Mielipiteet

Ehkei ihmiskunta olekaan tuhoon tuomittu

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Edellistä kirjoitusta sanaillessani en osannut kuvitellakaan, kuinka suuren lukijakunnan se viikonlopun aikana saavuttaisi. Olen työstänyt blogiani pian neljä vuotta, taltioinut sen riveille elämää sellaisena kuin se on eteeni tullut, ja vaikken viime aikoina ole lukijamääriä juurikaan miettinyt, olen jo oppinut, että tietyt aihepiirit kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin toiset.

Kun tähän mennessä ne kaikkein luetuimmat kirjoitukset ovat liittyneet lähinnä dieetteihin tai muihin ulkonäköliitynnäisiin asioihin, tuli täysin yllätyksenä, että näiden kaikkien yläpuolelle, lukijaennätykset räjäyttäen, nousi se kirjoitus jossa puhun rakkaudesta.

Ehkemme olekaan täysin tuhoon ja turhuuteen tuomittuja.

Viime kuukausien aikana on oma Facebook-uutisvirtani ollut kovasti synkänpuoleinen. Jyrkkiä, mustavalkoisia ja aggressiivisiakin mielipiteitä, pelottavia numeroita, suukopua suuntaan jos toiseenkin. Kuluneen viikonlopun aikana nähtiin kuitenkin lähes 200 000 ihmisen Facebook-seinällä ajatus rakkaudesta, jota jakoivat niin naiset kuin miehetkin, rakastuneet ja vielä rakkauttaan odottavat.

Näin kirjoittajana tämä lämmittää kovasti mieltä ja sydäntä. Että ehkä vielä tässäkin ajassa, jossa keskitytään niin paljon epäolennaisuuksiin ja pinnallisuuksiin, on kaikkein suurinta rakkaus.

Mikä siinä oman takamuksensa kuvaamisessa oikein viehättää?

/ A. K. Nikkinen / 21 kommenttia

Aina viime viikkoihin saakka on oman takalistonsa kuvaaminen, eli belfieiden otto, ollut minulle ilmiönä tuttu lähinnä Instagramista ja iltapäivälehdistä. Sitten salillemme purjehti uusi nuori nainen, joka asettui ensitöikseen sivuttain peilin eteen, siirsi toista jalkaansa hieman taaksepäin, notkisti selkäänsä ja työnsi pyrstönsä niin taakse, että itse Iines Ankkakin olisi jäänyt kakkoseksi. Kun asento viimein näytti tarpeeksi epämukavalta, kaivoi hän puhelimen sporttiliiviensä uumenista, veti vatsaansa sisään, lakkasi hengittämästä, yritti näyttää pusukalalta ja tallensi koko komeuden kännykällään. Että räpsistä vaan.

Todistettuani ensi kertaa nykymeininkiä omalla junttisalillamme, minut valtasi suuri hämmennys. En edes osannut päättää mikä tilanteessa lopulta hämmensi kaikkein eniten. Sekö, kun nainen suoritti toimensa täysin nolostelematta, aivan kuin oman takapuolensa kuvaaminen olisi maailman luonnollisin asia? Vai hämmennyinkö enemmän omaa myötähäpeän sekaista suhtautumistani tilanteeseen, minusta kun oman perseensä taltiointi ennen, jälkeen ja sarjojen välissä oli paitsi turhaa, myös noloa?

Tavallaan ymmärrän ilmiön silloin, kun takamuksensa kuvaaja eli belfisti, on fitness-kisaaja ja hänellä on rahaa kiinni housun takamuksessa keikkuvassa sponsorilogossa. Mutta kun kuvia räpsivät myös ne tavan tallaajat Lidlin trikoissa, on kyse väistämättäkin ainoastaan berberin, ei logojen tai sponsorivaatteiden taltioinnista.

Mutta mikä ihme saa ihmisen pyllistelemään peilin kautta omassa kädessä olevalle kameralle? Ja miksi juuri se oma hanuri koetaan niin tärkeäksi ja mullistavaksi, että se halutaan ladata kaiken kansan nähtäville Instagramiin kuudesti viikossa?

Vähemmän tuomitseva puoli minussa haluaisi uskoa, että kyse on omien treenitulosten esittelystä ja kanssatreenaajien motivoinnista. Kuitenkin se luonnottomaan kuvausasentoon vääntäytyminen kertoo jo karua kieltä siitä, ettei se takalisto ehkä olekaan niin muovaantunut kuin annetaan ymmärtää. Kun ahterin harkittuun asemointiin lisätään vielä todellisen koostumuksen peittävät trikoot, jää tavis tytön pakaroiden todellinen tila lähinnä mielikuvituksen varaan. Mitä sillä kuvalla silloin oikeasti halutaan viestiä? Reippautta? Kovaa työtä? Tahdonvoimaa? Tyttöenergiaa? Ihan vaan muistutuksena tähän väliin, että puhumme edelleen perseen kuvasta, ei maastavedosta, kyykkäämisestä, leuanvedosta tai muustakaan todellisesta voimasta.

Se enemmän tuomitseva puoli minussa onkin jyrkästi sitä mieltä, että salilla peilin kautta räpsäisty kuva istumalihaksista otetaan sydämien, kehujen ja huomion toivossa huolimatta siitä mitä motivaatio-hashtageja siihen yritetään liittää.

