Pakotettuja lupauksia ja uusia alkuja

Noniin. Nyt se vuosi sitten vaihtui ja yhdellä jos toisellakin on edessään uusi alku, terveellisempi ruokavalio, laihdutuskuuri, hikiset jumppatunnit, tipaton tammikuu, tupakkalakko, ostokielto, säästötilin avaaminen ja mitä nyt kullakin.

Olen oikeasti vähän skeptinen kaikkia uuden vuoden lupauksia kohtaan. Tiedättehän sen hillittömän ruuhkan, joka kaikilla kuntosaleilla on tammikuussa? Sen, joka hiipuu ennen helmikuun puoltaväliä ja lopulta, kun päästään maaliskuulle, ovat jäljellä painojen äärellä ne samat vanhat naamat kuin ennen uuden vuoden lupausten täytäntöönpanoa.

Tai ajatellaanpa tipatonta tammikuuta. Minulle korkin ruuvaaminen kiinni väkipakolla on aina kielinyt jonkin tasoisesta ongelmasta. Perustelut, joita tälle tempaukselle olen kuullut, liittyvät lähes poikkeuksetta siihen, että”viime aikoina on mennyt vähän liian kovaa”. Tammikuu kyllä katkaisee putken, mutta estääkö se yhdentoista kuukauden bileputkea alkamasta uudelleen? Riittääkö 31 päivää asenteen muutokseen vai johtaako se tipattoman loppumisen juhlintaan helmikuussa?

Uskon, että näillä hyvää tarkoittavilla ja hyvinvointia edistävillä kauniilla ajatuksilla ja lupauksilla olisi paremmat mahdollisuudet johtaa onnistumiseen ihan tavallisena päivänä. Ratkaisevaa on tehdä muutos silloin, kun se itsestä tuntuu oikealta. Jos muutosta todella haluaa, sen aloittaa loppuelämän ensimmäisenä päivänä, tänään. Ei ensi maanantaina, ensi kuussa eikä väkisin tammikuun ensimmäisenä, jolloin naistenlehdet siihen aggressiivisesti painostavat.

Oletko sinä onnistunut päätöksessäsi? Oliko se uuden vuoden lupaus vai syntyikö päätös aivan tavallisena päivänä?

Pakkien antamisen vaikeudesta

Harvoin, mutta kuitenkin aina silloin tällöin, tulee eteen tilanne jossa en oikein tiedä miten päin sanani asettaa. Edellisen kerran se tapahtui pari päivää sitten urheilukaupassa, vuosi sitten keskellä Seattlen sivukatua ja kerran liukuportaissa matkalla ostoskeskuksen toiseen kerrokseen. Kun tuntemattoman mieshenkilön iskuyritys(tai tutustumisyritys, miksi sitä nyt haluaa kutsua) sattuu kohdalle tilanteessa jossa sitä vähiten odotan, menevät pasmani auttamattomasti sekaisin. Voi ei.

Kuvassa oleva varatun naisen käsi ja rypistynyt puhelinnumero taitaa liittyä tapaukseen.

 

Vaivaantuneisuuteni ei suinkaan johdu siitä, että jollakin on rohkeutta pysäyttää tuntematon nainen kadulla ja pyytää kahville. Tai kuten viimeksi, pysäyttää kassajonosta poistuva nainen urheilukaupassa ja työntää tämän käteen rohkeasti puhelinnumero. Sellaista rohkeutta minä ihailen ja juuri tällä häikäilemättömän häpeämättömällä taktiikalla miehenikin minut aikoinaan sai mukaansa. Mutta kun. Se hetki, kun joku tarttuu kädestä ja ojentaa puhelinnumeronsa ryppyisellä paperinpallalla, minä tunnen oloni äärimmäisen vaivaantuneeksi. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että toinen tekee kahdenkymmenen sekunnin aikana kaikkensa vaikutuksen tehdäkseen. Minä kun tiedän alusta pitäen, että annan pakit. En soita. Enkä lähde. Anteeksi. En vain tiedä kuinka sen sanoa ilman, että tunnen itseäni petturiksi. Hittojako pistin taas hameen päälleni ja kiharsin tukkani.

Tyhmä ajatus, myönnetään. Eihän se minun vikani ole, että joku muu ehti ensin. Ja tietäähän mies tuntematonta naista ulos pyytäessään, ettei nainen välttämättä ole vapaa tai muutenkaan kiinnostunut. Silti kontaktin ottaminen tuntemattomaan ihmiseen vaatii rohkeutta toimia hetkessä ja minusta tuntuu äärimmäisen epäreilulta talloa tuo rohkeus maanrakoon. Jääköhän mies-pololle traumoja jokaisista pakeista? Pahinta on, etten tiedä edes mitä sanoa. Vastailen vain tönkkönä innostuneisiin kysymyksiin ja odotan niistä viimeistä, onko sinulla poikaystävää? Joo on, itse asiassa aviomies, joka seisoo tuossa lasioven takana, tuolla noin, vilkutetaanko?

