Ennen ja nyt (eli mitä Kalifornia tekee ihmiselle)

Kampaajani pyysi minulta viime viikolla kuvia itsestäni tummatukkaisena ja vaaleatukkaisena. Minullahan onaina ollut musta tukka, teini-ikäisestä lähtien. Ensin sinimusta, sitten sinimusta kirkkaanvärisillä kuiturastoilla, sen jälkeen punamusta ja mustamusta… kunnes muutin Suomesta ja hiukseni ovat pikkuhiljaa vaalentuneet ja vaalentuneet… ja vaalentuneet vähän lisää.

Kaivelin kuva-arkistoja, laitoin kuvat rinnakkain ja oho, onko tuo sama ihminen laisinkaan!

Ennen Kaliforniaa (2009)…

 

Jälkeen Kalifornian (2012)

 

Kuvien lähettämisen jälkeen kampaajani vastasi hymiön kera viestiini ja totesi, että Kalifornia on tehnyt tehtävänsä kolmessa vuodessa. No niinpäs on. Ja ikä. Ehkä oikeasti tarvitsisin nyt sen vaaleanpunaisenhattaratukan!

 

Kuvat:

Ylempi: Anne Rajala (loistava kuvaaja ja muuten huisi punttimimmikin)

Alempi: Eastcoastimages

Jouluvalojen kilpavarustelu on alkanut

Tänään isänpäivänä 11.11. klo 17:00 syttyivät naapurustomme ensimmäiset jouluvalot, viikkoa myöhemmin kuin yleensä. 

Tästä se sitten taas alkaa, amerikkalainen jouluvalohässäköiden kilpavarustelu. Vuoden ensimmäisen koristelijan titteli on nyt ratkennut, mutta kuka onnistuu luomaan mauttomimman valaistuksen? Entä kenellä on suurin sähkölasku? Kuka uskaltaa ottaa seuraavan askeleen? Onnenpäivä seuraa jännitysnäytelmän kehittymistä, pysy palstalla!

Jenkki hankkii koiran

Kolme vuotta sitten muuttaessamme ensimmäiseen taloomme Pohjois-Kaliforniassa, mietiskelin joskus ohimennen pihahommia tehdessäni, että mikäköhän lemmikkieläin naapurissamme mahtaa olla. Tiesin, että lauta-aidan takana olisi ainakin kaksi koiraa, sillä olin joskus nähnyt ne trimmattavana perheen autotallissa. En kuitenkaan tunnistanut aidan takaa kuuluvaa, lähinnä pikkulinnun sirputusta muistuttavaa ääntä. Pitivätköhän ne siellä jotain trooppista lintua?

Eräänä päivänä kotiin tullessani, oli naapurin autotallin ovi jälleen auki ja toinen suurista paimenkoirista pöydällä trimmattavana. Kun ohitin tallin, avasi koira suunsa ja päästi pienen ”tsirp tsirp” -äänen. Vereni seisahtui kun tajusin, että trooppiseksi linnuksi kuvittelemani eläin olikin perheen toinen koira, jonka äänihuulet oli silvottu mykistysleikkauksessa.

Kuvassa kaukana tapahtumapaikasta oleva onnellinen suomalaiskoira

vartiopaikallaan pihan perällä.

 

Ottaessani asiasta enemmän selvää, huomasin kauhukseni, että koirien äänihuulileikkaukset ovat useissa osavaltioissa täysin laillisia. Vaikka äänihuulien leikkausta suositellaankin ”hoidoksi” vasta viimeisenä vaihtoehtona, törmään näihin väkivalloin mykistettyihin koiriin tämän tästä. Epäilenkin, että useimmissa tapauksissa syy leikkaukseen on koiranomistajan eikä koiran korvien välissä oleva toimintahäiriö. Tämän hetkisessä naapurustossamme kommunikointikykynsä menettäneitä koiria on kuulemani mukaan ainakin yksi.

Täällä asuessani olen tutustunut myös aivan uuteen termiin, sisäkoira. Käytännössä sisäkoira tarkoittaa samaa kuin sisäkissa, eli koira joka ei käy ulkona. Tällaiset koirat käyvät tarpeillaan pihalle tai parvekkeelle levitetylle imukykyiselle alustalle, käskystä. Viereisen talon kaksi pikkukoiraa ovat kuitenkin onnekkaita – ne pääsevät ulkoilemaan takapihalle pari kertaa päivässä, vaikka lenkillä niitä ei kukaan perheen kahdesta aikuisesta tai kolmesta teinistä käytäkään. Kun viime kesänä otimme kiinni lähiössämme vaellelleen kultaisennoutajan ja soitimme pannassa olevaan numeroon kotiosoitetta kysyäksemme, oli hämmästys suuri, kun koiran kodiksi paljastui talo omaamme vastapäätä. En ollut aikaisemmin nähnyt koirasta hännänvilaustakaan enkä ole muuten nähnyt sen jälkeenkään. Sisäkoiran pito tai lenkkien vähyys onkin osoittautunut täällä kovin yleiseksi. Laskujeni mukaan kadullamme on yhteensä yhdeksän koiraa, joista vain kolme pääsee säännöllisesti lenkkeilemään. Todellisuudessa näitä ovien taakse suljettuja koiria on naapurustossamme todennäköisesti enemmänkin.

