Reissun jälkeen

Niin se mennä hurahti Kalifornian reissu ja vielä pari viikkoa sen jälkeenkin. Matka oli kovasti onnistunut; hengailin pääasiassa vanhoilla kotikonnuilla ja tein samoja asioita samojen ihmisten kanssa kuin siellä vielä asuessanikin. Totta puhuakseni, hetkittäin tuntui siltä, kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään.

Kadut ja liikerakennukset olivat ennallaan, samoin lenkkipolut ja kuntosali. Suunnistin kaupan hyllyväleissä sujuvasti, tiesin mitä ostaisin ja heitin automaattisesti smalltalkit oikealla kielellä. Autoilu sujui jouhevasti, tiesin minne ajaa ja mitä kautta, mitä reittejä kannattaa välttää ja mistä voi vähän oikaista. Treenasin kavereiden kanssa, kävimme vakio sushipaikassa syömässä ja istuimme iltaa maailmaa parantaen.

180517_1

Tuli aika pelottavankin voimakas tunne siitä, että olen kotona. Aivan kuin olisin ollut Suomessa vain käymässä ja nyt palannut takaisin. Tai kuin koko Suomeen muuttaminen olisi ollut vain unta ja nyt olin taas hereillä. Niistä ajatuksista oli aika surullistakin havahtua ja tajuta, ettei Kalifornia ole enää minun kotini.

Näiden vähän turhankin kotoisten tunnelmien vuoksi hirvitti jo etukäteen paluu semitunturiin. Pelotti, että vaikka Kiiminki oli alkanutkin jo tuntua kodilta, tuo tuntemus olisi reissun jälkeen tipotiessään ja tilalla pohjaton kaipuu Kaliforniaan.

180517_2

Kun sitten reissun jälkeen palasimme (vielä lumen peittämään) kotipihaan, ei tuntunutkaan pahalta, tuntui kodilta.

Kaliforniassa on ne omat puolensa, joista pidän kovasti ja jotka tuntuvat omalta; ainainen kesä, vuoret, suomiporukka ja paikalliset ystävät. Mutta niin on täällä Kiimingissäkin; ihana koti, kaunis luonto, pohjois-pohjanmaalaiset ihmiset ja kohtuullisen lähellä asuva perhe.

180517_3

Minulle onkin kehittynyt tässä pikkuhiljaa aivan uudenlainen unelma. Kunpa voisin asua molemmissa paikoissa; puoli vuotta siellä, toinen puolikas täällä.

Pitääpä muistaa lotota.

Hei Hailuoto

Emme olleet pitkään aikaan harrastaneet maakuntamatkailua, joten päätimme eräänä kauniina talvipäivänä käväistä Hailuodossa. Vaikka Hailuoto on ihan tässä Oulun edustalla, ei paikka ollut minulle entuudestaan tuttu muuten, kuin mitä olin siitä pikaisesti lukaissut Kotiseutupaitaa tehdessäni.

Aivan erityisen paljon minua kiinnosti Hailuodossa se, että näin talviaikaan saarelle voi ajaa myös jäätietä pitkin. Jäätie olikin hieno kokemus aurinkoisen utuisena päivänä, jolloin kaikki ympärillä oli pelkkää valkoista, vähän kuin olisi yllättäen teleportannut itsensä oululaisesta lähiöstä keskelle Pohjoisnapaa.

260317_1260317_2

Vaikka Hailuoto onkin oma kuntansa, ei sitä ihan heti vajaan tuhannen asukkaan paikasta uskoisi. Käytännössä saaren halkaisee yksi ainoa tie, jonka varrella pidemmän köröttelyn jälkeen on pienenpieni keskusta kauppoineen ja vaatimattomine peruspalveluineen. Houkutuksesta huolimatta emme jääneet kummastelemaan Salen tarjontaa sen kummemmin, vaan suuntasimme suoraan saaren toiseen päähän, Marjaniemeen.

260317_3

Tällaisena kauniina päivänä tunnelma Marjaniemessä oli lähes aavemainen. Aurinko paistoi ohuen pilviverhon takaa ja maalasi taivaan vaaleansiniseksi ja -punaiseksi, kunnes se jossain horisontissa muuttui yhtä hennonväriseksi jäätiköksi. Ihmisiä oli liikkeellä melko paljon ja kaikki tuntuivat olevan yhtä haltioissaan kauniista maisemista. Merimaiseman ja sen äärellä olevien makkaranpaistopaikkojen lisäksi Marjaniemi tarjoaa kävijöilleen mm. majakan juurella olevan ravintolan, vaatimattoman jäätelöbaarin, sivummalla olevan pienen punaisen kahvilan sekä mahdollisuuden majoittaumiseen.

