Hwy 1

Täällä ollaan taas tukevasti koti-Suomessa, mutta palataan vielä hetkeksi rapakon taakse. Minulta nimittäin kysytään aika useinkin matkavinkkejä Kaliforniaan, että mihin kannattaisi mennä ja mitä nähdä. Olen täällä blogissa kertonut kai jo kyllästymiseen asti Kalifornian vuoristomaisemista (täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä, näin muutamia mainitakseni), mutta en muista koskaan maininneeni Kalifornian rannikkoa pitkin kiemurtelevaa rantatietä, Highway 1:stä.

Ajelimme tuota tietä pitkin Orange Countysta Bay Arealle viime viikolla ties monettako kertaa ja aina vaan hulppeat maisemat, rantakallioon lyövä aallokko ja tien toisella puolella kohoava vuoristo jaksavat mykistää kauneudellaan. Jos siis olet aikeissa matkata San Franciscon ja Los Angelesin, tai vaikkapa San Diegon välillä, suosittelen vuokraamaan auton ja ajamaan tämän matkan lentämisen sijaan.

020816_1

Vaikka tie kulkeekin koko Kalifornian päästä päähän ja olisit aikeissa ajaa vain pätkän Los Angelesista San Franciscoon tai päinvastoin, kannattaa tähänkin matkaan varata aikaa varmuuden vuoksi 12 tuntia. Vaikkei kilometrejä matkaan mahdukaan kuin reilut 700, venyttää muu liikenne matka-aikaa merkittävästi, välillä täytyy käydä syömässä ja maisematkin ovat sellaiset, että niitä täytyy pysähtyä tämän tästä ihailemaan.

Juuri tuon muun liikenteen mukanaan tuoman aikakertoimen vuoksi kannattaa aikataulu suunnitella tarkoin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että etelässä Santa Barbara – Malibu – Los Angeles – Orange County – San Diego -akselilla ja pohjoisessa San Franciscon lähistöllä oloa kannattaa vältellä ruuhka-aikoina, sillä pahimmillaan liikenne voi silloin kuusikaistaisella moottoritielläkin seisoa käytännössä paikoillaan. Yleensä vähiten ruuhkaisat ajat ovat arkisin n. klo 10-14 välisenä aikana ja illalla klo 20 jälkeen. Mutta yksin ei tarvitse ajella silloinkaan, sillä liikennettä on suurkaupunkialueilla aina.

020816_2

Kaupunkialueiden ollessa tällä reitillä lähinnä pakollinen paha, löytyy kaikki näkemisen arvoinen pääasiassa niiden ulkopuolelta. Maisemat ovat ehkä kaikkein hulppeimmat Big Surin alueella, mutta muuallakin riittää katseltavaa, kuten esimerkiksi San Simeonissa, jossa voi ihmetellä rannalla köllötteleviä merileijonia.

Etenkin alkukesästä kannattaa ottaa huomioon, että Kalifornian rannikolla voi olla runsaastikin mereltä nousevaa sumua, joka häviää vasta iltapäivän tunteita – jos aina silloinkaan. Sumua oli myös meidän matkallamme viime viikolla, etenkin pohjoisessa, jossa auringon laskiessa mereltä nousevaan kosteuteen sotkeutui sisämaasta puskeva metsäpalojen savu. Tunnelma oli aavemaisen kaunis ja ilma kostean kolea. Vaikka lähtiessämme lämpötila Orange Countyssa oli +30, kuvasin 9 tuntia myöhemmin Big Surin maisemia reilun kymmenen asteen lämpötilassa shortseissa ja topissa hytisten.

020816_3

Vaikka reissuun kuluukin lomasta heittämällä yksi kokonainen päivä, niin suosittelen lämpimästi! Tarjoaahan tuo taipale kuitenkin hivenen erilaisia rantamaisemia kuin on matkalla Hangosta Ouluun.

 

Kuvat: viime viikolla Big Surista.

 

 

Angelesin kukkulat moottoripyörän selästä

Viime aikoina on alkanut yhä tukevammin iskeä tajuntaan tietoisuus siitä, että vuodet suuren meren tällä puolen saattavat olla ohitse hyvinkin pian. Samalla sitä on sitten ryhtynyt miettimään kaikkea sitä mitä on tullut tehtyä, mitä on jäänyt tekemättä, mitä olisi voinut tehdä enemmän ja mitä ehtisi vielä tekemään.

