Liikunta

Koneeksi muuttunut

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Aamucardio. Ruokaa. Töitä. Ruokaa. Salille. Kotiin. Ruokaa. Kalorilaskelmia. Treeniohjelmia. Ruokaa. Unta. Jaa niin, onhan minullahan mieskin, kulta anna pusu – mun hauikseen. Ja sama alusta, uudestaan, uudestaan!

Niin kauan kun kone jaksaa hymyillä, on kaikki hyvin.

Takana on kaksi kuukautta säntillistä massakautta enkä jättänyt yhtäkään suunniteltua salitreeniä välistä koko aikana. Salille meno minua ei nyppinyt oikeastaan kertaakaan, koska tulokset paranivat jatkuvasti ja tumppu kasvoi. Ainoa asia joka tuotti vaikeuksia, oli aerobisesta harjoittelusta pidättäytyminen. Erityisen kovilla pää oli silloin, kun paino vain nousi nousemistaan enkä saanut tehdä mitään sen estämiseksi. Kahden kuukauden syöttöporsaana olo tuottikin tulosta. Itkuun pillahtaminen oli lähellä, kun mittaukset kertoivat rasvaa kertyneen ympäri kehoa reilun kolmen kilon edestä. Lohtua tukalaan olooni toi kuitenkin tieto siitä, että lihasmassakin oli lisääntynyt himpun verran.

Seuraavaksi edessä on pitkä ja tuskanhikinen dieetti. Viime viikko kului kuitenkin vielä massakauden viimeisestä kovasta viikosta palautuessa, joten raahauduin salille vain muutaman kerran lämmittelemään kevyesti ja kävin hampaita tuskasta kiristellen hierojalla. Totinen treenaaminen alkoikin sitten tänään. Ohjelmassa oli tuskallisen pitkiä, 15-20 toiston polttavia sarjoja ja pääsin vihdoin hikoilemaan aamucardioiden parissa.

Dieetin ensimmäiset viikot tulee näyttämään tältä:

Maanantai: aamucardio 30 min, rinta-/olkatreeni

Tiistai: aamucardio 30 min, selkätreeni

Keskiviikko: ah, pitkä juoksu- tai pyörälenkki…!

Torstai: aamucardio 30 min, haukkari-/ojentajatreeni

Perjantai: sekalaista vatsatreeniä

Lauantai: Jalkapuntti

Sunnuntai: Pakkolepo

Ravintopuolesta sen verran, että hiilihydraattia ollaan nyt ajamassa alaspäin, proteiinia ylöspäin ja kalorit on pudotettu karvan alle kulutuksen.

Näyttäisi kovasti siltä, että tässä vaiheessa ei joogalle jää aikaa, ei ainakaan niin paljon, että maksaisin studion jäsenyydestä 60 taalaa kuussa. Enkä usko aikaa olevan ihan heti jatkossakaan, sillä mitä pidemmälle dieetissä edetään, sitä enemmän ohjelmassa on aerobista harjoittelua.

Olen aivan hirmuisen motivoitunut. Käytännössä olen jo viikkoja sitten muuttunut koneeksi, joka suorittaa treenit mukisematta kuten on suunniteltu. Nyt kun kuvioihin lisätään vielä entistä orjallisempi ruokavalio jolloin kaikki ruoka päätyy lautaselle vaa’an kautta, ei päähän paljoa pakollisten asioiden lisäksi mahdu. Ja tässä minä olen erinomainen. Kroppa toimii vaikkei pää heti aamusta olisikaan mukana. Kun lihaksia polttaa ja voimat häviää, mieli pakottaa vielä jatkamaan. Tässä päässä ei valitusta sallita. Päättäväisyyden ja pakkomielteisyyden raja on lopulta melko häilyväinen.

Mistä se motivaatio oikein kumpuaa? En voi kieltää etteikö taivaisiin kohonneella rasvaprosentilla olisi osuutta asiaan, tottakai on. Toinen syy on kehitys. Salilla käyminen on siitä kiva harrastus, että tulosten parantuessa motivaatio sen kuin kasvaa kasvamistaan. Kolmas syy on se, että minä todella tykkään käydä salilla. Se on minun juttuni.

Tässä pieni vinkki jokaiselle, joka kärsii salimotivaation puutteesta: onko salitreeni mielestäsi kivaa? Jos ei, niin ei ihme ettei kiinnosta. Ethän syö maksapihvejäkään jos se pistää oksettamaan. Etsi itsellesi laji josta oikeasti pidät, kahvakuulailu, bodypump, crossfit… lajeja on monia. Mikäli mikään liikunta ei kiinnosta, on vika asenteessa. Asennevamma on muuten ihmisen pahin vihollinen.