260317_5

Aina uudessa paikassa käydessäni minulla on tapana leikitellä ajatuksella, että minkähänlaista täällä olisi asua. Vaikka kiinteää tieyhteyttä Ouluun onkin kaavailtu rakennettavaksi joskus hamassa tulevaisuudessa, on tuo Perämeren saari toistaiseksi hivenen sivussa muusta maailmasta. En ole ihminen, joka kaipaisi aktiivisesti kahviloihin tai ihmisvilinään, tai joka muutoinkaan tarvitsisi elämää ympärilleen, mutta ehkä kuitenkin saarelta löytyvän palvelutarjonnan suppeus sekä kuntoilumahdollisuuksien vähyys koituisivat pidemmän päälle turmioksi.

260317_4

Olen kuitenkin viehättynyt Hailuodon seesteydestä ja kauneudesta kovasti. Hailuoto olisikin juuri sellainen paikka, josta voisin hankkia itselleni ”piilopirtin” minne paeta maailmaa ja ihmisiä silloin, kun ne kävisivät sietämättömiksi. Mutta näin aluksi pieni parin päivän mittainen minilomakin kuulostaisi erinomaiselta ajatukselta!

 

 

Ainakin kolme syytä käydä Rovaniemellä

Nyt kun olen viimeiset kaksi viikkoa tylyttänyt suomalaisia pitäjiä kotiseutupaidoillani, niin sanotaan vaihteeksi jostain jotain hyvääkin. Olemme nimittäin jo muutamanakin viikonloppuna ajelleet huviksemme Rovaniemelle, onhan se pohjoisen välimatkoilla lähestulkoon tässä Kiimingin naapurissa.

Alunperin Rovaniemelle menoon ei ollut muuta syytä kuin se, etten yhtä lentokenttävierailua lukuunottamatta ollut siellä aiemmin käynyt. Reilun parin tunnin ajomatkan aikana ehdin kuitenkin googlettaa myös muita syitä tolkuttomalle autossa istumiselle.

Ensimmäisen pysähdyksen teimme Vintikki-kirpputorilla. Olen viime aikoina kunnostautunut kirpputorien kiertelyssä, joten halusin tietysti tarkastaa Rovaniemen tarjonnan tällä saralla. Ja voi, Vintikki oli melkoinen aarreaitta näin lasikeräilijän näkökulmasta ja veikkaanpa, että keräilipä sitten mitä tahansa, Vintikistä sen suurella todennäköisyydellä löytää. Jos siis olet kirpputorien ystävä ja lähelläkään Rovaniemeä, suosittelen jo tämän vuoksi tekemään pienen päiväajelun.

Toinen erinomaisen hyvä syy käydä Rovaniemellä on tietysti ruoka. Meillä on käynyt valtavan hyvä tuuri ja olemme molemmilla Rovaniemen reissuillamme osuneet lounaalle erinomaisen hyvään ravintolaan. Ensimmäisellä reissulla söimme lounasta Ravintola Roka Street Bistrossa, jonka tapas-tyyppinen alkupalalautanen sekä pääruoaksi tilaamani seafood risotto olivat kerrassaan herkullista!

Alkupalalautanen ja herkkurisotto Roka Street Bistrossa.

Toisen reissun kohokohta oli lounas Cafe & Bar 21:ssä. Listalta löytyi upea lajitelma erilaisia suolaisia vohveleita, joista valitsin itselleni graavilohitäytteisen. Ja voi taivaanvallat, se oli täydellistä. Kerrassaan nerokas konsepti!

081116_3Lounasvohveli Cafe / Bar 21:ssä.

Kun kerran Joulupukin virallisessa kotikaupungissa olimme, halusin tietysti käydä sanomassa itse Pukille käsipäivää. Rovaniemihän on ottanut tästä tittelistään kaiken irti perustamalla peräti kaksi Joulumaata rinnatusten, Santa Claus Villagen ja SantaParkin.

