Sinä runkkari siellä

Vietin viikonlopun hieman pelonsekaisin tuntein, odotellen milloin postiluukusta putoaisi kotiseutupaitoihin liittyvää vihapostia harrasmielisiltä kansalaisilta. Yllätys olikin melkoinen, kun vihapostin sijaan sainkin fanipostia – ja vielä vähemmän hartaan kuvan kera. En suoraan sanottuna tiedä, mistä tuntemattomaksi jäänyt runoilija oli niin kovasti innostunut, mutta kuvassa esiintyvästä erektiosta päätellen joku jutuistani oli häntä kuitenkin koskettanut.

Vaikka olinkin purskauttaa aamukahvit rinnuksilleni silkasta huutonaurusta, niin todellisuudessahan asia ei ole lainkaan hauska. Ei sitten yhtään.

Sillä vaikka minä olen nähnyt elämässäni jo sen verran kaikkea, ettei yksi tatti sinne tai tänne enää mieltäni järkytä, on helvetin väärin pakottaa ihminen katsomaan asioita, joita hän ei haluaisi nähdä. Sillä siitähän tässä on kyse, pakottamisesta. Aivan kuten ei puskassa vaaniva itsensäpaljastaja kysy uhriltaan, ei minultakaan kukaan kysynyt, että kiinnostaisiko nähdä vieraan ihmisen sukupuolielin kännykän näytöltä kesken katsastuskonttorilla nautitun aamukahvin. Ja juu ei, en oikeasti olisi halunnut sitä nähdä, eikä muuten olisi halunnut katsastusmieskään, mutta eipä se enää näkemättömäksikään muutu. Ja se on ihan todella syvältä.

011116_1

Vaikka en uskokaan saavani tällaiselle toiminnalle mitään järkevää selitystä, niin kysynpä kuitenkin. Mitä ihmettä liikkui mielessä, kun lähetit elimestäsi kuvan minulle? Ajattelitko, että minä nyt ihan oikeasti täällä Tunturissa hyppäisin autooni, kehottaisin pitämään erektiota yllä vielä hetken, niin että jos minä ajaisin ilman pissataukoja koko matkan, niin olisin siellä ehkä kahdeksassa tunnissa. Vai oliko tarkoitus jokin muu? Alistaa tai loukata? Entä menikö se koko ajatus nyt ihan pilalle, kun minua rupesikin naurattamaan ja kun katsastusmiestäkin nauratti?

Anteeksi nyt jos kyselen tyhmiä, mutta kun minun on vaan niin vaikea hahmottaa sitä tapahtumaketjua, jonka seurauksena erektiosi pääätyi kuvana Onnenpäivä-blogin viestilaatikkoon. Valaise minua, sinä runkkari.

ps. Toivottavasti ei haittaa, että kuvasi taisi lähteä puolivahingossa leviämään pitkin nettiä. Mutta ei hätää, se meemi jonka siitä tein, oli oikeasti aika hauska!

 

Kuka muka ihan oikeasti haluaisi asua Kiimingissä?

Tässä jo muutama tovi takaperin sain blogiini kommentin, jossa ihmeteltiin, että kuinka kukaan haluaa elää täällä jossain ei missään, viitaten ymmärrykseni mukaan nykyiseen asuinpaikkaani Kiiminkiin (joka muuten nykyisin on osa Oulua). Koska olisi täyttä typeryyttä lähteä väittelemään siitä, mikä kenenkin mielestä on tai ei ole ”jossain”, kerrottakoon sen sijaan siitä, kuinka minä täällä pohjoisen tähden alla jaksan asua.

200916_1

Minua on viime aikoina lohduteltu useammankin kerran toteamalla, että ”eihän sitä tiedä vaikka nopeastikin pääsisitte muuttamaan työn perässä taas johonkin muualle, etelään tai ulkomaille”, saaden Kiimingissä asumisen kuulostamaan lähinnä vankilatuomiolta, joka ei auta kuin kärsiä ennen elämässä eteenpäin pääsemistä.