En tiedä kuinka asian laita nykyään on Suomessa, mutta kuulemani mukaan täällä on tapana viedä koira kynsihuoltoon eläinkauppaan. Olen tässä hiljaa itsekseni miettinyt, että jos ei koiranomistaja tiedä milloin ja miten koiran kynnet tulisi leikata, onkohan järkevää hankkia koiraa laisinkaan? Myös paikallisten eläinlääkäreiden näkemykset poikkeavat jonkin verran suomalaisten eläinlääkäreiden näkemyksistä. Ehkä räikein kuulemani poikkeus on uroskoirien kastrointi. Siinä, kun paikallinen eläinlääkäri kastroi ranskanbulldoggi-pennun vain 2-3 kuukauden ikäisenä ilman erityistä rakenteellista ongelmaa, odottaa suomalainen eläinlääkäri leikkauksen kanssa suosiolla pidempään, tietämykseni mukaan aina siihen saakka, kunnes koira on täysikasvuinen.

Vastakohta sisäkoiralle on lienee seurapiirikoira, joka raahataan mukaan kauppoihin ja kampaamoihin. Useimmissa tapauksissa pikkukoira matkustaa näppärästi käsilaukussa, mutta olen minä nähnyt eksoottisempiakin kuljetustapoja, kuten pikkukoiran työntämisen rintaliiveihin (tapauksesta lisää täällä). Uskoisin näiden samojen otan koirani mukaan myös gynekologille -ihmisten olevan juuri niitä, joita näen liikenteessä autoilemassa koirat sylissään. Onhan se varmasti terapeuttista rapsutella karvaturria siinä sylissä pahimmassa neljänruuhkassa, mutta harvalla tulee edes mieleen, että se terapeuttinen rapsutteluhetki kääntyy hetkessä traumaattiseksi, kun peräänajotilanteessa rakas Fifi paiskautuu märäksi läntiksi tuulilasiin. Eikä kuskin sylissä matkustava koira aina ole edes pikkuinen vaan pahimmillaan olen nähnyt kultaisennoutajan syövän kuskin sylissä ranskalaisia ajon aikana.

Mutta eipä taas yleistetä liikaa. Löytyy täältä onnekkaita koiriakin, niitä, jotka pääsevät vapaana juoksentelemaan merenrantaan ja leikkimään pallolla lähipuistoihin. Naapurin nyt jo edes mennyt bullmastiffi pääsi vielä viimeisinä elinviikkoinaankin jokapäiväiselle kävelylle, vaikka pelkästään tien päästä päähän mateleminen vei väsyneen koiran omistajalta tunnin. Ja tässäpä ollaankin asian ytimessä. Jos lähtökohta ajattelulle on, että koira vie paljon aikaa, pitäisi koko koiran hankinta unohtaa. Koiran ei kuulu viedä aikaa, koiran kuuluu antaa elämään lisää laatuaikaa, yhteisiä koulutus-, leikki- ja ulkoiluhetkiä. Harmi, ettei niin moni täydellistä perhemallia havitteleva paikallinen ajattele asiaa koiran söpöä halloween-asua pidemmälle.

Jenkki käy leffassa

Osana eilistä ärtymyksen karkoitus -kampanjaa, päätimme illalla harrastaa kulttuuria, eli käydä elokuvissa. Illan elokuva, uusin Resident Evil, ei suuria tuntemuksia herättänyt, vaikka Milla Jovovich vaikuttava ilmestys onkin. Mutta ei se mitään. Onneksi monella jenkillä näytti olevan paljon muutakin tekemistä elokuvan aikana, kuin itse elokuvan katselu.

Suomalaisille elokuvissa käynti on vakavuudeltaan verrattavissa lähinnä kirkonpenkissä istumiseen. Ei sovi hiiskua eikä edes nauraa liian kovaäänisesti. Sipsipussin rapistelu on synneistä pahin, pissahätää pidätellään vaikka väkisin lopputeksteihin saakka ja salista poistuminen on aina noloa, olipa elokuva miten huono tahansa. Toista se on täällä.

Ennen elokuvan alkua heijastetaan kankaalle tonnikalan kokoinen kehotus laittaa puhelimet äänettömälle. Mutta jenkki on nokkela nisäkäs ja keksii pian, että puhelinta voi käyttää vaikkei siinä ääniä olisikaan. Sillä voi soittaa, selata Facebookia, lähettää tekstiviestejä ja valomerkkejä salin toiseen päätyyn.

