Täällä sitä taas ollaan, kotona palmupuiden alla seitsemän Kanadassa vietetyn syyspäivän jälkeen. Ilmeisesti onnistuin vaahterasiirappikeksien ja ice wine -pullojen lisäksi tuomaan Vancouverista tuliaisina syksynkin, sillä kotikonnuilla odotti yllättävä viileys ja ensimmäinen kunnon vesisade kai viime kesäkuun. Mutta palataanpa nyt hetkeksi vielä kuvien kera Kanadaan ja oikeaan syksyyn.

Heti Vancouveriin saavuttuamme olin pakahtua silkasta ihastuksesta. Tuijotin kasvot taksin ikkunassa kiinni ohi vilistäviä ruskan värittämiä vaahterapuita, kauniita rakennuksia ja ihmisiä syystakeissa. Kuulostaa suomalaisen korvaan varmasti hölmöltä, mutta sillä hetkellä tajusin, että olin todella kaivannut tuota pimeää, koleaa ja märkää vuodenaikaa. Olen kokenut oikean syksyn edellisen kerran kai neljä vuotta sitten, meillä Kaliforniassa kun ei syksy ole lähimainkaan samanlainen kuin kaukana pohjoisessa. Kun Kanadassa vaahterat liekehtivät punaisen ja keltaisen väreissä, muuttuu osa Kalifornian lehtipuista kuivuuttaan suoraan tummanruskeiksi ennen kuin lehdet putoavat kuolleina maahan. Kaunis ruska yhdistettynä raikkaaseen ilmaan, alakuloisena alhaalla roikkuvat pilvet, viileä tuuli kasvoilla ja märän maan tuoksu olivat juuri sitä mitä kaipasin. Enpä olisi uskonut sanovani tätä, mutta käsineiden sujauttaminen kaiken varalta käsilaukkuun ulos lähtiessä teki oloni hyvin kotoisaksi. Hassua miten sitä kuvitteli, että viilentyviä syyskelejä sitä viimeiseksi Suomesta kaipaisi.

Nyt vain odotellaan, että syksy saapuisi kunnolla tänne Kaliforniaankin eikä villasukat enää tuntuisi liioittelulta, ikkunalle voisi lämmikkeeksi sytyttää pari kynttilää ja sukeltaa sitten sohvalle viltin alle kuuntelemaan sadetta. Sitten jaksaa taas ensi kesänä nauttia helteistä.

 

***

Muutoin Kanada yllätti minut täysin erilaisuudellaan. Olin jotenkin kuvitellut, että tuo pohjoinen naapurimme olisi melko samankaltainen kuin Yhdysvallatkin, mutta eipä pitäisi kuvitella mitään ennen kuin käy itse paikan päällä. Vaikka ehdin tutustua ympäristöön vain viikon, tuli sellainen olo kuin kanadalaiset olisivat enemmän tolkun kansaa kuin amerikkalaiset ja muutoinkin lähempänä suomalaista ajatusmaailmaa. Ei siis ihme, että kanadalaiset näkevät punaista tullessaan rinnastetuksi amerikkalaisiin. Suomalaisen mieltä lämmittivät myös kilohinnat, litran maitopurkit, välimatkojen ilmoittaminen kilometreissä ja C-kirjain lämpötilan perässä. Vaikka tiesin etukäteen, että Vancouverissa asuisi paljon kiinalaisia, tuli heidän paljous jopa Kalifornian Piilaaksossa asuneelle melkoisena yllätyksenä. Mutta mikäpä siinä, kotikontujen meksikolaisravintoloiden sijaan Vancouver oli täynnä kiinalaisia, japanilaisia ja thaimaalaisia ravintoloita, joten nälkää ei itämaista ruokaa rakastavan tarvinut nähdä. Kaiken kaikkiaan paikka vaikutti niin viehättävältä, että tilaisuuden tullen matkustan sinne varmasti uudelleenkin. Ja kun lennot saa parhaimmillaan alle 300 taalalla ja lentoaikakin on vaivaiset kolme tuntia, on Vancouver täydellinen matkakohde viikonlopun mittaiselle hermolomalle.