Kolme vuotta sitten muuttaessamme ensimmäiseen taloomme Pohjois-Kaliforniassa, mietiskelin joskus ohimennen pihahommia tehdessäni, että mikäköhän lemmikkieläin naapurissamme mahtaa olla. Tiesin, että lauta-aidan takana olisi ainakin kaksi koiraa, sillä olin joskus nähnyt ne trimmattavana perheen autotallissa. En kuitenkaan tunnistanut aidan takaa kuuluvaa, lähinnä pikkulinnun sirputusta muistuttavaa ääntä. Pitivätköhän ne siellä jotain trooppista lintua?

Eräänä päivänä kotiin tullessani, oli naapurin autotallin ovi jälleen auki ja toinen suurista paimenkoirista pöydällä trimmattavana. Kun ohitin tallin, avasi koira suunsa ja päästi pienen ”tsirp tsirp” -äänen. Vereni seisahtui kun tajusin, että trooppiseksi linnuksi kuvittelemani eläin olikin perheen toinen koira, jonka äänihuulet oli silvottu mykistysleikkauksessa.

Kuvassa kaukana tapahtumapaikasta oleva onnellinen suomalaiskoira

vartiopaikallaan pihan perällä.

Ottaessani asiasta enemmän selvää, huomasin kauhukseni, että koirien äänihuulileikkaukset ovat useissa osavaltioissa täysin laillisia. Vaikka äänihuulien leikkausta suositellaankin ”hoidoksi” vasta viimeisenä vaihtoehtona, törmään näihin väkivalloin mykistettyihin koiriin tämän tästä. Epäilenkin, että useimmissa tapauksissa syy leikkaukseen on koiranomistajan eikä koiran korvien välissä oleva toimintahäiriö. Tämän hetkisessä naapurustossamme kommunikointikykynsä menettäneitä koiria on kuulemani mukaan ainakin yksi.

Täällä asuessani olen tutustunut myös aivan uuteen termiin, sisäkoira. Käytännössä sisäkoira tarkoittaa samaa kuin sisäkissa, eli koira joka ei käy ulkona. Tällaiset koirat käyvät tarpeillaan pihalle tai parvekkeelle levitetylle imukykyiselle alustalle, käskystä. Viereisen talon kaksi pikkukoiraa ovat kuitenkin onnekkaita – ne pääsevät ulkoilemaan takapihalle pari kertaa päivässä, vaikka lenkillä niitä ei kukaan perheen kahdesta aikuisesta tai kolmesta teinistä käytäkään. Kun viime kesänä otimme kiinni lähiössämme vaellelleen kultaisennoutajan ja soitimme pannassa olevaan numeroon kotiosoitetta kysyäksemme, oli hämmästys suuri, kun koiran kodiksi paljastui talo omaamme vastapäätä. En ollut aikaisemmin nähnyt koirasta hännänvilaustakaan enkä ole muuten nähnyt sen jälkeenkään. Sisäkoiran pito tai lenkkien vähyys onkin osoittautunut täällä kovin yleiseksi. Laskujeni mukaan kadullamme on yhteensä yhdeksän koiraa, joista vain kolme pääsee säännöllisesti lenkkeilemään. Todellisuudessa näitä ovien taakse suljettuja koiria on naapurustossamme todennäköisesti enemmänkin.

En tiedä kuinka asian laita nykyään on Suomessa, mutta kuulemani mukaan täällä on tapana viedä koira kynsihuoltoon eläinkauppaan. Olen tässä hiljaa itsekseni miettinyt, että jos ei koiranomistaja tiedä milloin ja miten koiran kynnet tulisi leikata, onkohan järkevää hankkia koiraa laisinkaan? Myös paikallisten eläinlääkäreiden näkemykset poikkeavat jonkin verran suomalaisten eläinlääkäreiden näkemyksistä. Ehkä räikein kuulemani poikkeus on uroskoirien kastrointi. Siinä, kun paikallinen eläinlääkäri kastroi ranskanbulldoggi-pennun vain 2-3 kuukauden ikäisenä ilman erityistä rakenteellista ongelmaa, odottaa suomalainen eläinlääkäri leikkauksen kanssa suosiolla pidempään, tietämykseni mukaan aina siihen saakka, kunnes koira on täysikasvuinen.

Vastakohta sisäkoiralle on lienee seurapiirikoira, joka raahataan mukaan kauppoihin ja kampaamoihin. Useimmissa tapauksissa pikkukoira matkustaa näppärästi käsilaukussa, mutta olen minä nähnyt eksoottisempiakin kuljetustapoja, kuten pikkukoiran työntämisen rintaliiveihin (tapauksesta lisää täällä). Uskoisin näiden samojen otan koirani mukaan myös gynekologille -ihmisten olevan juuri niitä, joita näen liikenteessä autoilemassa koirat sylissään. Onhan se varmasti terapeuttista rapsutella karvaturria siinä sylissä pahimmassa neljänruuhkassa, mutta harvalla tulee edes mieleen, että se terapeuttinen rapsutteluhetki kääntyy hetkessä traumaattiseksi, kun peräänajotilanteessa rakas Fifi paiskautuu märäksi läntiksi tuulilasiin. Eikä kuskin sylissä matkustava koira aina ole edes pikkuinen vaan pahimmillaan olen nähnyt kultaisennoutajan syövän kuskin sylissä ranskalaisia ajon aikana.

Mutta eipä taas yleistetä liikaa. Löytyy täältä onnekkaita koiriakin, niitä, jotka pääsevät vapaana juoksentelemaan merenrantaan ja leikkimään pallolla lähipuistoihin. Naapurin nyt jo edes mennyt bullmastiffi pääsi vielä viimeisinä elinviikkoinaankin jokapäiväiselle kävelylle, vaikka pelkästään tien päästä päähän mateleminen vei väsyneen koiran omistajalta tunnin. Ja tässäpä ollaankin asian ytimessä. Jos lähtökohta ajattelulle on, että koira vie paljon aikaa, pitäisi koko koiran hankinta unohtaa. Koiran ei kuulu viedä aikaa, koiran kuuluu antaa elämään lisää laatuaikaa, yhteisiä koulutus-, leikki- ja ulkoiluhetkiä. Harmi, ettei niin moni täydellistä perhemallia havitteleva paikallinen ajattele asiaa koiran söpöä halloween-asua pidemmälle.