Itsehän en lähtökohtaisesti tykkää ajatella lähtemistä ennen kuin olen kunnolla edes saapunut. On toki luonnollistakin ajatella, että ihminen, jolla 90210 Beverly Hills on juuri muuttunut 90900 Kiimingiksi, saattaisi hyvinkin olla asian vuoksi hajalla. Ja ehkä olisinkin, ellei tässä välissä olisi ollut reilun puolen vuoden ajanjaksoa, jolloin en oikeasti asunut missään, ainakaan tositarkoituksella. Uskokaa kun kerron, että kun ei ole kotia, työtä tai muutakaan tarttumapintaa mihinkään paikkaan muutamaan hetkeen, sitä oppii kummasti arvostamaan asioita kuten koti, olipa se missä tahansa, vaikka sitten Kiimingissä.

Vaikka todellisuudessa asuinpaikan vaihtuminen lähivuosina onkin ihan mahdollista, haluan ajatella, että juuri nyt olen siinä paikassa missä minun kuuluukin olla ja on parempi nauttia elämästä nyt eikä sitten joskus tulevaisuudessa. Tämä elämän mittainen seikkailu tapahtuu nimittäin juuri tällä hetkellä ja aion ottaa siitä kaiken irti; nauttia maaseudusta, puhtaasta ilmasta, oikeasta talvesta, kauniista luonnosta, ison talon kotitöistä ja omasta rauhasta. Sillä kaikkien eri asuinpaikkojen ja niiden tuomien kokemusten arvo on rahassa, väkiluvussa, baarien ja ruokakauppojen määrässä mittaamatonta.

200916_2

Mitä minä sitten teen täällä, ei missään? Kaupungin kerrostaloasuntoon verrattuna omakotitalo teettää enemmän töitä, etenkin kun käytössä ei ole meksikolaista puutarhuria ja lämmityskin hoidetaan pääosin itse takkaa ja leivinuunia lämmittämällä. Sekä minulla että miehellä on myös tämä vapaa-aikaa rajoittava tekijä ja elintason varmistava asia nimeltään työ, joka vaatii oman aikansa ja panoksensa. Ja kun on palkkatuloa, niin rahansa voi tuhlata jossain kylän kolmesta ruokakaupasta, joiden valikoima kattaa kyllä omaa kokkaustaitoani vastaavat tarpeet. Tässä kylällä on myös erinomaisen hyvin varusteltu kuntosali, josta on hyvää vauhtia tulossa toinen kotini ja polkupyörällä ja juostenhan pääsee polkuja ja teitä pitkin niin pitkälle kuin kunto kestää. Ja jos elämältäni haluan jotain Kiimingin tarjontaa eksoottisempaa, on Ouluun vain parinkymmenen minuutin ajomatka ja sieltähän lennän vaikka Timbuktuun jos sille päälle satun.

Vaikka maisemat ovat erit ja aurinko paistaa harvemmin kuin Kaliforniassa, en voi sanoa, että elämäni olisi sisällöltään merkittävästi muuttunut Kiiminkiin muuttamisen jälkeen. Treenaan, syön, työskentelen, teen kotitöitä ja nautiskelen kotielämästä siinä missä ennenkin. Ainoa asia missä näin ensialkuun on vajausta, on sosiaalinen elämä, mutta onneksi tulen loistavasti toimeen itseni ja mieheni kanssa.

200916_3

Yhteenvetona sanoisin, että siinä asuuko jossain vai ei, on kyse enemmänkin asenteesta kuin maantieteellisestä sijainnista. Jos suhtautuu elämään seikkailuna, haluaa nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ja oppia jotain itsestään ja maailmasta matkan varrella, sitä osaa suhtautua paikkaan kuin paikkaan avoimin mielin ja ottaa sen tarjoaman kokemuksen vastaan rikkautena. En sano, etteikö tulevaisuudesta pitäisi haaveilla, mutta sitä odotellessa kannattaisi kuitenkin nauttia nykyhetkestä.

Missä sinä asut, et missään vai juuri oikeassa paikassa?

