Vetäisin eilen lenkkarit jalkaani ja suuntasin ohi Äänemäen, halki metsän, pitkin Äänejärven rantaa, ohi pienen sataman ja uimarantojen. Aurinko paistoi, pieni Äänekosken kaupunki oli kaunis, oli mäkiä, vettä, vihreyttä ja vehreyttä ja joku vanhempi rouvashenkilökin tervehti minua matkalla.

Oih ja voih… tällaisessa paikassahan voisi melkein asua…

Takana on nyt todellinen kuherruskuukausi Suomessa. Neljä viikkoa täydellistä kesäkeliä, lomailua, kauan kaivattuja ihmisiä, uusia ystäviä, perinneruokia, kaunista suomalaista luontoa, mies mukana ja sydän täynnä rakkautta. Kesän parhaat kuukaudet Suomessa ovat petollisia, sillä missään muualla maailmassa ei kesä ole yhtä hyvä kuin se parhaimmillaan on Suomessa. Ja silloin minä unohdan lokakuun pimeyden, loskassa kastuvat kengät, korvia viiltävän tuulen ja kesäkuiset räntäsateet. Unohdan, että lomakin loppuu joskus, sukulaisten nurkissa ei voi norkoilla ikuisuuksia ja tilikin hupenee ennätysvauhtia pelkästään ruokakaupassa käymällä.

Paluu kotiin Kaliforniaan häämöttää vain kahden viikon päässä. Niihin aikoihin alkaa syksykin tehdä pikkuhiljaa tuloaan ja tunnen itseni muuttolinnuksi, joka pakenee viilenevien ilmojen tieltä. Ja niin minä tiedän jo nyt, että tänä vuonna lähdön hetkessä on enemmän kaihoa kuin niinä kesinä jolloin satoi vettä, oli riitaa enemmän tai vähemmän tärkeiden ihmisten kanssa ja kaipasin kotiin jäänyttä miestä. Tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa miettinyt, että onko minusta sittenkään ulkomailla eläjäksi.

Petollinen Suomen kesä.

 
Kuvituksena kännykkäräpsyjä Äänekosken lenkkimaisemista. Tänään seurueemme on jo siirtynyt Ähtäriin.