Eletään vuotta -87. Viipotan tummansinisessä samettimekossani halki kuluneen liikuntasalin puulattian. En näe oikein hyvin, sillä päässäni minulla on norsunkorvat sekä kärsä, joka heiluu tanssiessa näkökenttäni edessä. Opettajia ja katsojia naurattaa. Itse olen lähinnä kauhusta kankeana, niin kuin vain voi 5-vuotiasta musiikkileikkikoulun pikkujouluissa jännittää. Miten nämä liikkeet voi muka muistaa, pitikö kärsää heiluttaa oikealle vai vasemmalle ja onko oikeasti pakko ottaa tuota vaaleatukkaista poikaa kädestä? Neljää, viittä tonttutanssia myöhemmin olen melko varma, että en tanssi enää ikinä. Lapsuuden liikuntatrauma on syntynyt.

5-vuotias tanssii ronsu päässä ja heiluttaa marakassia.

Ei ihme, että jäi traumoja.

Jälkeenpäin ajateltuna en tiedä mikä muskarin joulujuhlassa oli niin kamalaa, olimmehan harjoitelleetkin koko syksyn. Kai norsupäähine ja pojan kanssa tanssiminen oli ujolle pikkutytölle vaan liikaa. Aikuisten hyväntahtoinen nauru kuulosti korvissani pilkalliselta hetkellä, jolloin itse olin kuolemanvakavissani. Itselle nauramisen taito kun ei vielä tuolloin kuulunut ominaisuuksiini, vaikka siitä myöhemmin onkin muotoutunut elinehto.

En käynyt koko peruskoulun aikana discossa, kertaakaan. Itsensä heiluttaminen musiikin tahdissa oli jo ajatuksenakin niin pelottava, etten halunnut lähteä julkisesti itseäni nöyryyttämään. Minun silmissäni kaikki kaverini olivat tanssin superstaroja ja minä, no, se norsu. Kun sitten Haapavedelle saapui tanssinopettaja, joka piti show-tanssikursseja peruskoululaisille, taisivat kaikki kaverini käydä hänen tunneillaan ja päätyivät esiintymään milloin mihinkin tilaisuuksiin. Minuakin kyseltiin mukaan, mutta kieltäydyin. Ei helvetissä.

Yläasteen tanssitunnit olivat muistini mukaan ihan hauskoja eikä kontakti vastakkaiseen sukupuoleenkaan ollut enää niin vastenmielinen. Silti kaikki perusvalssista poikkeava tuntui äärimmäisen vaikealta. Onneksi osasin tuolloin nauraa jo vähän itsellenikin. Koska en ikinä päätynyt lukioon, en joutunut osalliseksi vanhojen tansseja. Oikeamminhan päätin jo ala-asteiässä, että lukioon en mene, koska siellä on ne tanssit. Onneksi myöhemmällä iällä perustin lukioon menemättömyyteni vähän järkevämpiin syihin. Ja niin onnistuin välttelemään tanssiaskeleita yli kymmenen vuoden ajan yläasteen liikuntatuntien jälkeen.

Tanssisuoritus Las Vegasissa.

Takana oleva mies ei näytä aivan vakuuttuneelta.

Nuorempana en juuri yökerhoissa käynyt. Ja jos kävin, niin tanssilattialla minua ei useinkaan nähty. Ja jos nähtiin, niin ei ainakaan selvinpäin. Toisinaan firman tilaisuuksissa minua on väkisintanssitettu, mutta niistäkin muutamista kerroista on selvitty huumorilla. Ja ainahan voi syyttää askelsekaannuksista korkokenkiä. Oikeastaan vasta viime aikoina olen hieman Las Vegasissa pyöriessäni päässyt jyvälle siitä, että jumpsispumpsis-musiikin tahdissa on oikeastaan ihan kivaa tanssia, yksin. Mutta aina kun seuraan liittyy mies, alkaa ahdistamaan ja liukenen paikalta.