 

 

Pelko olikin turhaa

Törmäsin sattumalta viime syksyiseen kirjoitukseeni, jossa purin pelkoja tulevaisuuden suhteen. Muistan vieläkin silloin jyllänneen pakokauhun ja ahdistuksen, että mitä jos on pakko jättää Kalifornia ja palata takaisin Suomeen. Miten ihmeessä siihen voisi enää sopeutua?

No, se pelkohan sitten realisoitui. Paitsi, että lopulta ei kai ollutkaan mitään pelättävää.

010716_1

Ei, neljäntenäkymmenentenätoisenakaan pakkasaamuna en itkenyt talven kylmyyttä enkä haikaillut takaisin Kalifornian lämpöön, vaan heitin paksumpaa toppatakkia päälleni. Ollakseni rehellinen, en ole juurikaan miettinyt koko Kaliforniaa, palmupuita, tai edes niitä ennen niin rakkaita kukkuloita. Osittain kai välttelen aihetta ihan tietoisestikin pitääkseni mahdollisen ikäväntunteen loitolla, mutta toisaalta en kyllä ole edes kokenut tarvetta ylenpalttiselle lämmölle tai kuusimetsää kummemmalle puustolle. Täällä on ihan hyvä.

010716_2

Niin kävi, että ulkosuomalaisesta tuli kuin tulikin taas suomalainen, joskin muuttunut sellainen. Kuusi ulkomailla vietettyä vuotta nimittäin opettivat näkemään sellaisia puolia Suomesta, joita ei välttämättä hoksaisi arvostaa ellei tietäisi millaista on muualla.

Neljä vuodenaikaa, vehreä luonto, mökkielämä, yötön yö ja toisaalta talvinen kaamos, valkeat nietokset ja revontulet kuulostavat lähinnä suomalaisen turistioppaan hölinöiltä, mutta moniko suomalainen osaa niitä ihan oikeasti arvostaa? Moniko ymmärtää kuinka ainutlaatuista on seistä alasti mökkilaiturilla, kun ympärillä on niin hiljaista, että voi kuulla tuulen koivupuussa?

010716_3

Ja jokaikinen kerta, kun näen lapsia leikkimässä keskenään puistossa tai menossa kouluun polkupyörineen, olen haljeta onnesta. Että tässä maailmassa on vielä sellainen kolkka, jossa lapset voivat poistua kotoa ja kulkea koulumatkat ilman vanhempiaan. Tai se tunne, kun kävelee tyhjään katsastuskonttoriin ja saa hoidettua asiansa alle viiden minuutin. Tai kun asiakaspalvelunumerosta vastaa ihan oikea ihminen ja saan toimittaa asiani omalla äidinkielelläni eikä kukaan kysy mistä olen kotoisin, kun minulla on niin hassu aksentti.

010716_4

Kiitos toimivasta nettipankista, kiitos rajattomasta datayhteydestä. Kiitos jokamiehenoikeuksista ja siitä, etteivät kaikki naapurini kanna asetta. Kiitos kielileikkeestä, maksalaatikosta, pinaattiletuista ja Fazerin sinisestä. Kiitos irtisanomisajasta, sosiaaliturvasta ja monivivahteisesta puoluekannasta. Kiitos.

Jep, epäsuomalaista tällainen ylenpalttinen positiivinen ajattelu, mutta uskokaa kun sanon, että se tekee Suomessa asumisesta ihan hitoksen paljon helpompaa.

 

Kuvat: Juhannusmeininkejä.

