Täällä sitä taas ollaan, kotona palmupuiden alla seitsemän Kanadassa vietetyn syyspäivän jälkeen. Ilmeisesti onnistuin vaahterasiirappikeksien ja ice wine -pullojen lisäksi tuomaan Vancouverista tuliaisina syksynkin, sillä kotikonnuilla odotti yllättävä viileys ja ensimmäinen kunnon vesisade kai viime kesäkuun. Mutta palataanpa nyt hetkeksi vielä kuvien kera Kanadaan ja oikeaan syksyyn.

Heti Vancouveriin saavuttuamme olin pakahtua silkasta ihastuksesta. Tuijotin kasvot taksin ikkunassa kiinni ohi vilistäviä ruskan värittämiä vaahterapuita, kauniita rakennuksia ja ihmisiä syystakeissa. Kuulostaa suomalaisen korvaan varmasti hölmöltä, mutta sillä hetkellä tajusin, että olin todella kaivannut tuota pimeää, koleaa ja märkää vuodenaikaa. Olen kokenut oikean syksyn edellisen kerran kai neljä vuotta sitten, meillä Kaliforniassa kun ei syksy ole lähimainkaan samanlainen kuin kaukana pohjoisessa. Kun Kanadassa vaahterat liekehtivät punaisen ja keltaisen väreissä, muuttuu osa Kalifornian lehtipuista kuivuuttaan suoraan tummanruskeiksi ennen kuin lehdet putoavat kuolleina maahan. Kaunis ruska yhdistettynä raikkaaseen ilmaan, alakuloisena alhaalla roikkuvat pilvet, viileä tuuli kasvoilla ja märän maan tuoksu olivat juuri sitä mitä kaipasin. Enpä olisi uskonut sanovani tätä, mutta käsineiden sujauttaminen kaiken varalta käsilaukkuun ulos lähtiessä teki oloni hyvin kotoisaksi. Hassua miten sitä kuvitteli, että viilentyviä syyskelejä sitä viimeiseksi Suomesta kaipaisi.

Nyt vain odotellaan, että syksy saapuisi kunnolla tänne Kaliforniaankin eikä villasukat enää tuntuisi liioittelulta, ikkunalle voisi lämmikkeeksi sytyttää pari kynttilää ja sukeltaa sitten sohvalle viltin alle kuuntelemaan sadetta. Sitten jaksaa taas ensi kesänä nauttia helteistä.

 

***

Muutoin Kanada yllätti minut täysin erilaisuudellaan. Olin jotenkin kuvitellut, että tuo pohjoinen naapurimme olisi melko samankaltainen kuin Yhdysvallatkin, mutta eipä pitäisi kuvitella mitään ennen kuin käy itse paikan päällä. Vaikka ehdin tutustua ympäristöön vain viikon, tuli sellainen olo kuin kanadalaiset olisivat enemmän tolkun kansaa kuin amerikkalaiset ja muutoinkin lähempänä suomalaista ajatusmaailmaa. Ei siis ihme, että kanadalaiset näkevät punaista tullessaan rinnastetuksi amerikkalaisiin. Suomalaisen mieltä lämmittivät myös kilohinnat, litran maitopurkit, välimatkojen ilmoittaminen kilometreissä ja C-kirjain lämpötilan perässä. Vaikka tiesin etukäteen, että Vancouverissa asuisi paljon kiinalaisia, tuli heidän paljous jopa Kalifornian Piilaaksossa asuneelle melkoisena yllätyksenä. Mutta mikäpä siinä, kotikontujen meksikolaisravintoloiden sijaan Vancouver oli täynnä kiinalaisia, japanilaisia ja thaimaalaisia ravintoloita, joten nälkää ei itämaista ruokaa rakastavan tarvinut nähdä. Kaiken kaikkiaan paikka vaikutti niin viehättävältä, että tilaisuuden tullen matkustan sinne varmasti uudelleenkin. Ja kun lennot saa parhaimmillaan alle 300 taalalla ja lentoaikakin on vaivaiset kolme tuntia, on Vancouver täydellinen matkakohde viikonlopun mittaiselle hermolomalle.