Paritanssin maailmaan sain kosketusta ensimmäisen kerran viime keväänä Hauli Huvilalla, kaliforniansuomalaisten omalla leirintäalueella. Yllätin itseni aamuyön tunteina tanssimassa suomihittejä jo neljättä tuntia. Pitkä-lyhyt-lyhyt-askelluksen eri kombinaatiolla taittuivat lopulta lähes kaikki musiikkilajit ja hauskaa oli, vaikkei ihan oppikirjan mukaan mentykään. Että kiitos vain maltilliselle tanssittajalle.

Tuosta keväisestä tanssikokemuksesta rohkaistuneena suostuin viime kesän suomivierailullani siskoni pähkähulluun ideaan lähteä kanssaan lavatansseihin. Kämmenet tuskanhiestä kostuen lähestyin Pyhäjärven suurlavaa, jolta kantautuva humpan pauhu sai sydämeni lyömään kauhusta vähintäänkin samalla temmolla. Sillä hetkellä saattoi käydä mielessä, että minun ei ehkä kuuluisi olla täällä. Tanssipaikan oveen liimatussa mainoksessa hymyili irvokkaasti illan pääesiintyjä, Kake Randelin. Voi luoja.

Katu-uskottavana menossa lavatansseihin ensimmäistä

(ja viimeistä) kertaa elämässäni.

Minä olin jotenkin kuvitellut, että Pyhäjärven suurlava olisi oivallinen paikka opetella tanssin alkeita ja metsään meni, syvälle. Ihan valehtelematta jokainen tuon katon alla tanssahteleva oli tasoltaan vähintäänkin ammattilainen eikä tulisi kuuloonkaan, että valssiaskellusta käytettäisiin muussa kuin valssissa. Nämä ihmiset olivat tanssinsa kanssa yhtä vakavissaan, kuin minä rautojeni kanssa salilla. Ja niin odotin kiltisti seinäruusuna kunnes Kake bändeineen kajautti ilmoille valssin rytmit. Keräsin kaiken rohkeuteni ja hain tanssiin, naisten haku kun oli, hieman vanhemman herrasmiehen, jolle pahoittelin heti alkuunsa, että minä en oikeastaan osaa tanssia, mutta haluaisin silti yrittää. Mies oli ystävällinen ja suoriuduin kahdesta valssista kunnialla kertoillen samalla Yhdysvaltojen kummallisuuksista. Tanssin jälkeen oli naisten haku muuttunut huomaamattani miesten hauksi enkä ehtinyt paeta baarin puolelle. Meni ehkä kymmenen sekuntia ja joku nuorimies oli raahannut minut tanssilattialle ja yritti nyt epätoivoisesti opettaa minulle humpan askeleita. Voi elämänkevät se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa! Mies-raukka yritti kehoittaa minua kuuntelemaan musiikkia ja liikuttamaan jalkoja sen tahdissa edes takaisin. Astuin hänen varpailleen ja seuraavaksi ohikiitävän parin varpaille. Naurultani en voinut keskittyä enää mihinkään ja miehen hätääkärsivä ilme sai minut lopulta perääntymään. Siinä humpan jytkeessä kerroin hänelle, että tässä on nyt eräs pieni ongelma, en haluaisi kuunnella enää hetkeäkään Kake Randelinia, saati tanssia sen tahdissa ja hän kehotti minua ottamaan tanssitunnin tai pari ennen kuin tulen paikalle seuraavan kerran.

Ei siis tullut minusta lavatanssien prinsessaa, mutta voisin silti antaa tanssille vielä mahdollisuuden, esimerkiksi tankotanssin muodossa. Toistaalta meillä täällä etelä-Kaliforniassa on mahdollista harrastaa myös suomalaisia kansantansseja, joista niin moni, minä mukaan lukien, on vannonut pysyvänsä kaukana. Mutta suomalainen kansantanssi Kaliforniassa kuulostaa niin hullulta, että sitä on ehkä pakko kokeilla vielä joskus.

Sattuipa sopivaan saumaan, että ite puin -palstan tiiti haastoi minut omassa treeniblogissaan perustelemaan treenaamistani. Satuin nimittäin miettimään asiaa itsekin tässä päivänä eräänä, kun en enää muistanut milloin viimeksi olisi ollut päivä jolloin ei sattuisi.