081116_4

Koska SantaPark oli syksyllä suljettu, suuntasimme Santa Claus Villageen, jossa on mahdollisuus päästä tapaamaan Joulupukkia vuoden jokaisena päivänä – ilmaiseksi! Kannattaa kuitenkin varautua jonottamaan mitä lähemmäs joulua mennään. Itse olimme liikkeellä syksyllä, joten jonoa ei juurikaan ollut ja vietimme pukin kanssa maailmanmenosta jutellen hyvän tovin. Lähtiessämme ostin vielä tontulta pukin kanssa otetut kuvat sekä videokoosteen tapaamisesta. Suosittelen jokaista kaivamaan itsestään esiin sen verran lapsenmielisyyttä, että käväisee Joulupukin juttusilla!

 
Yleisesti ottaen Rovaniemi yllätti minut kaupunkimaisuudellaan. Odotin tuppukylämäisempää tunnelmaa, mutta Rovaniemen keskusta olikin varsin eloisa kaikkine ihmisineen, liikkeineen ja ravintoloineen ja se suorastaan houkutteli viikonlopun mittaiselle minilomalle. Ehkäpä ensi kerralla jäämme ihan yöksi.

ps. Älä luulekaan Rovaniemi, etten minä silti tekisi sinustakin paitaa.

 

Vinkki parempaan lomaan

Vaikka itse olenkin ollut kesälomani jälkeen jo reilun viikon verran töissä, niin ehkä siellä on joku muu vielä kesäloman vietossa. Seuraa nimittäin loman laatua parantava vinkki, joka ei todellakaan ole mikään uusi juttu, mutta jota harva tulee kuitenkaan toteuttaneeksi.

Kokeilepa sulkea kännykän datayhteys loman ajaksi.

Lähtiessämme Kalifornian matkalle, oli tarkoitukseni hankkia muutamaksi viikoksi käyttööni paikallinen prepaid-liittymä. Vietettyäni 16 tuntisen menomatkan ilman puhelinta, tarkkailtuani lentokentällä ohi kulkevia, oikeita ihmisiä Instagram-kuvien sijasta, unohdettuani typerät klikkiuutiset hyvää kirjaa lukiessani ja juteltuani Facebookin chat-ruudun sijaan mieheni kanssa kasvotusten, olin perille päästessämme muuttanut mieltäni. Datayhteys sai luvan pysyä suljettuna.

Ja voi vitsi kuinka paljon enemmän ehdinkään havainnoida ympäristöä, kun ei jokaista asiaa tarvinut samalla sekunnilla raportoida Facebookissa, Whatsappissa ja Instagramissa. Yhtäkkiä pitikin keksiä kännykän räpläämisen sijaan jotain muuta tekemistä ravintolassa ruoka-annosta odotellessa, katsella ihmisiä, lueskella lehtiä ja pitää miehen kättä omassa. Riitti vallan mainiosti, että kännykkäni toimi lähinnä kamerana ja kävin yhteyksien päässä ainoastaan iltaisin tukikohtamme nettiliittymän kautta, jos edes silloin.

080816_1Reissussa hyödynnettiin lähinnä kännykän kameraominaisuuksia.

Sen lisäksi, että oli enemmän aikaa katsella ympärilleen, tuntui hyvältä olla tavoittamattomissa. Ettei tarvitsisi vastata kenellekään. Ei tarvitsisi tietää tuoreimpia uutisia eikä olla osallisena päivän polttavia keskusteluita. Että saattaisi sanoa myöhemmin ihmisille, että en tiennyt ja en ollut kuullutkaan ja se olisi ymmärrettävämpää kuin sanoa, ettei minua oikeastaan edes kiinnosta.

Kokeilkaapa. Nämä Onnenpäivät ja muut hölynpölyt joutavat ihan hyvin seurantatauolle loman ajaksi.

 

Hwy 1

Täällä ollaan taas tukevasti koti-Suomessa, mutta palataan vielä hetkeksi rapakon taakse. Minulta nimittäin kysytään aika useinkin matkavinkkejä Kaliforniaan, että mihin kannattaisi mennä ja mitä nähdä. Olen täällä blogissa kertonut kai jo kyllästymiseen asti Kalifornian vuoristomaisemista (täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä, näin muutamia mainitakseni), mutta en muista koskaan maininneeni Kalifornian rannikkoa pitkin kiemurtelevaa rantatietä, Highway 1:stä.