Järkyttyneenä ja vähän markkina-arvon yllättävästä noususta hämmästyneenä kävelen liikkeestä ulos. En uskalla katsoa taakseni. Vasta käytävällä huomaan, että puristan kädessäni yhä sitä paperinpalaa. Se mies varmaan ajattelee nyt, että ehkä sittenkin soitan. Onpa hienoa, nyt sitten tallon ne toiveet maanrakoon vielä toistamiseen, kun soittamisen sijaan käytän numeroa blogini kuvituksessa.

Suomalainen eikä mikään luuseri

Eräänä kesäiltana osallistuimme täällä Kalfiorniassa naapurimme pihajuhliin. Jokaisen tuli tuoda mukanaan pientä naposteltavaa ja me osallistuimme tuomalla korillisen itsetehtyjä korvapuusteja. Tästä seurannut keskustelu eteni suurinpiirtein näin:

– Ai kun ovat hyvännäköisiä nuo pullat, mistä ostitte?

– No itse asiassa tuo meidän isäntä leipoi ne itse tässä aikaisemmin päivällä.

– Oho, wau, ai mies leipoi! Hei kuulitteko, tuo mies osaa leipoa pullaa! Mutta mistä te ostitte tuon taikinan?

– Siis miten niin ostettiin? Ei kun me tehtiin se itse…

– SIIS TÄH! Ei voi olla totta! Ja siis mieskö teki! Mistä te nyt taas olittekaan kotoisin?

– Me ollaan Suomesta, suomalaisia.

Minulta tiedustellaan ehkä kerran viikossa mistä olen kotoisin. Ja joka kerta minä kerron ylpeästi olevani Suomesta. Tämän jälkeen nyökyttelen mukana, kun ihmiset kauhistelevat kylmyyttä ja talvea. Niin, mutta siksi me olemme sellaisia kuin olemme. Kun olosuhteet ovat suuren osan vuodesta kauniisti sanottuna haastavat, tulee ihmisistä väkisinkin sitkeitä ja sinnikkäitä. Me teemme jääräpäisesti ja hampaat irvessä loppuun sen, minkä olemme päättäneet tehdä. Me teemme asiat itse, vaikka talvipakkasessa ja näpit jäässä, sillä kukaan ei niitä tule puolestamme tekemään. Ja jos emme osaa jotain tehdä, niin maalaisjärjellä siitäkin selviää. Suomalainen puskee pelkällä sisulla läpi vaikka harmaan kiven.

Niin, tällaista kuvaa minä meistä suomalaisista Amerikassa levitän. Sitten tulen käymään Suomessa tai erehdyn suomi24:n keskustelupalstalle. Ja mitä minä näen – uusavuttomia teinejä ABC:n kulmalla notkumassa viidentoistatonnin mopoautoineen. Haukutaan vanhempia ”ku se vitun faija ei suostu ostaa mulle uutta järkkärii ja joutuu lataa feseen näit vitun paskoi kamerakänny-kuvii”. Lasten lempiruokaa on Saarioisten pinaattiletut ja kouluruokaa sanotaan kotona paskaksi, että saadaan iskältä rahaa käydä välitunnilla Mäkkärissä. Kaukana ovat ne ajat, kun autettiin halkojen kantamisessa liiteriin tai osallistuttiin muuhun arjen pyörittämiseen. Nyt asutaan mukavasti rivitalossa, ruumiillisen työn hoitaa kiinteistönhuolto, arkea pyörittävät Saarioisten äidit ja kasvatuksesta pitää huolen Salatut Elämät. Teinitytöt ajetaan prinsessan elkein auton kanssa kouluun talvipakkasilla, kun ei merkkivaatteiden seasta löydy enää ainuttakaan oikeaa talvivaatetta. Ja sitten samaan aikaan, kun eivät lapset osaa enää kiivetä puuhun eivätkä leikkiä kirkonrottaa, ihmetellään kun liikalihavuus yleistyy ja yleiskunto sen kuin heikkenee. Katsokaapa peiliin.

Nyt suomalaiset pää pois sieltä mihin ei päivä paista. Lopeta se lorvailu ja ala tehdä asioita. Me emme ole mitään uusavuttomia luusereita, emmehän?

