Harvoin, mutta kuitenkin aina silloin tällöin, tulee eteen tilanne jossa en oikein tiedä miten päin sanani asettaa. Edellisen kerran se tapahtui pari päivää sitten urheilukaupassa, vuosi sitten keskellä Seattlen sivukatua ja kerran liukuportaissa matkalla ostoskeskuksen toiseen kerrokseen. Kun tuntemattoman mieshenkilön iskuyritys(tai tutustumisyritys, miksi sitä nyt haluaa kutsua) sattuu kohdalle tilanteessa jossa sitä vähiten odotan, menevät pasmani auttamattomasti sekaisin. Voi ei.

Kuvassa oleva varatun naisen käsi ja rypistynyt puhelinnumero taitaa liittyä tapaukseen.

Vaivaantuneisuuteni ei suinkaan johdu siitä, että jollakin on rohkeutta pysäyttää tuntematon nainen kadulla ja pyytää kahville. Tai kuten viimeksi, pysäyttää kassajonosta poistuva nainen urheilukaupassa ja työntää tämän käteen rohkeasti puhelinnumero. Sellaista rohkeutta minä ihailen ja juuri tällä häikäilemättömän häpeämättömällä taktiikalla miehenikin minut aikoinaan sai mukaansa. Mutta kun. Se hetki, kun joku tarttuu kädestä ja ojentaa puhelinnumeronsa ryppyisellä paperinpallalla, minä tunnen oloni äärimmäisen vaivaantuneeksi. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että toinen tekee kahdenkymmenen sekunnin aikana kaikkensa vaikutuksen tehdäkseen. Minä kun tiedän alusta pitäen, että annan pakit. En soita. Enkä lähde. Anteeksi. En vain tiedä kuinka sen sanoa ilman, että tunnen itseäni petturiksi. Hittojako pistin taas hameen päälleni ja kiharsin tukkani.

Tyhmä ajatus, myönnetään. Eihän se minun vikani ole, että joku muu ehti ensin. Ja tietäähän mies tuntematonta naista ulos pyytäessään, ettei nainen välttämättä ole vapaa tai muutenkaan kiinnostunut. Silti kontaktin ottaminen tuntemattomaan ihmiseen vaatii rohkeutta toimia hetkessä ja minusta tuntuu äärimmäisen epäreilulta talloa tuo rohkeus maanrakoon. Jääköhän mies-pololle traumoja jokaisista pakeista? Pahinta on, etten tiedä edes mitä sanoa. Vastailen vain tönkkönä innostuneisiin kysymyksiin ja odotan niistä viimeistä, onko sinulla poikaystävää? Joo on, itse asiassa aviomies, joka seisoo tuossa lasioven takana, tuolla noin, vilkutetaanko?

Järkyttyneenä ja vähän markkina-arvon yllättävästä noususta hämmästyneenä kävelen liikkeestä ulos. En uskalla katsoa taakseni. Vasta käytävällä huomaan, että puristan kädessäni yhä sitä paperinpalaa. Se mies varmaan ajattelee nyt, että ehkä sittenkin soitan. Onpa hienoa, nyt sitten tallon ne toiveet maanrakoon vielä toistamiseen, kun soittamisen sijaan käytän numeroa blogini kuvituksessa.

Käsi pystyyn, moniko teistä on ajatellut ettei rahalla saisi onnea? Ja moniko teistä käsi pystyssä olevista on sanonut tuon ollessaan tilin saldo miinuksella tai juuri ja juuri siedettävän rajoissa? Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Olen itsekin ajatellut niin, monta kertaa. Kuin lohduttaen itseäni siltä faktalta, ettei ole vara hankkia sitä tai tätä. Ei se raha minusta yhtään onnellisempaa tekisi. Menenkin tästä ulos nauttimaan raikkaasta ilmasta, se ei maksa mitään. Ollaanpa kuitenkin hetki ihan rehellisiä. Laitetaan syrjään kaikki turhat tunteet, ahneus, kateus sekä näyttämisen halu ja otetaan se kuuluisa järki käteen.

Selvää on, ettei raha tee kenestäkään automaattisesti onnellista eikä raha itsessään vaikuta vielä mihinkään. Mutta kuitenkin oikeita tekoja ja valintoja tekemällä, voi mammonan muuttaa joksikin, joka tekee onnelliseksi. Jostain syystä meillä ihmisillä on vain tapana ajatella, ettei rahalla ostettu onni ole todellista ja että todellista onnea tuovat vain ne asiat, joilla ei ole mitään tekemistä varallisuuden kanssa. Kuitenkin meillä jokaisella on unelmia, joiden toteutuminen vaatisi rahaa. Aivan kuten vaikkapa kolmen kuukauden reppumatka. Kun olet säästänyt tarpeeksi, olet kykenevä toteuttamaan unelman, joka sinut tekee onnelliseksi. Tadaa, maksoit juuri onnesta!

Tämäkin maisema teki onnelliseksi.

Mutta ei senkään näkeminen ilmaista ollut.

Tänään minä ajattelin, että jos minulla olisi rahaa, lennättäisin koko perheeni tänne Kaliforniaan nauttimaan hetkeksi auringosta kanssani. Veisin heidät katsomaan vuoria ja sitten merta.

Kyllä. Saisin rahalla onnea. Saisin perheeni tänne luokseni. Miten se ei muka olisi aitoa onnea?

Las Vegasin värivaloista palattuani (ja siitä juttua kasaan raapiessani), haluaisin esittää teille nopean kysymyksen, jonka Vegasin matka, viimeaikaiset kokemukset ja lausahdukset ovat herättäneet.

MILLAINEN ON PINNALLINEN IHMINEN?

Minä olen aina mieltänyt pinnalliset ihmiset sellaisiksi, jotka eivät välitä miltä oma toiminta muista tuntuu ja jotka näkevät maailman suppean putkilon läpi eivätkä ajattele minuuttia pidemmälle. He eivät välttämättä tee asioita siksi, että pitäisivät niistä itse, vaan koska haluavat tehdä muut kateelliseksi. Heidän maailmansa näkyy peilistä ja se on täydellinen. Niin minä ajattelin.

Sitten tulivat ihmiset, jotka sanoivat minua pinnalliseksi.

Jos on pinnallista pitää itsestään huolta (onhan se kivaa, että uskaltaa kurkata peiliin muutenkin kuin pimeässä), meikata vähän kaupoille lähtiessään (en nyt vain halua näyttää räjähtäneeltä, kun lähden ihmisten ilmoille), ajaa punaisella autolla (koska harmaa on tylsä), asua kauniissa Orange Countyssa (sitä asutaan siellä missä täytyy asua), pitää koti nättinä (kun stressaannun sotkussa!) ja ottaa joskus aurinkoa altaalla keskellä päivää (kyllä, minuakin laiskottaa joskus ja ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen, eh?), syödä terveellisesti (terveellinen ruoka on hyvää) ja hymyillä elämälle (miksi mököttää jos voi olla kivaakin?)niin kyllä, jos näillä kriteereillä ylitetään pinnallisuuden raja, olen erittäin pinnallinen ja onnellinen siitä.

Minä kuvittelin, että todellinen pinnallisuus kumpuaa nimensä vastaisesti syvältä, sieltä mädästä sisimmästä eikä ulkopinnasta, siitä miltä joku näyttää tai mitä hänen ympärillään on. Mitä mieltä sinä olet?