On vaikeaa uskoa, että ensimmäinen viikkoni Suomessa on jo historiaa. Mutta niin vain aika lensi kuin siivillä ensin kadonneita matkalaukkuja odotellessa ja aikaerosta toipuessa ja lopulta, sekä Nukkumatin että matkalaukkujen löytäessä oikealle pallonpuoliskolle, Suomi-tunnelmista nautiskellen. Kovin suuria ja mullistavia tapauksia ei ensimmäinen viikko vielä tarjonnut, mutta pieniä muistamisen arvoisia asioita sitten senkin edestä. Eli palataanpa vielä hetkeksi ensimmäiseen, lähinnä Littoisten lähimaastossa vietettyyn Suomi-viikkooni kännykkään tallentuneiden kuvien muodossa.

Mummola Littoisissa toimi tukikohtanani ensimmäisen viikon ajan.

Matkatavaroita odotellessa pyöräilin ensimmäisenä päivänä Raadelmaan. Olipa nättiä, karmeasta nimestään huolimatta.

Kesähelteellä oli liikkeellä muitakin. Pieniä nämä suomalaiset kyyt verrattuna Kalifornian kalkkarokäärmeisiin.

On kylttejä, joita on pakko seurata. Kannattaa muuten käväistä tällä Littoisissa sijaitsevalla karkkitehtaalla. Tarjolla on nimittäin runsaasti maistiaisia ja puoli-ilmaisia II-luokan karkkeja.

31-vuotiasta vähän lapsetti, kun löysi lähikoulun pihalta kivan kiipeilytelineen. Aikuistun sitten joskus myöhemmin.

Matkatavaroita odotellessa ehti pyöräillä myös Lietoon…

…ja Littoisten järven ympäri. Kahdesti.

Myös Kaarinan kirpputorit ehtivät tulla tutuiksi. Onneksi ei ollut laukkuja, joita ostaa täyteen tavaraa.

Ilo oli ylimmillään, kun neljän päivän odottelun jälkeen matkatavarat vihdoin saapuivat ja sain farkkushortsit jalkaan – juuri sopivasti vesisateiden alkaessa.

Jee, pääsin salillekin! Testissä Littoisten Monitoimitalon kuntosali. Tykkäsin!

Jotta jaksaa treenata, pitää syödä hyvin. Poikkesin siis ystäväni kanssa illallisella Salon Rikalassa. Koska en osannut päättää haluanko lihaa, kalaa, hampurilaista vai juustoja, päätin tilata vähän kaikkea.

Sitä todellista luomua, eli juuri taivaalta ammuttu kyyhky. Pahoittelen mahdollista kuvan aiheuttamaa mielipahaa, mutta en sentään liittänyt tähän videopätkää itse kynimisestä. Oma osuuteni kyyhkysjahdista oli lähinnä tapahtumien taltiointi ja saaliista nauttiminen.

Ja vielä yksi viikon ruokaympyrän kohokohdista, raakakypsytettyä peuraa ruisleivällä! Nam…!

Nyt Littoinen on jo jäänyt taakse ja olen saapunut Pohjois-Pohjanmaan päättymättömille lakeuksille, metsien ja peltojen keskelle, uljaille synnyinseuduilleni, Nivalaan. Kovin suuria suunnitelmia ei ole tällekään viikolle, mitä nyt kanttarellien poimimista, kylän ainoaa tietä edestakaisin juoksemista, sateen pitämistä, uutuusjäätelö-testien jatkamista ja sääskien tappamista. Ja jos oikein villiinnyn, saatan myös käväistä Halpa-Hallissa. Mahdatteko malttaa odottaa seuraavaa, kutkuttavan jännittävää lomaraporttiani?

Näihin kuviin ja tunnelmiin, kivaa alkanutta viikkoa kaikille!

Eilen, lomakuvia selatessani, palasin ajatuksissani takaisin Neitsytsaarten aurinkoon, lämpimien snorklausvesien äärelle. Vaikka lämmintä on meillä Kaliforniassakin, on tuo kaukainen Yhdysvaltojen siirtomaa monessakin mielessä emomaahansa verrattuna ihan omanlaisensa maailma.

