Vetäisin eilen lenkkarit jalkaani ja suuntasin ohi Äänemäen, halki metsän, pitkin Äänejärven rantaa, ohi pienen sataman ja uimarantojen. Aurinko paistoi, pieni Äänekosken kaupunki oli kaunis, oli mäkiä, vettä, vihreyttä ja vehreyttä ja joku vanhempi rouvashenkilökin tervehti minua matkalla.

Oih ja voih… tällaisessa paikassahan voisi melkein asua…

Takana on nyt todellinen kuherruskuukausi Suomessa. Neljä viikkoa täydellistä kesäkeliä, lomailua, kauan kaivattuja ihmisiä, uusia ystäviä, perinneruokia, kaunista suomalaista luontoa, mies mukana ja sydän täynnä rakkautta. Kesän parhaat kuukaudet Suomessa ovat petollisia, sillä missään muualla maailmassa ei kesä ole yhtä hyvä kuin se parhaimmillaan on Suomessa. Ja silloin minä unohdan lokakuun pimeyden, loskassa kastuvat kengät, korvia viiltävän tuulen ja kesäkuiset räntäsateet. Unohdan, että lomakin loppuu joskus, sukulaisten nurkissa ei voi norkoilla ikuisuuksia ja tilikin hupenee ennätysvauhtia pelkästään ruokakaupassa käymällä.

Paluu kotiin Kaliforniaan häämöttää vain kahden viikon päässä. Niihin aikoihin alkaa syksykin tehdä pikkuhiljaa tuloaan ja tunnen itseni muuttolinnuksi, joka pakenee viilenevien ilmojen tieltä. Ja niin minä tiedän jo nyt, että tänä vuonna lähdön hetkessä on enemmän kaihoa kuin niinä kesinä jolloin satoi vettä, oli riitaa enemmän tai vähemmän tärkeiden ihmisten kanssa ja kaipasin kotiin jäänyttä miestä. Tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa miettinyt, että onko minusta sittenkään ulkomailla eläjäksi.

Petollinen Suomen kesä.

 
Kuvituksena kännykkäräpsyjä Äänekosken lenkkimaisemista. Tänään seurueemme on jo siirtynyt Ähtäriin.

Voisin luonnehtia, että Suomimatkani ajoitus on ollut ilmojen puolesta täydellinen. Tykkään lämpimästä ja auringonpaisteesta, siitä, että voi kuljeskella kevyissä vaatteissa tai pelkissä bikineissä ja siitä, että nopeasti kyhätty nuttura on niskan hiotessa pitkätukkaisen ainoa oikea kampaus. Ja kun iltaisin lämpötila hitaasti laskee samaa tahtia auringon kanssa, laiturilla istuessa äkillinen viileys nostaa ihokarvat koholle ja on pakko paeta rantasaunan löylyihin, aletaan olla sellaisten asioiden ja suurien tunteiden äärellä, ettei niille löydy vertaista.

Harmillista kyllä, meillä itsellämme ei ole kesämökki-, tai edes rantasauna -nimistä ylellisyyttä, mutta onneksi kutsuja vetten äärelle saunomaan on sadellut meille Suomiloman aikana vähän sieltä sun täältä. Viime viikolla tartuimme ilomielin mahdollisuuteen viettää muutama aurinkoinen päivä Kustavissa meren äärellä ja täytyy sanoa, että uimaan, saunaan, saunan terassille, kylmää olutta ja sama uudestaan -yhdistelmällä höystetty rantaloma lähenteli ulkosuomalaisen mittapuulla kesän kohokohtaa jo kovastikin.