 

Viisaita sanoja työmotivaatiosta ja hyvästä esimiestyöstä

Tässä eräänä päivänä salin pukuhuoneessa tossuja jalkaan kiskoessani, pysähdyin kuuntelemaan miesten puolelta kantautuvaa keskustelua työmotivaatiosta. Varsin värikkäin sanankääntein alkanut keskustelu vakavoitui pian ja tiivistyi muutamaan lauseeseen, johon menestynyt liiketoiminta pikälti kulminoituu:

 

2015_kehys

Nuorena, juuri graafisen suunnittelun ammattilaiseksi valmistuneena tyttönä, olin töissä pienehkössä yrityksessä, jossa ei kenelläkään ollut esimiestaitoja, mutta vaatimuksia kyllä senkin edestä. Tahti oli kovaa, ylityöt arkipäivää ja kaiken paineen keskellä yksilön luovuutta ja työpanosta käsiteltiin ehtymättömänä luonnonvarana, jota pystyisi kyllä puristamaan selkärangasta lisää ja lisää kunhan riittävästi kovistelee. Vaikka ikää tuli lisää, kokemus karttui suurien asiakkaiden myötä ja olin luovuttanut työpaikalleni kai jo koko sieluni, ei luottamus ammattitaitooni tai kunnioitus työtäni kohtaan kasvanut talon sisällä. Osakseni jäi olla ikuisesti se vastavalmistunut tyttö, jonka jokaiseen työhön haluttiin ujuttaa jonkun kokeneemman kädenjälki ja joka pidettiin visusti ulkopuolella kaikesta päätöksenteosta.

Alkuinnostuksen jälkeen ei painostus tuntunut enää riittävältä porkkanalta eikä numero palkkanauhassa riittävältä kiitokselta tehdystä työstä. Sen sijaan, että pienillä teoilla minusta olisi saanut hiottua timantin, minusta moukaroitiin kuudessa vuodessa asenneongelmainen duunari. Paskaakaan ei kiinnostanut, olin jatkuvasti sairas, mihinkään ei ollut kiire ja vittu ihan sama kunhan palkka juoksee. Kun sitten erään äänekkään, mutta yksipuolisen keskustelun päätteeksi sain kirjallisen varoituksen jossa minua kutsuttiin yhteistyökyvyttömäksi ja hankalaksi ihmiseksi, joka suhtautuu haluttomasti annettuihin työtehtäviin ja kieltäytyy toistuvasti tekemästä ylitöitä, en edes tunnistanut itseäni.

Ryhdyin vaivihkaan silmäilemään uusia työpaikkoja. Vaikka vanhasta työpaikasta vakuuteltiinkin, ettei kaltaistani kukaan haluaisi, keräsin rohkeuteni ja päätin hakea erästä työtä, joka ilmoituksessa kuulosti täydelliseltä. Vain kaksi viikkoa myöhemmin kädessäni oli paitsi uusi työsopimus, myös sairaslomatodistus irtisanomisajalle.

Olen nyt ollut tuossa uudessa työssäni pian kymmenen vuotta ja rakastan sitä, sekä työtä itsessään että työpaikkaanikin. Vaikka työtahti on hektinen ja valtaosa töistä piti olla valmiina eilen, en kai monenakaan aamuna ole ajatellut, että en jaksa enää tai vittumitäpaskaa.

Mutta kuinka olemattomalla motivaatiolla varustetusta duunarista tuli supermotivoitunut työntekijä yhdessä yössä? Aivan kuten se mies salilla sanoi, innostunut ihminen tekee hulluna töitä. Mutta ei se into ja motivaatio tyhjästä synny, siitä, että istutetaan työntekijä pöydän ääreen, lyödään eteen tyhjä paperi ja kehotetaan piirtämään huomiseksi jotain kivaa tai ollaan kusessa. Ehei. Tämä on se kohta, jossa kaivataan esimieheltä pelisilmää.

Esimieheni ei ehkä itse tiedäkään kuinka loistavaa työtä on tehnyt, joten antakaahan niin kerron. Kaiken perusta on, että hän tarkastelee minua harmaan duunarimassan sijaan yksilönä, jolla on omanlaisensa tunteet, mielipiteet ja toimintatavat. Näiden tietojen valossa toimenkuvastani on muokattu sellainen, että työntekoni on paitsi tehokasta, myös mielekästä. Pelkkä mukava työ ei kuitenkaan vielä takaa työviihtyvyyttä, työssä jaksamista tai loputonta motivaatiota. Tarvitaan muutakin.