Yhdysvaltain Neitsytsaaret koostuvat kymmenien pienten saarien lisäksi kolmesta pääsaaresta: St. Croixista,St. Thomasista ja St. Johnista. Näistä matkailuystävällisimpiä ovat St. Thomas ja sen vieressä, vain 20 minuutin lossimatkan päässä oleva St. John. Käytännössä siis toiselle saarelle matkatessaan voi helposti tutustua molempiin saariin, jotka lähietäisyydestä huolimatta ovat hyvin erilaisia.

St. Thomas, Sapphire Beach.

Itse vietimme viikon St. Thomasin saarella, jolla sijaitsee myös pääkaupunki Charlotta Amalie, risteilyalusten satama sekä päälentokenttä. Loma-asuntomme sijaitsi parinkymmenen minuutin taksimatkan päästä keskustasta, Red Hookin satamakaupungin lähettyvillä. Sijainniltaan Red Hook on ihanteellinen; pieni keskusta tarjoaa Neitsytsaarten mittapuulla vilkkaan yöelämän, runsaasti hyviä ravintoloita ja mikä parasta – lauttayhteyden St. Johnin saarelle. Majapaikkamme ikkunasta avautui näkymä merelle ja Sapphire Beachille, jolla pääsin heti ensimmäisenä päivänä hakemaan tuntumaa snorklaamiseen, vaikkei lähirantamme koralliriutat lopulta kovin kummoisia elämyksiä tarjonneetkaan.

Vasemmalla Magens Bay vuorelta kuvattuna, oikealla sateinen Coki Beach.

Magens Bay ja Udder Delight -jäätelöbaari.

Tästä päästäänkin asiaan, lomamme päätarkoitukseen, snorklaamiseen. Neitsytsaaret nimittäin tarjoavat tuon lajin harrastamiseen montakin unelmakohdetta, joskin suurin osa näkemisen arvoisista koralliriutoista sijaitseekin St. Johnin saarella. Oikeastaan ainoa varpaiden kastelun arvoinen koralliriutta St. Thomasin saarella löytyi pieneltä Coki Beachilta, jonne suuntasimme eräänä sateisena päivänä. Kauniin riutan tunnelmaa tosin latisti vieressä ollut merieläinpuisto ja rannalle pesiytyneet aurinkotuolien, sukellusvehkeiden ja muun krääsän kaupustelijat. Paetessani rannan hässäkkää pinnan alle, huomasin kalojen käytöksessä jotain omituista. Niin pienet kuin suuretkin kalat pyörivät kirjaimellisesti räpylöissäni. Syy käytökseen selvisi pian – rannalla myytiin turisteille kalanruokaa, jota viereinen sukeltelija nyt innoissaan kaloille heitteli. Pääsimme siis tutustumaan eväkkäisiin ihan kosketusetäisyydeltä, mutta koralliriutan hohto kärsi pienen kolauksen.

Snorklauksen toivossa vierailimme myös maksullisella Magens Baylla, joka on valittu yhdeksi maailman kauneimmista rannoista, mutta joka snorklauksen kannalta osoittautui onnettomaksi vitivalkoisine hiekkapohjineen. Vietimme rannalla kuitenkin mukavan aamupäivän aurinkoa ottaen ja lähdimme alta pois, kun ranta alkoi täyttyä ihmisistä. Matkalla vierailimme paikallisella mittapuulla kuuluisassa Udder Delight -jäätelöbaarissa, jonka erikoisuuksiin kuuluivat alkoholilla viritetyt pirtelöt. Ja jösses, tuon pirtelön perässä oli pakko ajaa saaren toiselle puolelle vielä toisenkin kerran.

Lauttamatkalla St. Johnin saarelle, satama ja yksi saaren monista hiekkarannoista.