Ajelimme tuota tietä pitkin Orange Countysta Bay Arealle viime viikolla ties monettako kertaa ja aina vaan hulppeat maisemat, rantakallioon lyövä aallokko ja tien toisella puolella kohoava vuoristo jaksavat mykistää kauneudellaan. Jos siis olet aikeissa matkata San Franciscon ja Los Angelesin, tai vaikkapa San Diegon välillä, suosittelen vuokraamaan auton ja ajamaan tämän matkan lentämisen sijaan.

020816_1

Vaikka tie kulkeekin koko Kalifornian päästä päähän ja olisit aikeissa ajaa vain pätkän Los Angelesista San Franciscoon tai päinvastoin, kannattaa tähänkin matkaan varata aikaa varmuuden vuoksi 12 tuntia. Vaikkei kilometrejä matkaan mahdukaan kuin reilut 700, venyttää muu liikenne matka-aikaa merkittävästi, välillä täytyy käydä syömässä ja maisematkin ovat sellaiset, että niitä täytyy pysähtyä tämän tästä ihailemaan.

Juuri tuon muun liikenteen mukanaan tuoman aikakertoimen vuoksi kannattaa aikataulu suunnitella tarkoin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että etelässä Santa Barbara – Malibu – Los Angeles – Orange County – San Diego -akselilla ja pohjoisessa San Franciscon lähistöllä oloa kannattaa vältellä ruuhka-aikoina, sillä pahimmillaan liikenne voi silloin kuusikaistaisella moottoritielläkin seisoa käytännössä paikoillaan. Yleensä vähiten ruuhkaisat ajat ovat arkisin n. klo 10-14 välisenä aikana ja illalla klo 20 jälkeen. Mutta yksin ei tarvitse ajella silloinkaan, sillä liikennettä on suurkaupunkialueilla aina.

020816_2

Kaupunkialueiden ollessa tällä reitillä lähinnä pakollinen paha, löytyy kaikki näkemisen arvoinen pääasiassa niiden ulkopuolelta. Maisemat ovat ehkä kaikkein hulppeimmat Big Surin alueella, mutta muuallakin riittää katseltavaa, kuten esimerkiksi San Simeonissa, jossa voi ihmetellä rannalla köllötteleviä merileijonia.

Etenkin alkukesästä kannattaa ottaa huomioon, että Kalifornian rannikolla voi olla runsaastikin mereltä nousevaa sumua, joka häviää vasta iltapäivän tunteita – jos aina silloinkaan. Sumua oli myös meidän matkallamme viime viikolla, etenkin pohjoisessa, jossa auringon laskiessa mereltä nousevaan kosteuteen sotkeutui sisämaasta puskeva metsäpalojen savu. Tunnelma oli aavemaisen kaunis ja ilma kostean kolea. Vaikka lähtiessämme lämpötila Orange Countyssa oli +30, kuvasin 9 tuntia myöhemmin Big Surin maisemia reilun kymmenen asteen lämpötilassa shortseissa ja topissa hytisten.

020816_3

Vaikka reissuun kuluukin lomasta heittämällä yksi kokonainen päivä, niin suosittelen lämpimästi! Tarjoaahan tuo taipale kuitenkin hivenen erilaisia rantamaisemia kuin on matkalla Hangosta Ouluun.

 

Kuvat: viime viikolla Big Surista.

 

 

Angelesin kukkulat moottoripyörän selästä

Viime aikoina on alkanut yhä tukevammin iskeä tajuntaan tietoisuus siitä, että vuodet suuren meren tällä puolen saattavat olla ohitse hyvinkin pian. Samalla sitä on sitten ryhtynyt miettimään kaikkea sitä mitä on tullut tehtyä, mitä on jäänyt tekemättä, mitä olisi voinut tehdä enemmän ja mitä ehtisi vielä tekemään.