Viikko, jolloin rikottiin ennätyksiä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Huh, täällä pyyhkii hikeä otsaltaan väsynyt, mutta onnellinen kuntoilija. Takana on neljä viikkoa erittäin säntillistä kuntosalitreeniä ilman yhtäkään laistamista tai luistamista. Tuo neljän viikon jakso huipentui lopulta tähän viikkoon, jolloin rikottiin ennätyksiä ja kärsittiin ennenkokemattomasta rintalihasjumista.

Neljän viikon harjoitusjakso eteni seuraavilla toistomäärillä:

Viikko 1: 4 x 13-15 toiston sarja (käytännössä 14-15, sillä en koskaan tee 13 toistoa… olen sen verran taikauskoinen)

Viikko 2: 4 x 10-12 toiston sarja

Viikko 3: 4 x 7-9 toiston sarja

Viikko 4: 4 x 3-6 toiston sarja

Toisin sanoen, mitä lyhyempiä sarjoja tehdään, sitä raskaampiin painoihin siirrytään. Ideana on siis treenata aina niin suurilla painoilla, ettei toistoja pysty tekemään kyseisen viikon toistomäärää enempää.

(ps. ennen varsinaisia sarjoja tehdään luonnollisesti muutama lämmittelysarja)

Jokainen viikko on rakentunut samalla tavalla: viisi treeniä, joista ensimmäisenä rinta/olkapäät, toisena selkä (ja pakarat), kolmantena ojentajat/hauikset, neljäntenä jalat (ja pakarat taas) ja viidentenä johonkin väliin sujautettu vatsatreeni, jossa toistomäärät ovat aina runsaahkot viikosta riippumatta. Salitreenin lisäksi olen käynyt muutaman kerran viikossa venymässä Bikram-joogassa.

Harjoitusjakson tarkoitus oli massakauden yhteydessä kasvattaa voimaa ja viimeisellä viikolla päästiin sitten nauttimaan niistä kaikkein lyhimmistä, mutta suurimmilla painoilla tehtävistä sarjoista. Kaikki menikin melkein suunnitelmien mukaan ja voimaa on nyt todistetusta tullut lisää.

 

…JA SITTEN NIIHIN TULOKSIIN!

Suurin ylpeyden aihe minulle on penkkitulos. Koska olen keskittynyt enemmän ylärinnan treenaamiseen, olen viime kuukausina tehnyt lähes pelkästään vinopenkkiä ja tasapenkillä olen penkannut lähinnä satunnaisesti. Koska halusin tällä viikolla tuloksen nimenomaan perinteisestä penkistä, tartuin rohkeasti toimeen melkoisen kylmiltään. Tuloksena superhienosti 1 x 3 x 65 kg ja perään 3 x 6 x 55 kg. Jäin siis omasta tämän hetkisestä painostani vaivaiset viisi kiloa. Rintalihakseni kiittivät rääkistä seuraavana päivänä jatkuvalla lihassäryllä.

Jalkatreenini kruunasi kyykkytulos. Mukavasti kehittyneestä tekniikasta sekä voimasta saatiin osviittaa jo viime viikolla tehdessäni 7-9 toiston sarjoja 90 kilolla. Tänään tankoon ladattiin painoa 225 paunan, eli vähän reippaan 100 kg:n edestä. Tuloksena 4 x 5 x 102 kg. Jalkatreeniin valmistauduin kunnon aamupallalla, eli proteiini-pannukakuilla! Ohje pannareihin löytyy täältä (sillä erotuksella, että tänään taikinaan vatkattiin mukaan kuuden kananmunan valkuaisvaahto).

Tämä viikko paljasti armottomasti myös heikon kohtani. Alaselkäni ei pysynyt treenatessa muun kropan tahdissa eikä palautunut jalkapäivistä riittävän nopeasti. Tästä syystä maastavetotulos jäi lopulta uupumaan kokonaan. No, tiedänpähän minkä treenaamiseen keskitytään seuraavaksi.

Näiden lisäksi painot kasvoivat myös muissa liikkeissä mukavasti enkä usko vartalossani olevan montaakaan sellaista lihassäiettä, joka ei tällä hetkellä olisi revennyt. Ensi viikolla otetaankin salitreenien kanssa rauhallisesti, käydään vain pari kertaa lämmittelemässä lihaksia ja keskitytään täällä bloginkin puolella johonkin ihan muuhun, kuin urheiluun!