Oma alalahkonsa ovat amatööri äänitehostemiehet, joita löytyy melkein joka näytöksestä. Jokaista lyöntiä ja mäjäystä seuraa kuuluva ”ouuuuuuu”-huudahdus. Seurassaan äänitehostemiehellä on usein kommentaattori, joka tekee jokaisesta elokuvan kohtauksesta pika-analyysin. Ei se auto oikeasti noin räjähdä. Ei varmana.

Suurin kulttuurishokki syntyy kuitenkin jo ennen saliin siirtymistä, karkkihyllyllä. Sellaista rehellistä leffamässyä, johon Suomessa olemme tottuneet, ei täältä saa. Karkkivalikoimat ovat naurettavan suppeat. On vain Milk Dudseja, m&m:iä ja muuta väsynyttä. Jenkki kurvaakin saliin mieluiten jättikokoisen popcorn-ämpärin kanssa, jonka varjosta sitten yritetään kurkistella valkokankaalle. Poppareiden lisäksi saliin kannetaan hampurilaisaterioita, pizzaa tai juustolla kuorrutettuja nachoja. Sottaista puuhaa, mutta onneksi kädet voi pyyhkiä penkinsyrjiin. On myös täysin hyväksyttävää käydä ostamassa ruokaa lisää kesken elokuvan tai vaellella sisään ja ulos salista juuri niin usein kuin huvittaa. Eihän se ketään häiritse, jos vierustoveri nautiskelee elokuvan aikana seitsemän ruokalajin illallisen ja käy siinä välissä tyhjentämässä suolistonsa.

Kun sitten elokuva loppuu ja valot syttyvät, paljastuu takarivissä istuvalle suomalaiselle koko kauheus. Vaikka heti salin ulkopuolella on roskis, jätetään kaikki roskat, puoliksi syödyt hampurilaiset ja muut sikailusta syntyneet jätökset pitkin lattioita ja penkkejä. Niin, pitäähän meksikolaisilla siivoojilla jotain hommia olla.

Välillä ihmetyttää tämä paikallisten välinpitämättömyys ja käytöstapojen puute. Eivät kaikki toki samanlaisia ole, mutta kourallinenkin moukkia on yhdessä elokuvasalissa liikaa.

 

Ja loppuun vielä muutama vinkki onnistuneeseen leffailtaan:

• Oikeasti, osta ne karkit ennen elokuvateatteriin menoa. Sen lisäksi, että karkkivalikoimat ovat lähinnä säälintunteita herättävät, ovat karkit todella ylihinnoiteltuja. Elokuvateattereissa ei myöskään myydä sipsejä.

• Elokuvalippu ostetaan teatterin ulkopuolelta ja lippu tarkistetaan heti ulko-ovella. Tämän jälkeen kukaan ei ole enää kiinnostunut lipustasi tai edes siitä, mihin näytökseen olet menossa. Täällä ei ole paikkalippuja, joten periaatteessa voit yhdellä lipulla käydä katsomassa niin monta elokuvaa kuin haluat. Näin ei tietenkään saisi tehdä. En minä, mutta pojat…

Kannattaisiko sittenkin ottaa mukaan naposteluporkkanoita?

Matkalla Suomessa: Tervehdystesti Turun seudulla

Kolme juoksulenkkiä, parisenkymmentä vastaantulijaa ja vain yksi vastaa tervehdykseeni hymyllä. Mikä näitä turkulaisia (anteeksi, lasken samaan kastiin myös kaarinalaiset) oikein vaivaa?

Vanhasta tottumuksesta tervehdin ”vahingossa” paria ensimmäistä vastaantulijaa. Aluksi suuni avaaminen nolotti, sillä ihmiset eivät vastanneet mitään, tuijottivat vain eteensä tai käänsivät katseensa. Pienoisen pohdinnan jälkeen tajusin, ettei minua nolottanutkaan se, että satuin vahingossa tervehtimään vastaantulijoita, vaan se, etteivät he vastanneet tervehdykseeni millään tavalla. Päätin jatkaa sinnikkäästi yrittämistä. Ehkä ne oppii vielä tavoille.

Vastaantulijoita on ollut nyt muutama kymmenen (olen ollut liikkeellä heti kuuden jälkeen aamulla, siksi on ollut niin hiljaista). Jäänmurtajana mukanani on ollut myös iloluontoinen koira. Olen toivottanut hyvää huomenta, sanonut hei tai nyökännyt ja hymyillyt. Vastaantulleista ihmisistä ainoastaan yksi vanhempi rouva on vastannut hyvään huomeneeni hymyllä.

En odota, että kukaan Suomessa tervehtii toista oma-aloitteisesti, mutta mielestäni niiden massasta poikkeavien, tuntemattomien ja kaikkia morjestavien kylähullujen tervehdykseen on silti kohteliasta vastata edes hymyllä.

Tervehditkö sinä takaisin jos tuntematon tervehtii sinua kadulla?