Yksi niistä asioista, joita olen tehnyt aivan liian vähän, on moottoripyöräily. Minulla on ollut moottoripyörä koko sen ajan kun olen Kaliforniassa asunut (ja viimeiset neljä vuotta olen jopa ajellut ihan laillisesti kortin kanssa!), mutta ympärivuotisesta ajokelistä huolimatta ovat päristelyt viime vuosina jääneet vähemmälle. Syitä tähän on monia, kuten nyt vaikkapa treenihulluus, hillittömät ruuhkat, ajoittainen kuumuus ja se, että mieheni kokee sekä kaksi- että nelipyöräisten kulkuneuvojen olevan enemmän rakentelua kuin ajelua varten…

Nyt kun molemmat pyörät ovat vaihteeksi yhtenä kappaleena, päätimme ryhtyä ottamaan vahinkoa takaisin. Suuntasimme ensitöiksemme italiaanot kohti Los Angelesin pohjoispuolella olevaa Angeles National Forestia ja tietä numero 2. Ja niin se vaan on, että moottoripyörällä vuoristomaisemissa suhailu on parasta mitä voi pariskuntana housut jalassa tehdä.

Liekö henkikultani on nykyisin arvokkaampi kuin ennen, mutta olen ajokäytökseltäni kovasti rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Ja toisaalta, hukkaanhan nämä maisemat menisivät pelkkiä mutkia tuijottamalla. Mielummin huristelen lähempänä nopeusrajoituksia ja ihmettelen yläpuolellani kaartelevaa kotkaa, vuoren rinnettä kipuavaa vuorikaurista ja eteeni avautuvaa postikorttimaisemaa, kuin vahdin silmä kovana tietä ja pahimmassa tapauksessa hurauttaisin siitä huolimatta alas rotkoon. Ei ole kaunista jälkeä se, voin kokemuksesta kertoa.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa harva Los Angelesiin matkaava tulee käyneeksi. Eikä tietysti mikään ihme, sillä kukapa tulisi ajatelleeksi, että näköetäisyyden päässä Los Angelesin keskustasta on talvisin lumipeitteen saava vuoristo. Jos siis olet matkaamassa tänne päin ja plakkarissa sattuu olemaan moottoripyöräkortti, ei ole lainkaan hullumpi idea vuokrata päiväksi tai kahdeksi moottoripyörää ja paeta hetkeksi kaupungin vilinää vuorille.

Täältä Orange Countysta käsin kyseinen luonnonpuisto on tietysti hieman kauempana kuin Los Angelesista ja menohaluja hillitsee lähes ympärivuorokautinen hirviöruuhka. Ja vaikka moottoripyörällä kaistojen välissä ajelu onkin Kaliforniassa sallittua, käy kuusikaistaisella moottoritiellä autojen välissä puikkelehtiminen tunnin jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti melko raskaaksi, puhumattakaan sitten sen vaarallisuudesta. Kyseistä touhua en siis kenellekään erityisesti suosittele, mutta lämpötilan kohotessa päälle kolmenkymmenen, ei paikallaan seisovan liikenteen keskellä nahkatakissaan hikoileva ihmissika välttämättä näe muutakaan keinoa selvitäkseen hengissä.

Toivon kovasti, että tämä oli vain alkusoittoa tuleville ajeluille, suoritettiinpa ne sitten täällä taikka muualla maailmassa. Mutta kipinä on taas syttynyt!

Päivävaellus Mammoth Lakesilla

Olen minä vielä hengissä. En täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta elossa nyt kuitenkin. Elämä on ollut melkoista riepotusta ja tuuliajoa viimeiset puolitoista viikkoa. Näin pähkinänkuoreen tungettuna sanottakoon, että suunnitelmamme muuttaa kotikaupunkimme toiselle laidalle, muuttuikin täysin yllättäen mahdolliseksi, ja jopa todennäköiseksi paluumuutoksi Suomeen. Sen jälkeen en olekaan sitten osannut kirjoittaa blogiin yhtään mitään. En siitä, miltä nyt tuntuu tai siitä, että mitä helvettiä nyt.

Ainoa vaihtoehto blogin päivittämiselle onkin kirjoittaa jostain ihan muusta, täysin epäloogisesta aiheesta. Siispä palatkaamme aikaan kolme viikkoa sitten, jolloin olin vielä täysin tietämätön tulevasta ja nautiskelin lomapäivistä Mammoth Lakesilla.

***

Tarkoituksemme oli viettää Mammoth Lakesilla neljä yötä, mutta jo toisena päivänä tuntui siltä, että aika loppuisi kesken. Niinpä pidensimme reissua vielä yhdellä yöllä, majoittuminen kun on Mammoth Lakesilla verrattaen halpaa kesäarkisin. Tekemistä Mammoth Lakesilla on vaikka ja kuinka, mutta keskitytään tässä jutussa nyt päivävaellukseen ja palataan niihin muihin puuhiin myöhemmin.