Tarvitaan rehellisyyttä ja avoimuutta, sitä että tiedän mitä takana ja edessäpäin tapahtuu. Tarvitaan luottamusta, sitä että tiedän hänen seisovan minun takanani ja että tiedän hänen luottavan myös minuun. Tarvitaan vapautta, sitä että hän antaa minulle tilaa kehittää ja kehittyä. Tarvitaan uskoa, sitä että hän uskoo minuun ja saa minut uskomaan meihin. Tarvitaan tsemppiä, sitä kun itseltä loppuu usko ja hän sanoo että me selviämme kyllä. Tarvitaan kiitos, sitä että tiedän tehneeni hyvin, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Tarvitaan anteeksi, sillä mekin olemme lopulta vain ihmisiä.

Siitä se into, motivaatio ja yrityksen tärkein voimavara kumpuaa. Siitä, että työntekijä tuntee olevansa tärkeä ja tarpeellinen. Että arvostetaan ammattilaisena, kunnioitetaan ihmisenä, muistetaan kiittää, pyytää anteeksi, luodaan uskoa ja tsempataan lopuksi homma maaliin.

 
Kiitos Helena.

 

ps. Muistithan jo osallistua ehkä sympaattisimpaan blogiarvontaan ikinä?

Todellinen lifestyle-blogi

Olen usein saanut kiitosta tavastani kirjoittaa blogissani avoimesti – en vain onnenhetkistä – vaan myös eteeni osuneista vastoinkäymisistä. Samasta syystä olen itsekin kiitellyt niitä kanssabloggaajia, jotka uskaltavat rikkoa täydellisen elämän illuusion ja näyttää, ettei niin täydellistä elämää olekaan, etteikö ainakin hetkittäin joutuisi kahlaamaan polvia myöten siinä itsessään.

Luokittelen oman blogini kai kategorioista suosituimpaan, lifestyle-blogiksi. Minulle se tarkoittaa – jos ei nyt peilikirkasta – niin ainakin kohtuullisen särmää peilikuvaa itsestäni sekä päiväkirjamaisia otteita elämästä sen hyvine ja huonoine käänteineen. En missään tapauksessa halua blogini perustuvan valheellisen kliiniselle kuvalle todellisuudesta, tai tarjota lukijoilleni jotain sellaista, jota ei ole edes olemassa. Jos näin haluaisin, kirjoittaisin lifestyle-blogin sijaan fantasiakirjoja.

Harmittavan usein lifestyle-blogeissa nähdään ihmiselosta vain siloiteltu versio, joka voi etenkin nuorille muodostaa hyvinkin vääristyneen mielikuvan todellisuudesta ja luoda täysin epärealistisia odotuksia elämälle. Blogimaailma on pullollaan juttuja terveellisistä ruokavalioista, tehokkaista treeneistä, noususuhdanteisista urista, kunnianhimoisista opinnoista, ihanasta perhe-elämästä, suloisesta vauva-ajasta, siisteistä kodeista, onnellisista parisuhteista, kuumista deiteistä, huolettomasta rahankäytöstä, shoppailureissuista, unelmamatkoista, täydellisen pyöreistä pakaroista, iloisesta mielestä ja energisestä olosta. Vain harvoin tartutaan aiheisiin, jotka vaatisivat omien heikkouksien ja epäonnistumisien tunnustamista.

310116_1

Kun todellisessa elämässä sitten sattuu ja tapahtuu, tulee vastoinkäymisiä, terveys pettää, talous romahtaa, parisuhde kariutuu, koti paljastuu hometaloksi, psyyke murenee, raskauskilot jämähtävät vyötärölle, lapsi on täysin mahdoton eikä elämässä ole tietoakaan siitä bloggaajien mainostamasta ihanan rennosta arjesta, voi blogielämää ihannoiva ihminen tuntea itsensä epäonnistuneeksi.

Miksei mun elämä suju? Miksi just mulle käy näin? Miksi mä en pysty vaikka muut pystyy?

