ei ole skandinappaimistolla varustettu enka laiskuuttani ole viitsinyt opetella at+&%$#&# symboolihassakoita.