Sen lisäksi, että joskus on pakko perustella salitreenaamista itselleen, joudun tämän tästä perustelemaan sitä myös muille ihmisille. Ovathan treenini tällä hetkellä hyvinkin aikataulutettuja ja suunnitelmallisia, ruokavalioni grammalleen laskelmoitu enkä näistä suunnitelmista ole juurikaan suostuvainen joustamaan.

Sanovat, että treeni-intooni on syynä hulluus.

Mutta on kai niitä muitakin syitä.

 

ELI, VASTAUS KYSYMYKSEEN

MIKSI:

• Koska olen päättänyt niin.

Minut tuntevat ehkä jo tietävätkin, että kun saan päähäni jotain, niin tartun toimeen hullunvimmalla enkä ihan helposti anna periksi. Kun toissa kesänä päätin juosta vähintään 40 kilometriä viikossa, niin minä myös tein niin. Kun päätin, että jonain päivänä juoksen vuoren huipulle, minä harjoittelin niin kauan, että minä tein sen. Sen jälkeen selätin saman vuoren maastopyörällä. Viime keväänä päätin olla bikinikuvauskunnossa täyttäessäni kolmekymmentä ja minä olin. Tänä syksynä päätin kerätä lisää lihasmassaa ja sen jälkeen suoriutua kisadieetistä.

• Näyttämisenhalusta.

Haluan osoittaa, että ihan taviskin voi päästä kovaan kuntoon ilman ammattimaista (ja maksullista) valmennusta. Onneksi on internet, neuvoja jakavat ammattilaiset ja aviomies, jonka viisaan pään kanssa voin lyödä omaa, astetta hölmömpää päätäni yhteen.

• Sisuuntuminen.

Aina, kun joku sanoo minulle ”miksi sä revität noin hulluna, ethän sä edes kilpaile”, minä sisuunnun ja yritän entistä enemmän. Voi kai ihminen olla tosissaan ilman, että kilpailee? Jos kilpailisin, ei kukaan yrittäisi tuputtaa minulle väkisin joulupipareita. Kun en kilpaile, minua pidetään vaan hulluna. No, ehkä minä sitten olen vähän hullu.

• Kun se on kivaa.

Treenaaminen nyt on vaan mukavaa. Jopa ne kovat treenipäivät, jolloin jo sarjaa tehdessä tuntuu siltä, että lihakset repeävät liitoksistaan. Jos sarjaa tehdessä tulee itku, aina parempi. Kivun tunne lihaksissa on se juttu, mittari sille meneekö treeni perille ja se nyt vaan kuuluu lajin luonteeseen. Tämä on varmaan yksi syy sille, miksi niin moni lopettaa salitreenin alkuinnostuksen jälkeen. Lihaskivusta täytyy tykätä, ei tätä muuten jaksa.

• Tulokset ruokkivat motivaatiota.

Pienikin positiivinen, oikeaan suuntaan tapahtunut muutos kropassa lisää motivaatiota entisestään. Motivoitunutta ihmistä ei pysäytä mikään.

• Rutiinit.

Nyt kun teen töitä kotona, olisi helppoa lipsahtaa päivän aikataulusta ja rutiineista, lorvailla puoli päivää, syödä milloin sattuu ja elää kuin pellossa. Aamucardiot pakottavat liikkeelle heti aamusta ja etukäteen suunniteltu ruokailu takaa sen, että syön oikein oikeaan aikaan.

• Ulkonäkösyistä.

Minusta sopusuhtaiset, erottuvat lihakset ovat kauniit, naisellakin. Eikä tästä minun kropastani saa pientä ja siroa. Ihmiset erehtyvät kuitenkin aina toisinaan ajattelemaan, että teen tätä vain ulkonäköni vuoksi eikä muulla kuin ulkonäöllä ole minulle merkitystä. Vakavasti puhuen, minua ärsyttää suunnattomasti, että tämän lajin harrastajia syytetään aina ulkonäkökeskeisyydestä.

• Voima ja yleiskunto.