Muut snorklausreissumme teimme St. Johniin, vieruskaveriaan huomattavasti luonnontilaisemmalle saarelle. Valtaosa saaresta on luonnonpuistoa ja tämä näkyy myös rannoissa, joista osa on säästynyt kaupalliselta hapatukselta. Ehdottomasti loman parhaaksi snorklauskohteeksi nousi pieni Watermelon Bay, jolta lähetin blogiini myös videopostikortin. Tämä hieman hankalasti saavutettavissa oleva ranta vaati noin vartin taksimatkan ja saman verran kävelyä, mutta oli kaiken vaivan arvoinen ja karsi mukavasti muita turisteja. Pienen uiskentelun päässä rannalta sijaitsi koralliriutta täynnä merenalaista elämää ja ihan rannan tuntumassa saattoi nähdä merikilpikonnia lipumassa hitaasti virran mukana. Tällä reissulla myös opin sen, että snorklatessa on parempi sutia armotta selkään ja takapuoleen vähintään viidenkympin suojakerrointa tai pukea paita päälle.

Toinen, ei ihan samalle tasolle yltävä snorklauspaikkamme St. Johnin saarella oli Cinnamon Bay. Päivä, jolloin rannalla olimme, oli raivostuttavan tuulinen ja pesin tuulen lennättämää hiekkaa tukastani ja korvistani vielä kotonakin. Meressä ei lentävästä hiekasta tarvinut huolehtia, mutta aallokko oli hitusen kovempi kuin normaalisti. Koska olen arkajalka, vietin aallokossa (jota ei kuulemma voi edes aallokoksi kutsua) ehkä vain puolisen tuntia. Watermelon Bayn jälkeen Cinnamon Bayn riutta ei ihan samalla tavalla vakuuttanut, mutta tarjosi sekin silmänruokaa ihan mukavasti. Lähes mailin mittainen ranta oli huomattavan suosittu, muttei kuitenkaan ruuhkainen. Mainitsemieni rantojen lisäksi St. Johnin saarella on useita muitakin, enemmän tai vähemmän hyviä snorklausrantoja (joihin voi tutustua täällä).

Pääkaupunki Charlotte Amalie.

Pääkaupunki Charlotte Amalien katukuvassa näkyi vieläkin vaikutteita Tanskan siirtomaa-ajoilta ja tanskankieliset kadunnimet jaksoivat hymyilyttää kerta toisensa jälkeen. Muutoin kaupungin hiljaisuus sesonkiajan ulkopuolella yllätti. Kun eräänä iltana suuntasimme aikamme kuluksi kaupungille, vaikutti koko kaupunki nukkuvan. Kaupat olivat sulkeneet ovensa viideltä, samoin ravintolat. Kaikista kaupungin kymmenistä ravintoloista avoinna oli vain kaksi. Tarjoilijalta asiaa tiedusteltuamme selvisi, että koko kaupunki on ajastettu toimimaan samassa aikataulussa saarelle pysähtyvien loistoristeilijöiden kanssa. Tämän vuoksi esimerkiksi osa kaupoista ja ravintoloista ei avaa oviaan laisinkaan niinä päivinä, kun satama on tyhjä. Kiitimme onneamme, että olimme valinneet majapaikan Red Hookin liepeiltä, jonka yöelämä ei risteilijöiden aikatauluista välittänyt. Kuolemanhiljaisuuden vuoksi emme pakollisten nähtävyyksien katselun lisäksi juuri aikaamme pääkaupungissa viettäneet.

Ruokaa ja juomaa pitkin matkaa.

Selvää on, että saaret elävät turismista. Kun satamaan saapuu useampi risteilyalus kerrallaan, täyttyvät pienen kaupungin kadut elämästä ja saaren poikki mutkitteleville kapeille teille syntyy ruuhkia, kun risteilyturistit pyrkivät kauniille hiekkarannoille lomapäivän viettoon. Kauniiden rantojen lisäksi turisteja houkuttelevat myös Neitsytsaarten ostosmahdollisuudet. Kaikista Karibian saarista Yhdysvaltain Neitsytsaaret tarjoavat lienee halvimmat hinnat, sillä hintoihin ei lisätä alvia. Charlotte Amalie onkin täynnä pieniä koruliikkeitä ja sataman läheisyydestä löytyvät kaikki luxusmerkkiliikkeet.