Mammothilla on valtava määrä eri mittaisia ja vaativuustasoltaan vaihtelevia vaellusreittejä. Koska olemme kiivenneet Mammoth Mountainin päälle jo useamman kerran, päätimme tällä kertaa suunnata vaelluksemme johonkin toisaalle. Valitsin arvostelujen perusteella reitiksemme satumaisen kauniiksi kehutun Duck Pass trailin, joka veisi meidät vuorten keskellä olevalle vuoristojärvelle, Duck Lakelle.

Heti aluksi polku kulki melko jyrkässä kulmassa halki metsikön ja olin aistivinani seuralaisissani pienoista V-käyrän nousua. Eikä tietysti ihmekään, sillä ohuemmassa ilmanalassa loivempikin nousu tuntuu yllättävän raskaalta, jopa kävellen. Huohotus kuitenkin tasaantui parissakymmenessä minuutissa eikä alun superjyrkkä osuuskaan kestänyt kuin reilut puoli tuntia. Metsiköstä ulos päästyämme alkoivat varsinaiset maisemat ja reitille osui vuoristojärvi jos toinenkin. Oli hiljaista, linnut lauloivat, aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui siltä, ettei ihminen voisi missään olla sen onnellisempi. Askel kantoi ja aika kului kuin siivillä maisemia ihastellessa.

Ennen reitin korkeimmalle kohdalle, Duck Passille kiipeämistä ohitimme Barney Laken, jonka vesi oli kerrassaan huumaavan väristä; turkoosia, vihreää ja sinistä. Järven jälkeen polku jatkui huipulle kivikkoisena ja jyrkkänä eikä tuntunut loppuvan laisinkaan. Seurueemme teini-ikäisissä alkoi jälleen näkyä pieniä turhautumisen merkkejä, kun pimitin eväitä ja kerroin antavani ne vasta, kun pääsisimme Duck Laken rannalle. Ohitimme pienen talvelta unohtuneen lumikinoksen juuri ennen 3,3 kilometrin korkeudessa olevaa Duck Passia ja tekaisin lumipallon. Olimme kulkeneet ylämäkeen pian kolme tuntia ja nälkä alkoi olla itse kullakin. Teki mieli syödä lunta.

Barney Lake. Kuinka mahtavat värit!

Kiipeämässä Duck Passille. Jossain tuolla kivien välissä mutkittelee polku.

Duck Lake

Evästauko, vihdoinkin!

Huipulta avautui näkymä Duck Lakelle enkä ole eläissäni nähnyt yhtä syvänsinistä vedenpintaa. Askel tuntui kevyeltä kohti järveä laskeutuessa ja nälkäkin melkein unohtui kaunista vuoristomaisemaa katsellessa. Eväiden mutustelua ja parisenkymmentä kuvaa myöhemmin, oli aika palata samaa reittiä takaisin sivistyksen pariin. Onneksi paluumatka oli lähes kokonaan alamäkeä ja mikäs sitä oli kieriessä, kun oli vatsatkin täynnä.

Hitusen pelkäsin etukäteen, että törmäisimme vielä retkellämme karhuun, niiden kun kerrottiin olevan röyhkeitä ja kovasti ahneita eväiden perään. Suurimmaksi näkemäksemme eläimeksi jäi kuitenkin varsin sympaattinen murmeli, joka tarkkaili meitä kivenkolosta.

Paluumatkan kohokohta, ihkaelävä murmeli!

Tuon 11 mailin, eli vajaan 18 kilometrin matkalla kului aikaa vajaat viisi tuntia taukoineen kaikkineen. Mukaan kannattaa varata reilusti juotavaa (meillä oli 2 litraa per turpa), sillä vaikkei vuoristossa superkuuma olekaan, paistaa aurinko armottomasti ja ylämäkeä tuntitolkulla kävellessä hikoilee kyllä litran jos toisenkin. Kannattaa myös panostaa tuhdimpaan aurinkovoiteeseen, ellei sitten halua loppukesän kestäviä junttirajoja treenipaidasta ja -shortseista.

***

*huokaus

Sydäntä särkee ajatella, etten ehkä pääse tuonne enää koskaan. Mutta onhan noita järviä, Suomessakin.