Se, että on ruista ranteessa, helpottaa elämää kummasti. Puhumattakaan hyvästä yleiskunnosta! Ja taisteleehan kroppa sairauksiakin vastaan kiivaammin jos peruskunto on hyvä.

 

JA SITTEN VASTAUS KYSYMYKSEEN

MIKSI EI:

• Terveydelliset syyt.

Flunssa saa minut pysymään takuuvarmasti poissa kaikesta treenistä. Mutta mikäli jokin ruumiinosa vihoittelee, niin yleensä löytyy aina jokin toinen kohta jota treenata tai kokonaan eri laji.

• Treenisuunnitelma.

Jos suunnitelmassa sanotaan, että on välipäivä niin silloin on välipäivä. Kun massakaudella piti vähentää aerobista liikuntaa, niin suostuin siihenkin, vaikkakin hampaat irvessä.

• Kiireet.

Tällä hetkellä treenit selättää kaikki kiireet töitä lukuunottamatta. Muut menot ja kissanristiäiset hoidetaan vain, mikäli treeneiltä ja työltä jää aikaa. Yleensä kovan kiireen iskiessä minä lyhennän treeniä mieluummin, kuin jätän sen kokonaan tekemättä.

• Sosiaalinen elämä.

Jotta en muuttuisi täysin mökkihöperöksi, teen parhaani sovittaakseni aikatauluuni myös sosiaalista elämää. Yritän kuitenkin tehdä sen niin, ettei suunnitelluista treeneistä tarvitse luopua. Tällä hetkellä pikkujouluihin ja muihin pippaloihin osallistuminen tuntuu kuitenkin kiusalliselta, sillä joudun kieltäytymään kaikista tarjotuista herkuista. Ja vaatiihan se selkärankaakin aika tavalla.

• Väsymys.

On hyvä erottaa laiskotus ja väsymys toisistaan. Mikäli vain laiskottaa, treenaan silti. Huonokin treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Kun taas oikeasti väsyttää, on syytä kuunnella kehoa.

Minulta on muutamaan otteeseen toivottu jonkinlaista yhteenvetoa vatsalihastreeneistä. Koska oma treenini on vähintäänkin epäjärjestelmällinen ja sekava eikä minulla yleensä vatsalihaspäivänä ole (kamera)miestä käytössäni, päätin jakaa kanssanne tämän Shape Magazinesta bongaamani vatsalihastreenin jota Pinknoudattaa. Treenin hyvä puoli on, että se vahvistaa vatsan lisäksi oikeastaan koko kroppaa. Eli kuinka treenata samanlainen keskivartalo kuin Pinkillä (ja mitä muuta se oikeasti vaatii)?

Pink on yksi suosikki-julkkiksistani. Ei niinkään musiikkinsa, vaan sporttisen, voimakkaan ja terveen näköisen runkonsa takia.

 

Liike nro 1: Asetu lattialle lankku-asentoon. Tuo vasen polvi kohti otsaasi kuvan A osoittamalla tavalla, kunnes polvi koskettaa otsaa. Palaa lähtöasentoon ja tuo tällä kertaa vasen polvesi vasemman kyynärpääsi kohdalle kuvan B osoittamalla tavalla. Palaa takaisin lähtöasentoon. Toista 10-15 kertaa per puoli.

Liike nro 2: Tähän liikkeeseen tarvitset pallon. Itse olen käyttänyt pallon tilalla foam rolleria, jolloin liike on hieman erilainen. Asetu lankku-asentoon sääret pallon päällä ja vedä polvet kohti rintaa kuvan A mukaisesti. Suorista jalat ja palaa lähtöasentoon ja toista 15-20 kertaa. Tämän jälkeen kohota oikea jalka ilmaan kuvanB mukaisesti ja pidä koholla 30 sek. Laske jalka ja tee sama toiselle puolelle. Toista kolmesti.

 

Liike 3: Seiso jalat hartioiden leveydellä, varpaat hieman ulospäin suunnattuina. Nosta kädet hartioiden korkeudelle sivuillesi, potkaise jalka eteesi ja korota läpsäisemään sormenpäillä varpaitasi, kuten Pink kuvassa tekee. Tee sama toisella jalalla ja toista 20 kertaa.