Et se ole vain sinä. Ja juuri sen vuoksi koenkin niin tärkeäksi kirjoittaa myös niistä kerroista, kun kaikki menee päin seiniä eikä mikään suju. Tämä tuo lohtua niille, jotka omassa elämässään ponnistelevat vastoinkäymisten kanssa. Ei siksi, että muiden ongelmien edessä tuntisi omat ongelmansa jotenkin pienemmäksi, vaan siksi, koska on lohdullista huomata, ettei ole yksin. Sillä kyllä ne muutkin kulkevat joskus vastatuuleen, se siisteinkin koti on sotkussa, vahvimmankin mieli solmussa ja määrätietoisimmaltakin on suunta hukassa. Se on todellista lifestyleä se.

 

 

Ehkei ihmiskunta olekaan tuhoon tuomittu

Edellistä kirjoitusta sanaillessani en osannut kuvitellakaan, kuinka suuren lukijakunnan se viikonlopun aikana saavuttaisi. Olen työstänyt blogiani pian neljä vuotta, taltioinut sen riveille elämää sellaisena kuin se on eteeni tullut, ja vaikken viime aikoina ole lukijamääriä juurikaan miettinyt, olen jo oppinut, että tietyt aihepiirit kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin toiset.

Kun tähän mennessä ne kaikkein luetuimmat kirjoitukset ovat liittyneet lähinnä dieetteihin tai muihin ulkonäköliitynnäisiin asioihin, tuli täysin yllätyksenä, että näiden kaikkien yläpuolelle, lukijaennätykset räjäyttäen, nousi se kirjoitus jossa puhun rakkaudesta.

Ehkemme olekaan täysin tuhoon ja turhuuteen tuomittuja.

Viime kuukausien aikana on oma Facebook-uutisvirtani ollut kovasti synkänpuoleinen. Jyrkkiä, mustavalkoisia ja aggressiivisiakin mielipiteitä, pelottavia numeroita, suukopua suuntaan jos toiseenkin. Kuluneen viikonlopun aikana nähtiin kuitenkin lähes 200 000 ihmisen Facebook-seinällä ajatus rakkaudesta, jota jakoivat niin naiset kuin miehetkin, rakastuneet ja vielä rakkauttaan odottavat.

Näin kirjoittajana tämä lämmittää kovasti mieltä ja sydäntä. Että ehkä vielä tässäkin ajassa, jossa keskitytään niin paljon epäolennaisuuksiin ja pinnallisuuksiin, on kaikkein suurinta rakkaus.

Mikä siinä oman takamuksensa kuvaamisessa oikein viehättää?

Aina viime viikkoihin saakka on oman takalistonsa kuvaaminen, eli belfieiden otto, ollut minulle ilmiönä tuttu lähinnä Instagramista ja iltapäivälehdistä. Sitten salillemme purjehti uusi nuori nainen, joka asettui ensitöikseen sivuttain peilin eteen, siirsi toista jalkaansa hieman taaksepäin, notkisti selkäänsä ja työnsi pyrstönsä niin taakse, että itse Iines Ankkakin olisi jäänyt kakkoseksi. Kun asento viimein näytti tarpeeksi epämukavalta, kaivoi hän puhelimen sporttiliiviensä uumenista, veti vatsaansa sisään, lakkasi hengittämästä, yritti näyttää pusukalalta ja tallensi koko komeuden kännykällään. Että räpsistä vaan.

Todistettuani ensi kertaa nykymeininkiä omalla junttisalillamme, minut valtasi suuri hämmennys. En edes osannut päättää mikä tilanteessa lopulta hämmensi kaikkein eniten. Sekö, kun nainen suoritti toimensa täysin nolostelematta, aivan kuin oman takapuolensa kuvaaminen olisi maailman luonnollisin asia? Vai hämmennyinkö enemmän omaa myötähäpeän sekaista suhtautumistani tilanteeseen, minusta kun oman perseensä taltiointi ennen, jälkeen ja sarjojen välissä oli paitsi turhaa, myös noloa?