Vaikka en kovin kummoinen alkoholijuomien kuluttaja olekaan, sapetti minua silti toimintaan oleellisesti kuuluva, mutta sattuneesta syystä kohdallani väliin jäänyt saunaolut. Onneksi lähikauppa tarjosi tähänkin ongelmaan ratkaisun ja pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan alkoholittomaan olueen, jollaista en ollut uskonut Suomesta edes löytyvän. Mukaan saunareissulle tarttui lopulta useampikin tölkillinen alkoholitontaUkko-Pekka -olutta, jonka maku Amerikan löysyttämille makunystyröille oli ihan riittävän lähellä aitoa tavaraa. Suosittelen siis lämpimästi niille, jotka eivät halua nauttia jokaista saunaoluttaan promilleilla.

Mutta mikäs teidän muiden mielestä on parasta Suomen kesässä? Mökkeily, kaupunkielo vai joku ihan muu?

Ihan alakkuun sanottakkoon, että niitten kaikkein tiukkapiposimpien kielipolliisien ei välttämättä kannata tännään Onnenpäivän julukasua lukia. Tässä o nimittäin sen aikkaa jo Pohojjois-Pohojammaalaisen alakuperräisväestön seurasa oltu, että alakkaahan tuo vähitelle itelläki kieli pallautua syntysijasille kannattimille ja päläpätys muuttua sen alakuperrässee muottoosa, elikkä Pohojjois-Pohojammaan murtteeksi. Ja oha se, kauhijaa luettavvaa ja etenki kuunneltavvaa, herra isä. Se tuo siippaki aina sannoo, että sohovalla nuhut jos et puhummaa opi. No joka tappauksessa, tämä muuten meleko turhapäiväne postaus olokkoo vieläki joutavampi ja kirijotettakoot sillä murtteella, jonka joku varmasti kovastikki huumorintajune seppä o meikäläiselle suonu.

Sen verran mää kuitenki vielä antasin lukuohojjeita, että hijasta vauhtia. Ja sitte vielä lissää. Tämähä ei oo mikkää sata sannaa minnuutissa murre vaa semmone pitkä ja viippyilevä, jossa voi heleposti käyttää puolipäivvääki yhen lausseen muojostamisseen. Tämän jäläkkeen lissää kaikkiin mahollissiin ja mahottommiin paikkoihi vähinttäänki kaksoiskonsonantti, mutta mielluiten kuitenki kolommoiskonsonantti. Ja mehä ei sitte muuten osata D-kirijjainta ollenkkaa.

Mutta mennäänpä sitte siihen asijaan, vaikka tuo meleko ohkanen onki. Tuolla Nivalan ja Haapaveen rajamailla jolokotellessa ja polokupyörällä sotkiessa oon pistäny merkille, että ossaapa muute olla hienua tämä Suomalaine lunto näin vähälumisimpina aikkoina. On sinistä ja punasta, vaalianpunasta, keltasta ja valakosta kukkaa ja tuoksuvakki nii palijo, että pukkaa läpi lehemänpaskanki.

Sitä o jotenki silimä nii tottunu niihi Kalivornian kuivviin mäjennyppylöihin missä mikkää kaktusta kummosempi ei pysy tolopillaan, nii sitä näkkee tämän vihirreyven iha eri tavalla. Melekkeen ku jossaki viijakossa olis! Vaan eipä sitä väriloistua sillon Suomesa asuessa tajunnu. Enemmänki melekkee otti aivvoon, ku kaiken maaliman rehut aihheutti heinänuhhaa ja mehtästä elukat rynttäili äkkiarvvaamatta tielle lajon korkusen horsmikon takkaa.

Mutta kahtokkaapa vaikka ite ens kerralla ku kulujetta tuolla mailla ja mannuilla. On komijaa!

ps. Ei taija Kuuglen transleeittöri osata käänttää tätä juttua englannin murtteelle. Että sori vaa Ameriikan kaverit.

Tänä aamuna ulkona leijui paksu usva. Se teki olosta hieman epätodellisen ja nipistin itseäni varmistaakseni, että olen ylipäätään hereillä. Ja olin minä.

Eli aamuiset terveiset Nivalasta!