Yksi niistä asioista, joita olen tehnyt aivan liian vähän, on moottoripyöräily. Minulla on ollut moottoripyörä koko sen ajan kun olen Kaliforniassa asunut (ja viimeiset neljä vuotta olen jopa ajellut ihan laillisesti kortin kanssa!), mutta ympärivuotisesta ajokelistä huolimatta ovat päristelyt viime vuosina jääneet vähemmälle. Syitä tähän on monia, kuten nyt vaikkapa treenihulluus, hillittömät ruuhkat, ajoittainen kuumuus ja se, että mieheni kokee sekä kaksi- että nelipyöräisten kulkuneuvojen olevan enemmän rakentelua kuin ajelua varten…

Nyt kun molemmat pyörät ovat vaihteeksi yhtenä kappaleena, päätimme ryhtyä ottamaan vahinkoa takaisin. Suuntasimme ensitöiksemme italiaanot kohti Los Angelesin pohjoispuolella olevaa Angeles National Forestia ja tietä numero 2. Ja niin se vaan on, että moottoripyörällä vuoristomaisemissa suhailu on parasta mitä voi pariskuntana housut jalassa tehdä.

Liekö henkikultani on nykyisin arvokkaampi kuin ennen, mutta olen ajokäytökseltäni kovasti rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Ja toisaalta, hukkaanhan nämä maisemat menisivät pelkkiä mutkia tuijottamalla. Mielummin huristelen lähempänä nopeusrajoituksia ja ihmettelen yläpuolellani kaartelevaa kotkaa, vuoren rinnettä kipuavaa vuorikaurista ja eteeni avautuvaa postikorttimaisemaa, kuin vahdin silmä kovana tietä ja pahimmassa tapauksessa hurauttaisin siitä huolimatta alas rotkoon. Ei ole kaunista jälkeä se, voin kokemuksesta kertoa.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa harva Los Angelesiin matkaava tulee käyneeksi. Eikä tietysti mikään ihme, sillä kukapa tulisi ajatelleeksi, että näköetäisyyden päässä Los Angelesin keskustasta on talvisin lumipeitteen saava vuoristo. Jos siis olet matkaamassa tänne päin ja plakkarissa sattuu olemaan moottoripyöräkortti, ei ole lainkaan hullumpi idea vuokrata päiväksi tai kahdeksi moottoripyörää ja paeta hetkeksi kaupungin vilinää vuorille.

Täältä Orange Countysta käsin kyseinen luonnonpuisto on tietysti hieman kauempana kuin Los Angelesista ja menohaluja hillitsee lähes ympärivuorokautinen hirviöruuhka. Ja vaikka moottoripyörällä kaistojen välissä ajelu onkin Kaliforniassa sallittua, käy kuusikaistaisella moottoritiellä autojen välissä puikkelehtiminen tunnin jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti melko raskaaksi, puhumattakaan sitten sen vaarallisuudesta. Kyseistä touhua en siis kenellekään erityisesti suosittele, mutta lämpötilan kohotessa päälle kolmenkymmenen, ei paikallaan seisovan liikenteen keskellä nahkatakissaan hikoileva ihmissika välttämättä näe muutakaan keinoa selvitäkseen hengissä.

Toivon kovasti, että tämä oli vain alkusoittoa tuleville ajeluille, suoritettiinpa ne sitten täällä taikka muualla maailmassa. Mutta kipinä on taas syttynyt!

Päivävaellus Mammoth Lakesilla

Olen minä vielä hengissä. En täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta elossa nyt kuitenkin. Elämä on ollut melkoista riepotusta ja tuuliajoa viimeiset puolitoista viikkoa. Näin pähkinänkuoreen tungettuna sanottakoon, että suunnitelmamme muuttaa kotikaupunkimme toiselle laidalle, muuttuikin täysin yllättäen mahdolliseksi, ja jopa todennäköiseksi paluumuutoksi Suomeen. Sen jälkeen en olekaan sitten osannut kirjoittaa blogiin yhtään mitään. En siitä, miltä nyt tuntuu tai siitä, että mitä helvettiä nyt.

Ainoa vaihtoehto blogin päivittämiselle onkin kirjoittaa jostain ihan muusta, täysin epäloogisesta aiheesta. Siispä palatkaamme aikaan kolme viikkoa sitten, jolloin olin vielä täysin tietämätön tulevasta ja nautiskelin lomapäivistä Mammoth Lakesilla.

***

Tarkoituksemme oli viettää Mammoth Lakesilla neljä yötä, mutta jo toisena päivänä tuntui siltä, että aika loppuisi kesken. Niinpä pidensimme reissua vielä yhdellä yöllä, majoittuminen kun on Mammoth Lakesilla verrattaen halpaa kesäarkisin. Tekemistä Mammoth Lakesilla on vaikka ja kuinka, mutta keskitytään tässä jutussa nyt päivävaellukseen ja palataan niihin muihin puuhiin myöhemmin.