Lopuksi vielä erityiskiitos selkäleikkauksesta toipuvalle miehelleni, joka on ollut mukanani jokaisessa treenissä auttamassa, opastamassa, kannustamassa ja napsimassa kuvia muistoksi mitä karmeimmista irvistyksistä. Kiitos, en varmasti ole ollut se helpoin neuvottava. Ilman sinua ei tästä(kään) olisi varmasti tullut mitään.

Minua on huijattu

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sanovat, että ojentajia treenaamalla saa allit pois.

Tein vähän ranskalaisia tangolla ja pum – haha, katsokaa nyt noita ”alleja”!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää viikonloppua kaikille!

(ps. bongaa kuvasta myös entisestään vaalentunut tukka, Kalifornia tekee tehtävänsä…)

Kaikkien ei tarvitse olla pieniä ja siroja

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Pieni ja siro. Tiedättehän, se sellainen, jonka voi nostaa kevyesti ilmaan ja joka hiipii ääneti yläkerrassa ilman, että hiiskaustakaan kuuluu alakertaan. Pieni ja siro, joka ei jää jumiin housunlahkeeseen eikä hihansuuhun ja joka mahtuu vaivatta istumaan lentokoneen ahtaissa penkeissä. Millaistahan se olisi, olla sellainen? Sitä minä en saa koskaan tietää eikä moni muukaan.

Ei niin pieni ja siro A. Sinivaara

 

Olin kai kaksitoista. En vielä miettinyt vartaloani paljoakaan, olin vain ruipelo lapsi, joka halusi kasvaa pituutta terveydenhoitajan kasvukäyrän mukaisesti ja joka toivoi, ettei kengännumero koskaan alkaisi nelosella. Söin huoleti kuin hevonen, vaikka vanhempani taivastelivatkin sitä ruokamäärää jonka vuorokaudessa tuhosin. Mihin se tyttö oikein syö? Mutta kuluihan sitä energiaa. Piti kasvaa, leikkiä, uida järvessä, ajaa pyörällä ja vääntää kättä koulussa poikien kanssa. Sitten tuli kesäloma ja vierailu sukulaisten luokse. Sukulaisnainen tervehti iloisesti ja totesi heti ovella, että Anne on ainakin lihonnut sitten viime näkemän. En syönyt sillä reissulla ensimmäistäkään tarjottua kakkupalaa.

Olen miettinyt jälkeenpäin tapahtunutta paljon ja sen mahdollisia vaikutuksia siihen, että koin koko murrosikäni olevani lihava. Vertasin reisiäni yleisurheilua harrastaneen ystäväni reisiin aina kun istuimme vierekkäin ja ahdistuin ostosreissulla, joilta tulimme kotiin aina edelliskertaa suuremmat levikset mukanamme. Kun sitten koulun liikuntatunnilla työnsin kuulaa pidemmälle kuin muut ja minua pyydettiin edustamaan kouluani koulujen välisiin yleisurheilukilpailuihin, kieltäydyin. Miksen voinut pärjätä vaikka juoksussa tai jossain muussa tyttöjen lajissa? Ei, minä pärjäsin tietysti siinä lajissa, jossa ei siroja osallistujia juuri näkynyt.

Voi kun olisin tiennyt silloin sen mitä tiedän nyt. Hyvänen aika, en minä ollut lihava. Täyteen mittaansa kasvaneessa, karvan alle 170 senttisessä rungossani oli leveä rintakehä, leveä lantio, leveä selkä ja leveät hartiat, mutta ei tippaakaan ylimääräistä. Jälkeenpäin ajateltuna vartaloni olisi ollut täydellinen aihio urheilijalle jos vain olisin asian tajunnut, mutta tyhmyyttäni halusin olla vain pieni ja siro.

Vasta päälle parikymppisenä minä lopulta luovutin.

MINUSTA EI KOSKAAN TULISI PIENTÄ JA SIROA.

EI NÄILLÄ GEENEILLÄ.