Vasta kotiin palattuani tajusin, että itse ostin jääkaappimagneetin lisäksi saarelta ainoastaan paikallistaCruzan-rommia, joka halvimmillaan maksoi naurettavat 6,5 dollaria litralta. Rommia kuluikin viikon aikana melkoinen määrä erilaisten drinkkien muodossa, kookospähkinän sisästä nautittuna, jäätelöannoksissa, sellaisenaan ja ruoka-annoksiin piilotettuna. Ruoka saarella oli pääasiassa hyvää ja kalavoittoista, joskin hinnat olivat hieman yllättäen samaa tasoa kuin Yhdysvalloissa muutenkin. Näin ollen oma ruokavalioni koostui viikon ajan lähinnä kalasta ja snorklausreissuille mukaan pakatuista eväsleivistä.

Hurrikaanit ja aika ovat jättäneet jälkensä sinne tänne.

Mitään paratiisisaaren tunnelmaa on Yhdysvaltain Neitsytsaarilta turha odottaa. Itse asiassa saaren hurrikaanien riepottelema, ränsistynyt yleisilme pääsi hieman yllättämäänkin aluksi. Lohkeilevaan maaliin, kuoppaisiin ja kapeisiin teihin ja romahtamaisillaan oleviin hökkeleihin tottui kuitenkin nopeasti ja pian kameran muistikortti täyttyikin autenttisten maisemien tallentamisesta. Yleistunnelma saarella oli sanalla sanoen rento. Joutilaita ihmisiä nojaili seiniin siellä täällä, rommia kului ja selvää oli, että elämäntapahippien, surffareiden ja muiden vedessä läträäjien suosimalla saarella nautittiin muutakin kuin rommia. Rennosta hälläväliä-meiningistä kertoi omaa kieltään myös rantabaarin baarimikko, joka työvuoronsa aikana tukevassa humalassa ollessaan kertoi viettäneensä saarella jo vuosia pakoillessaan Yhdysvalloissa odottavaa vankeustuomiota.

Liikkuminen saarella oli jokseenkin vaivatonta ja edullista, kunhan rohkeni käyttämään paikallista dollar ride -safaritaksia. Nämä lyhyiltä matkoilta taalan ja pidemmiltä matkoilta kaksi taalaa veloittavat taksit ajoivat samaa ympyrää saaren halki koko päivän, kunnes illan tullen heittivät taksivalon katolle ja muuttuivat normaalihintaiseksi taksiksi. Tästä huolimatta oman auton vuokraaminen pariksi päiväksi kannatti. Omalla autolla liikkuessa saaren jokainen kolkka tuli paremmin tutuksi, vierailimme kaukaisemmilla rannoilla, kävimme saaren korkeimman vuoren laella, ajelimme mailitolkulla mutkateitä ja eksyimme lähiöön karnevaalien sekoittamassa kaupungissa (tulin kuvanneeksi eksymisreissulta pienen videopätkän, jota pääset katsomaantäältä). Autoilun jätin suosiolla miehelleni, sillä tiet olivat hyvin kapeita, mutkaisia, huonokuntoisia ja ylämäet niin jyrkkiä, ettet nähnyt vastaantulijoita. Tämän lisäksi paikallinen ajokulttuuri oli melkoisen huoletonta ja liikenne vasemmanpuoleinen.

Suosittelisinko Yhdysvaltain Neitsytsaaria sitten lomakohteeksi? Yhdysvalloista tai lähimaista – mikä ettei, Suomesta asti – siinä ja tuossa. Jos paratiisisaaren lomatunnelmaa hakee, kannattaa ehkä suunnata johonkin muualle tai ainakin St. Thomasin sijaan St. Johnin saarelle, joka tarjoaa erinomaiset puitteet vedessä läträämiselle ja jonka pienen keskustan yleisilme on hitusen siistimpi. Suomesta Neitsytsaarille asti matkatessa pitäisi aikaa varata vähintään pari viikkoa ja kaksi viikkoa näillä saarilla saattaisi olla hieman liikaa. Toisaalta jos ei pikkurahan puutetta ole, niin saarelta pääsee joko lautalla tai saarten välillä lentävillä pienkoneilla näppärästi Brittiläisille Neitsytsaarille tai vaikkapa Puerto Ricoon. Yhdysvalloista käsin matka-ajaksi riittää hyvin viikko ja tuon ajan saarilla viihtyy hyvinkin helposti rannalla köllötellen, vedessä läträten ja rommia juoden.

Cinnamon Bay, St. John.