Mammothilla on valtava määrä eri mittaisia ja vaativuustasoltaan vaihtelevia vaellusreittejä. Koska olemme kiivenneet Mammoth Mountainin päälle jo useamman kerran, päätimme tällä kertaa suunnata vaelluksemme johonkin toisaalle. Valitsin arvostelujen perusteella reitiksemme satumaisen kauniiksi kehutun Duck Pass trailin, joka veisi meidät vuorten keskellä olevalle vuoristojärvelle, Duck Lakelle.

Heti aluksi polku kulki melko jyrkässä kulmassa halki metsikön ja olin aistivinani seuralaisissani pienoista V-käyrän nousua. Eikä tietysti ihmekään, sillä ohuemmassa ilmanalassa loivempikin nousu tuntuu yllättävän raskaalta, jopa kävellen. Huohotus kuitenkin tasaantui parissakymmenessä minuutissa eikä alun superjyrkkä osuuskaan kestänyt kuin reilut puoli tuntia. Metsiköstä ulos päästyämme alkoivat varsinaiset maisemat ja reitille osui vuoristojärvi jos toinenkin. Oli hiljaista, linnut lauloivat, aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui siltä, ettei ihminen voisi missään olla sen onnellisempi. Askel kantoi ja aika kului kuin siivillä maisemia ihastellessa.

Ennen reitin korkeimmalle kohdalle, Duck Passille kiipeämistä ohitimme Barney Laken, jonka vesi oli kerrassaan huumaavan väristä; turkoosia, vihreää ja sinistä. Järven jälkeen polku jatkui huipulle kivikkoisena ja jyrkkänä eikä tuntunut loppuvan laisinkaan. Seurueemme teini-ikäisissä alkoi jälleen näkyä pieniä turhautumisen merkkejä, kun pimitin eväitä ja kerroin antavani ne vasta, kun pääsisimme Duck Laken rannalle. Ohitimme pienen talvelta unohtuneen lumikinoksen juuri ennen 3,3 kilometrin korkeudessa olevaa Duck Passia ja tekaisin lumipallon. Olimme kulkeneet ylämäkeen pian kolme tuntia ja nälkä alkoi olla itse kullakin. Teki mieli syödä lunta.

Barney Lake. Kuinka mahtavat värit!

Kiipeämässä Duck Passille. Jossain tuolla kivien välissä mutkittelee polku.

Duck Lake

Evästauko, vihdoinkin!

Huipulta avautui näkymä Duck Lakelle enkä ole eläissäni nähnyt yhtä syvänsinistä vedenpintaa. Askel tuntui kevyeltä kohti järveä laskeutuessa ja nälkäkin melkein unohtui kaunista vuoristomaisemaa katsellessa. Eväiden mutustelua ja parisenkymmentä kuvaa myöhemmin, oli aika palata samaa reittiä takaisin sivistyksen pariin. Onneksi paluumatka oli lähes kokonaan alamäkeä ja mikäs sitä oli kieriessä, kun oli vatsatkin täynnä.

Hitusen pelkäsin etukäteen, että törmäisimme vielä retkellämme karhuun, niiden kun kerrottiin olevan röyhkeitä ja kovasti ahneita eväiden perään. Suurimmaksi näkemäksemme eläimeksi jäi kuitenkin varsin sympaattinen murmeli, joka tarkkaili meitä kivenkolosta.

Paluumatkan kohokohta, ihkaelävä murmeli!

Tuon 11 mailin, eli vajaan 18 kilometrin matkalla kului aikaa vajaat viisi tuntia taukoineen kaikkineen. Mukaan kannattaa varata reilusti juotavaa (meillä oli 2 litraa per turpa), sillä vaikkei vuoristossa superkuuma olekaan, paistaa aurinko armottomasti ja ylämäkeä tuntitolkulla kävellessä hikoilee kyllä litran jos toisenkin. Kannattaa myös panostaa tuhdimpaan aurinkovoiteeseen, ellei sitten halua loppukesän kestäviä junttirajoja treenipaidasta ja -shortseista.

***

*huokaus

Sydäntä särkee ajatella, etten ehkä pääse tuonne enää koskaan. Mutta onhan noita järviä, Suomessakin.

Juhannus Kuolemanlaaksossa

Koska juhannuksen viettoon kuuluu perinteisesti äärimmäiset sääolosuhteet, päätimme matkalla Las Vegasista Mammoth Lakesille koukata Death Valleyn, eli suomalaisittain Kuolemanlaakson kautta. Tiedossa oli superkuuma päivä, sillä jo Vegasissa elohopea nousi lähelle 45 asteen haamurajaa eikä lämpötila Pohjois-Amerikan matalimmassa pisteessä, 86 metriä merenpinnan alapuolella, jäisi ainakaan sen alapuolelle.