Olisi täysin järjetöntä haaveilla jostain, mitä ei koskaan voisi olla. Tuon oivalluksen seurauksena päädyin lopulta vakavamman kuntosalitreenaamisen pariin. Jos ei minusta koskaan tulisi siroa, olisi sama mennä täyttä höyryä toiseen suuntaan. Tulokset alkoivat näkyä nopeasti. Päättäväisyydellä ja kovalla harjoittelulla oli varmasti osansa lihasten nopeassa kehityksessä, mutta uskon suurimman kiitoksen kuuluvan hyville geeneilleni. Eivät lihakseni silti ole silmissä kasvaneet. Vieläkään, seitsemän vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeen, en pidä itseäni erityisen lihaksikkaana, ennemminkin vahvana.

Kehotankin kaikkia niitä, jotka haaveilevat gasellimaisen sirosta vartalosta, kurkistamaan ajatuksen kanssa peiliin. Ovatko raamisi todella sellaiset, että niistä muovataan pieni ja siro nainen? Onko lantiosi niin kapea, että se edes teoriassa mahtuisi koon nolla vaatteisiin? Muista, ettei kaikkien tarvitse olla siroja eikä se läheskään kaikille ole edes mahdollista. Älä takerru unelmaan, jota et voi toteuttaa, vaan käytä vartaloasi sille suotujen vahvuuksien mukaan. On huomattavasti palkitsevampaa puuhata sellaisten asioiden parissa jotka sujuvat, kuin taistella loputtomasti tuulimyllyjä vastaan.

Seitsemänkymmentä kiloa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Nyt se sitten tapahtui. Teinivuosieni mielikuva painorajasta, jonka yläpuolella olisin vaikeasti ylipainoinen ja elämä päättyy, on nyt ylitetty. Viime sunnuntaina, jalkapunttia seuranneena päivänä, vaaka näytti maagiset 70,2 kg. Tuntuuko aikuisesta minusta nyt sitten ylipainoiselta, lihavalta? No, ei todellakaan.

Harkittu ja tavoiteltu painonnousu ahdisti kuitenkin etukäteen valtavasti. Painoindeksit sun muut yleiset käsitteet naiselle sopivasta painosta ovat iskostuneet päähäni niin vahvasti, että edelleen, kaikkien näiden treenivuosien jälkeen, sorrun silloin tällöin tuijottelemaan numeroita peilikuvan sijaan. Vaikka pahimmat tunnemyrskyt ovatkin nyt takana, tunsin silti viime viikolla pienen vihlaisun itsetunnossa, kun kiskoin lempifarkkuja jalkaani. Vatsan sisään vetäminen ei paljoa auttanut, kun farkut eivät nousseet ilman väkivaltaa puolesta reidestä ylöspäin. Paniikki. Pitäisihän naisen sopia koon 27″ farkkuihin. Vedin syvään henkeä ja muistutin itseäni siitä, että tätähän tässä on yritetty, kasvattaa lihasta. Että jospa nyt rauhoittuisit ja kävisit ostamassa itsellesi suosiolla ne suuremmat farkut.

Niin, suurimmat muutokset ovatkin tapahtuneet navan alapuolella. Reisiin on tullut vajaat pari senttiä ympärystä lisää ja takalistoni on vihdoin alkanut kasvaa pyöreyttä, yläviistoon. Pelkkää lihasta eivät kertyneet viisi kiloa kuitenkaan ole. Vatsan seudulle on kertynyt jonkin verran pehmeyttä ja pakaroihin muhkuroita, jota myös selluliitiksi kutsutaan. Ylävartalossakin on alkanut tapahtua. Eniten innoissani olen pyöristyneistä olkapäistä, mutta oikeastaan koko käsivarsi näyttää järeämmältä kuin aikaisemmin. Varjopuolena mainittakoon, että pari kauluspaitaa on nyt jäänyt hihoistaan auttamattomasti pieneksi ja rintaliivitkin puristavat kumman paljon. Positiivisia ongelmia.

Olen itsekin aika yllättynyt, kuinka rauhallisesti lopulta otin vastaan elämäni korkeimman vaakalukeman. Onhan tästä taas matkaa viime kesäiseen bikinikuvauskuntoon, mutta toisaalta olen tavattoman onnellinen annettuani keholleni mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa ilman jatkuvaa näännyttämistä. Erityisen palkitsevaa tämä on nyt, kun olemme edenneet harjoitusviikolle, jossa tehdään 3-6 toiston sarjoja. Eli aika kovilla painoilla mennään! Kerron sitten loppuviikosta minkälaisiin maksimipainoihin tällä viikolla päästiin. Eilinen penkkipäivä antoi kuitenkin osviittaa siitä, että voimaa tosiaan on tullut lisää! Hyvä minä!