Tavallaan ymmärrän ilmiön silloin, kun takamuksensa kuvaaja eli belfisti, on fitness-kisaaja ja hänellä on rahaa kiinni housun takamuksessa keikkuvassa sponsorilogossa. Mutta kun kuvia räpsivät myös ne tavan tallaajat Lidlin trikoissa, on kyse väistämättäkin ainoastaan berberin, ei logojen tai sponsorivaatteiden taltioinnista.

Mutta mikä ihme saa ihmisen pyllistelemään peilin kautta omassa kädessä olevalle kameralle? Ja miksi juuri se oma hanuri koetaan niin tärkeäksi ja mullistavaksi, että se halutaan ladata kaiken kansan nähtäville Instagramiin kuudesti viikossa?

Vähemmän tuomitseva puoli minussa haluaisi uskoa, että kyse on omien treenitulosten esittelystä ja kanssatreenaajien motivoinnista. Kuitenkin se luonnottomaan kuvausasentoon vääntäytyminen kertoo jo karua kieltä siitä, ettei se takalisto ehkä olekaan niin muovaantunut kuin annetaan ymmärtää. Kun ahterin harkittuun asemointiin lisätään vielä todellisen koostumuksen peittävät trikoot, jää tavis tytön pakaroiden todellinen tila lähinnä mielikuvituksen varaan. Mitä sillä kuvalla silloin oikeasti halutaan viestiä? Reippautta? Kovaa työtä? Tahdonvoimaa? Tyttöenergiaa? Ihan vaan muistutuksena tähän väliin, että puhumme edelleen perseen kuvasta, ei maastavedosta, kyykkäämisestä, leuanvedosta tai muustakaan todellisesta voimasta.

Se enemmän tuomitseva puoli minussa onkin jyrkästi sitä mieltä, että salilla peilin kautta räpsäisty kuva istumalihaksista otetaan sydämien, kehujen ja huomion toivossa huolimatta siitä mitä motivaatio-hashtageja siihen yritetään liittää.

Ja nyt seuraa uutinen kaikille belfisteille; voin kertoa, etteivät kunnioitus, motivaatio ja ihannointi ole niitä ensimmäisiä asioita, jotka tulevat mieleeni nähdessäni kameralla peilin kautta peppuaan tavoittelevan naisen. Mutta häntäänsä jahtaava ajokoira on.

Myönnän, että suhtaudun asiaan kukkahattu syvällä päässä, sillä olenhan sen aikakauden kasvatti, jolloin vieraita peppuja saattoi nähdä lähinnä pornoleffoissa, miestenlehdissä ja vastarannalla. Ehkä olen vanhanaikainen, rajoittunut, ja ehkä se olenkin minä jonka ajatusmaailma on kieroutunut, mutta tuo yletön takamuskuvien latailu sosiaaliseen mediaan tuntuu väkisinkin seksistiseltä.

On pelottavaa, kuinka häpeilemättä naiset peffojaan julkisilla paikoilla kuvailevat ja kuinka normaalia belfieihin törmääminen päivittäisessä internet-surffailussa oikein on. Ja ennen kuin joku ehtii sanomaan, että kyllä niin naisella kuin miehelläkin on modernissa maailmassa oikeus ladata peräsimensä kuva internettiin näin halutessaan, niin toki on. Mutta tarvitseeko ihan kaikkea tehdä vain, koska minulla on oikeus?

On paljon mahdollista, että olen vain lähestyvän keski-iän sumentama, vanhoillinen ja muutenkin täysin hakoteillä belfieiden todellisista tarkoitusperistä. Ja ettei belfieillä oikeasti ole mitään tekemistä kehujen, tykkäysten, treffipyyntöjen, seuraajien ja lukijoiden kalastelun eikä etenkään seksistisen keikistelyn kanssa ja että olen vain kateellinen, kun oma perseeni muistuttaa persikan sijaan kuutiota.

Että hei sinä belfisti siellä, valaise minua. Auta minua ymmärtämään paremmin tuota salimme uutta naisihmistä. 

 

ps. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Montako takapuolen synonyymia löydät tekstistä?