Liike 4: Asetu selinmakuulle, jalat suorana, kädet pään takana. Nosta jalat kuvan A osoittamalla tavalla eteesi samalla kun nostat ylävartalon maasta kohti polvia ja kierrät kätesi polvien ympärille. Palaa takaisin selinmakuulle. Tee 15 toistoa. Tämän jälkeen kohota jalat seliinmakuulta ylöspäin samalla kun kohotat ylävartalon lattiasta ja kurotat käsillä varpaiden suuntaan kuten kuvassa B. Pidä hetki ja palaa lähtöasentoon. Tee 5 toistoa.

Liike 5: Makaa selälläsi, jalat suorana, kädet pään takana. Nosta jalat kohti kattoa ja rutista vatsalihaksilla pää ja hartiat irti lattiasta kuvan A osoittamalla tavalla. Laske vasen jalka alaspäin samalla kun kierrät ylävartaloa oikealle ja kurotat vasemmalla kyynärpäällä kohti oikeaa polvea kuten kuvassa B. Tee sama toiselle puolelle ja toista 20 kertaa.

Toista koko kierros!

 

Että sellainen treeni, ihan toimiva mitä itse olen kokeillut. Itse teen osan näistä liikkeistä osana vatsatreeniäni kerran viikossa. Lehti kuitenkin suosittelee harjoituksen tekemistä 3-5 kertaa viikossa cardio-harjoittelun lisäksi ja lupaa palkkioksi kivikovat lihakset. Tähän en kuitenkaan aivan yhdy, Pinkin kunto kun vaatii aika paljon muutakin. Älä siis masennu jos et kuukaudessa parissa ole yhtä kireässä kunnossa. Minäpä kerron mistä se johtuu.

 

…SITTEN NE INHAT FAKTAT:

Paikallisten superjulkkisten ympärillä pyörii uskomaton koneisto. Pink esimerkiksi treenaa tällä hetkellä viitenä päivänä viikossa itse Jeanette Jenkinsin kanssa ja häntä ennen trainerina toimi Jillian Michaels. Samalla tavalla, kuin treeniohjelmat ovat viimeisen päälle suunniteltuja, on julkisuuden henkilöiden ruokavaliokin ammattilaisten käsialaa. On siis turha odottaa kireää keskivartaloa ilman kokonaisvaltaista treenaamista ja viimeisen päälle hiottua ruokavaliota.

Omien huipputrainereiden ja kokkien lisäksi täkäläisillä julkisuuden henkilöillä on muitakin rahan tuomia ässiä hihoissaan. Tämän hetkinen trendituote on melkoisen hintava ja sen vuoksi useiden tavisten ulottumattomissa oleva HGH, eli human growth hormone, joka mm. parantaa suorituskykyä, nopeuttaa kehittymistä, auttaa palautumisessa ja polttaa tehokkaasti rasvaa. Tämän lisäksi samalla tavalla, kuin kaikilla ruotsalaisilla hiihtäjillä on astma, riivaa kyseinen sairaus yhä useampaa julkkista. Efedriiniä sisältävät astmalääkkeet kun hengitysteiden avaamisen lisäksi piristävät ja tekevät rasvanpoltosta ja treenistä entistä tehokkaampaa. En tietenkään sano, etteikö kisakireä kroppa vaatisi hillittömästi työtä vaikka käytössä olisikin lisäaineita, mutta helpottaahan se kummasti.

Vaikka lätkäisinkin pöytään kasan masentavia faktoja, niin se ei tarkoita sitä, etteikö kenellä tahansa olisi mahdollista kotikonstein hoitaa itseään samanlaiseen kuntoon. Eli siitä vaan vatsalihastreeniä tekemään! Muistatte vain, että sen lisäksi tarvitaan aerobista liikuntaa, oikeaoppinen ruokavalio sekä rutkasti tahdonvoimaa ja uskoa itseensä.

 

Kuvat: Shape Magazine