Ajomatka Las Vegasista Death Valleyn pohjalle Badwateriin kestää n. 2-3 tuntia, riippuen hieman reittivalinnasta. Viisaat tietävät neuvoa, että mukaan kannattaa varata reilusti vettä, sillä auton jättäessä tielle kesäkuumalla, voi nestehukka iskeä yllättävänkin nopeasti. Oma matkamme sujui kuitenkin ongelmitta, mitä nyt saimme hieman esimakua tulevista lämpötiloista sammutettuamme ilmastoinnin aina pisimpien nousujen ajaksi jottei moottori pääsisi kuumenemaan liiaksi.

Hypättyämme autosta ulos Badwaterin suolalammikolla, ei 49 asteen lämpötila tuntunut kovinkaan kuumalta, sillä onhan se saunalämpötilaksikin vielä varsin kolea. Hetken suorassa auringonpaisteessa maisemia kuvailtuani, alkoi hiki kuitenkin virrata pitkin selkäpiitä ja päänahkaa. Viitisen minuuttia lisää polttavan auringon alla ja olo oli kuin juhannussaunassa.

Maisemat Death Valleyssa olivat karut, mutta värit miellyttivät kovasti silmääni. Siellä täällä törrötti pystyyn kuivuneita pensaita ja maa oli värjäytynyt suolasta valkoläikikkääksi. Hieman pidemmällä, Paholaisen Maissipellolla, oli kuivuuden keskellä myös vehreyttä. Onkin melko uskomatonta, että Death Valleyssa kasvaa ylipäätään mikään, sillä laaksossa ei sada edes joka vuosi. Mutta niin vain luonto löytää keinot elämän ylläpitämiselle äärimmäisissäkin olosuhteissa.

Sellainen käytännönvinkki vielä, mikäli joku nyt suunnittelee päivämatkaa Las Vegasista Kuolemanlaaksoon, että kannattaa hoitaa auton tankkaaminen hyvissä ajoin lähellä Vegasia, sillä Death Valleyn laitamilla saa menovedestä maksaa parikin taalaa extraa gallonalta. Ja kuka nyt niin hullu olisi, että maksaisi polttoaineesta suomihintaa Yhdysvalloissa?

Mutta se siitä kuivuudesta. Seuraavassa jutussa pääsette näkemään Mammoth Lakesin huikeita vuoristomaisemia, joissa itse lomailen vielä muutaman päivän.

Hyvää juhannuksen jälkeistä elämää itse kullekin!

Mt. Charleston, Nevada

Las Vegasin ympäristö ja oikeastaan koko Nevada mielletään usein pelkäksi hiekka-aavikoksi ja autiomaaksi, jossa hädin tuskin kaktukset selviävät hengissä. Mutta kukapa uskoisi, että vain vajaan tunnin ajomatkan päässä Las Vegasin värivaloista, löytyy kesäaikaan kaunis ja vehreä vuoristo?

Vietettyämme kuluneella viikolla muutaman päivän Las Vegasissa turistimassojen ympäröimänä, halusimme paeta erääksi iltapäiväksi Mt. Charlestonin vuoristomaisemiin. Vuoristo houkutteli osittain myös siksi, että Las Vegasin riutuessa yli 40 asteen helteessä, ei vuoristossa lämpötila kohonnut edes kolmeenkymmeneen asteeseen.

Koska automatkaan ei kulunut tuntikausia, jäi meille kivasti aikaa tehdä myös parin tunnin pikavaellus ennen hämärän laskeutumista. Erityisiä vaellusvarusteita ei Cathedral Rock traililla tarvittu, vaan varasimme mukaamme ainoastaan riittävästi vettä ja mukavasti käveltävät kengät. Tällä kertaa ei siis valloitettu vuorenhuippuja verenmaku suussa vaan lähinnä ihasteltiin kauniita maisemia. Sainkin napsittua matkalta melkoisen määrän kuvia, joiden ei ikimaailmassa uskoisi olevan Nevadassa otettuja.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan Vegasin matkan yhteydessä myös Mt. Charlestonin ympäristöön, vaikka siitä ei pidetäkään samalla tavalla meteliä kuin perinteisestä Hoover Damista ja pitkän ajomatkan päässä olevasta Grand Canyonista. Näissä maisemissa sitä nimittäin muistaa taas luonnon monipuolisuuden ja sen, kuinka erilaista kaikki voikaan olla ihan lyhyen matkan päässä.