Pakkien antamisen vaikeudesta

Harvoin, mutta kuitenkin aina silloin tällöin, tulee eteen tilanne jossa en oikein tiedä miten päin sanani asettaa. Edellisen kerran se tapahtui pari päivää sitten urheilukaupassa, vuosi sitten keskellä Seattlen sivukatua ja kerran liukuportaissa matkalla ostoskeskuksen toiseen kerrokseen. Kun tuntemattoman mieshenkilön iskuyritys(tai tutustumisyritys, miksi sitä nyt haluaa kutsua) sattuu kohdalle tilanteessa jossa sitä vähiten odotan, menevät pasmani auttamattomasti sekaisin. Voi ei.

Kuvassa oleva varatun naisen käsi ja rypistynyt puhelinnumero taitaa liittyä tapaukseen.

 

Vaivaantuneisuuteni ei suinkaan johdu siitä, että jollakin on rohkeutta pysäyttää tuntematon nainen kadulla ja pyytää kahville. Tai kuten viimeksi, pysäyttää kassajonosta poistuva nainen urheilukaupassa ja työntää tämän käteen rohkeasti puhelinnumero. Sellaista rohkeutta minä ihailen ja juuri tällä häikäilemättömän häpeämättömällä taktiikalla miehenikin minut aikoinaan sai mukaansa. Mutta kun. Se hetki, kun joku tarttuu kädestä ja ojentaa puhelinnumeronsa ryppyisellä paperinpallalla, minä tunnen oloni äärimmäisen vaivaantuneeksi. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että toinen tekee kahdenkymmenen sekunnin aikana kaikkensa vaikutuksen tehdäkseen. Minä kun tiedän alusta pitäen, että annan pakit. En soita. Enkä lähde. Anteeksi. En vain tiedä kuinka sen sanoa ilman, että tunnen itseäni petturiksi. Hittojako pistin taas hameen päälleni ja kiharsin tukkani.

Tyhmä ajatus, myönnetään. Eihän se minun vikani ole, että joku muu ehti ensin. Ja tietäähän mies tuntematonta naista ulos pyytäessään, ettei nainen välttämättä ole vapaa tai muutenkaan kiinnostunut. Silti kontaktin ottaminen tuntemattomaan ihmiseen vaatii rohkeutta toimia hetkessä ja minusta tuntuu äärimmäisen epäreilulta talloa tuo rohkeus maanrakoon. Jääköhän mies-pololle traumoja jokaisista pakeista? Pahinta on, etten tiedä edes mitä sanoa. Vastailen vain tönkkönä innostuneisiin kysymyksiin ja odotan niistä viimeistä, onko sinulla poikaystävää? Joo on, itse asiassa aviomies, joka seisoo tuossa lasioven takana, tuolla noin, vilkutetaanko?

Järkyttyneenä ja vähän markkina-arvon yllättävästä noususta hämmästyneenä kävelen liikkeestä ulos. En uskalla katsoa taakseni. Vasta käytävällä huomaan, että puristan kädessäni yhä sitä paperinpalaa. Se mies varmaan ajattelee nyt, että ehkä sittenkin soitan. Onpa hienoa, nyt sitten tallon ne toiveet maanrakoon vielä toistamiseen, kun soittamisen sijaan käytän numeroa blogini kuvituksessa.

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s