Voisimmeko olla sellaisia suomalaisia, kuin täällä maailmalla kerron meidän olevan? Olemme sen velkaa menneille polville, jotka rakensivat meille tämän hienon kotimaan.

 

ps. kirjoittaja pahoittelee raakaa yleistämistä, vaikka todellisuudessa maalaisjärkeä on Suomessa jäljellä vielä rutkasti.

Kun rahalla saisi onnea

Käsi pystyyn, moniko teistä on ajatellut ettei rahalla saisi onnea? Ja moniko teistä käsi pystyssä olevista on sanonut tuon ollessaan tilin saldo miinuksella tai juuri ja juuri siedettävän rajoissa? Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Olen itsekin ajatellut niin, monta kertaa. Kuin lohduttaen itseäni siltä faktalta, ettei ole vara hankkia sitä tai tätä. Ei se raha minusta yhtään onnellisempaa tekisi. Menenkin tästä ulos nauttimaan raikkaasta ilmasta, se ei maksa mitään. Ollaanpa kuitenkin hetki ihan rehellisiä. Laitetaan syrjään kaikki turhat tunteet, ahneus, kateus sekä näyttämisen halu ja otetaan se kuuluisa järki käteen.

Selvää on, ettei raha tee kenestäkään automaattisesti onnellista eikä raha itsessään vaikuta vielä mihinkään. Mutta kuitenkin oikeita tekoja ja valintoja tekemällä, voi mammonan muuttaa joksikin, joka tekee onnelliseksi. Jostain syystä meillä ihmisillä on vain tapana ajatella, ettei rahalla ostettu onni ole todellista ja että todellista onnea tuovat vain ne asiat, joilla ei ole mitään tekemistä varallisuuden kanssa. Kuitenkin meillä jokaisella on unelmia, joiden toteutuminen vaatisi rahaa. Aivan kuten vaikkapa kolmen kuukauden reppumatka. Kun olet säästänyt tarpeeksi, olet kykenevä toteuttamaan unelman, joka sinut tekee onnelliseksi. Tadaa, maksoit juuri onnesta!

Tämäkin maisema teki onnelliseksi.

Mutta ei senkään näkeminen ilmaista ollut.

 

Tänään minä ajattelin, että jos minulla olisi rahaa, lennättäisin koko perheeni tänne Kaliforniaan nauttimaan hetkeksi auringosta kanssani. Veisin heidät katsomaan vuoria ja sitten merta.

Kyllä. Saisin rahalla onnea. Saisin perheeni tänne luokseni. Miten se ei muka olisi aitoa onnea?

Millainen on pinnallinen ihminen?

Las Vegasin värivaloista palattuani (ja siitä juttua kasaan raapiessani), haluaisin esittää teille nopean kysymyksen, jonka Vegasin matka, viimeaikaiset kokemukset ja lausahdukset ovat herättäneet.

MILLAINEN ON PINNALLINEN IHMINEN?

 

Minä olen aina mieltänyt pinnalliset ihmiset sellaisiksi, jotka eivät välitä miltä oma toiminta muista tuntuu ja jotka näkevät maailman suppean putkilon läpi eivätkä ajattele minuuttia pidemmälle. He eivät välttämättä tee asioita siksi, että pitäisivät niistä itse, vaan koska haluavat tehdä muut kateelliseksi. Heidän maailmansa näkyy peilistä ja se on täydellinen. Niin minä ajattelin.

Sitten tulivat ihmiset, jotka sanoivat minua pinnalliseksi.

Jos on pinnallista pitää itsestään huolta (onhan se kivaa, että uskaltaa kurkata peiliin muutenkin kuin pimeässä), meikata vähän kaupoille lähtiessään (en nyt vain halua näyttää räjähtäneeltä, kun lähden ihmisten ilmoille), ajaa punaisella autolla (koska harmaa on tylsä), asua kauniissa Orange Countyssa (sitä asutaan siellä missä täytyy asua), pitää koti nättinä (kun stressaannun sotkussa!) ja ottaa joskus aurinkoa altaalla keskellä päivää (kyllä, minuakin laiskottaa joskus ja ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen, eh?), syödä terveellisesti (terveellinen ruoka on hyvää) ja hymyillä elämälle (miksi mököttää jos voi olla kivaakin?)niin kyllä, jos näillä kriteereillä ylitetään pinnallisuuden raja, olen erittäin pinnallinen ja onnellinen siitä.

Minä kuvittelin, että todellinen pinnallisuus kumpuaa nimensä vastaisesti syvältä, sieltä mädästä sisimmästä eikä ulkopinnasta, siitä miltä joku näyttää tai mitä hänen ympärillään on. Mitä mieltä sinä olet?