Ja nyt seuraa uutinen kaikille belfisteille; voin kertoa, etteivät kunnioitus, motivaatio ja ihannointi ole niitä ensimmäisiä asioita, jotka tulevat mieleeni nähdessäni kameralla peilin kautta peppuaan tavoittelevan naisen. Mutta häntäänsä jahtaava ajokoira on.

Myönnän, että suhtaudun asiaan kukkahattu syvällä päässä, sillä olenhan sen aikakauden kasvatti, jolloin vieraita peppuja saattoi nähdä lähinnä pornoleffoissa, miestenlehdissä ja vastarannalla. Ehkä olen vanhanaikainen, rajoittunut, ja ehkä se olenkin minä jonka ajatusmaailma on kieroutunut, mutta tuo yletön takamuskuvien latailu sosiaaliseen mediaan tuntuu väkisinkin seksistiseltä.

On pelottavaa, kuinka häpeilemättä naiset peffojaan julkisilla paikoilla kuvailevat ja kuinka normaalia belfieihin törmääminen päivittäisessä internet-surffailussa oikein on. Ja ennen kuin joku ehtii sanomaan, että kyllä niin naisella kuin miehelläkin on modernissa maailmassa oikeus ladata peräsimensä kuva internettiin näin halutessaan, niin toki on. Mutta tarvitseeko ihan kaikkea tehdä vain, koska minulla on oikeus?

On paljon mahdollista, että olen vain lähestyvän keski-iän sumentama, vanhoillinen ja muutenkin täysin hakoteillä belfieiden todellisista tarkoitusperistä. Ja ettei belfieillä oikeasti ole mitään tekemistä kehujen, tykkäysten, treffipyyntöjen, seuraajien ja lukijoiden kalastelun eikä etenkään seksistisen keikistelyn kanssa ja että olen vain kateellinen, kun oma perseeni muistuttaa persikan sijaan kuutiota.

Että hei sinä belfisti siellä, valaise minua. Auta minua ymmärtämään paremmin tuota salimme uutta naisihmistä. 

 

ps. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Montako takapuolen synonyymia löydät tekstistä?

Ihmisten sikamaisuudesta

/ A. K. Nikkinen / 14 kommenttia

Erään helteisen vapaapäivän kääntyessä iltapäivän puolelle, päädyimme ajelemaan laakson taakse vuorille hyvästelemään laskevaa aurinkoa. Nyt kun viikot näissä maisemissa ovat alkaneet käydä vähiin, olen ahnehtinut kameran muistikortin täyteen lähitienoon maisemia, jotta ne varmasti säilyisivät muistoissani mihin ikinä sitten päädymmekään.

Niinpä tälläkin iltapäiväajelulla pysähdyimme jokaiseen mutkaan ja notkelmaan ahmimaan niin kameralla kuin aisteillakin sitä tilaa ja tunnetta, joka vuorilla kaukana hälystä vallitsee.

Siellä tienpientareilla kameran kanssa kekkuloidessani törmäsin yllättävään haasteeseen. Toisinaan sain kovastikin sovitella maisemaa etsimeen, jottei luontoon viskatut roskat päätyisi valmiiseen kuvaan.

Paljon liikennöityjen moottoriteiden pientareet muistuttavat täällä Kaliforniassa lähinnä kaatopaikkaa ja etenkin moottoripyörällä liikkuessa on oltava tarkkana, ettei törmäisi tiellä vaelteleviin muovipulloihin tai vaikkapa auton lavalta pudonneeseen runkopatjaan. Vaikka aluksi moottoriteiden varsien sottaisuus järkyttikin, ei näin vuosien jälkeen sitä näkyä jaksa enää edes harmitella. Nuo ruuhkaiset supermoottoritiet ovat niin kaukana luonnosta, että niitä sotkemalla tyhmä ihminen tekee hallaa lähinnä vain itselleen.

Mutta sitten tämä, että lähdetään luonnonhelmaan, kauas kiireestä ja maallisuudesta, ja heitetään se matkalla tyhjentynyt Starbucks-muki ja Mäkkäri-pussi auton ikkunasta sinne oravien ja nallukoiden asuinsijoille.

Sitä ei vaan ymmärrä, vaikka miten yrittäisi.

Eikä ne roskat siellä luonnossa ole vain maatuvia pahvimukeja ja paperipusseja, vaan maisemia kuvatessani tallentui kuvien laitamille kaikenlaista rojua aina kalsareista muoviämpäreihin ja autonosiin. Alkoi ihan tosissaan risoa.

Toisinaan sitä oikein hämmästyy ihmisten tyhmyyttä.

Yhä enenemissä määrin osaan arvostaa sitä, että olen pienehkön maalaiskoulun kasvatti. Kun keväisin koko luokallinen pikkutyttöjä ja -poikia hajautettiin ympäri kylänraitteja keräämään lumen alta paljastuneita roskia, en usko yhdenkään meistä kakaroista roskanneen sen jälkeen itse. Siis kiitos Haapaveden Mäkirinteen ala-asteen 80-90-luvun taitteen opettajille, että taoitte paksuun kalloomme paljon sellaista, mitä ei oppikirjoja lukemalla opita.

Jos vielä ennen pois muuttoani vuorille ennätän, aion varustautua matkaan roskapussilla ja hanskoilla. Vaikka en kaikkea saastaa teiden varsilta keräisikään, voin ainakin kerätä sen mihin olen levähdysalueilla kompastua.

Vaikka en uskokaan, että ympäristöä roskaava ihminen osaisi tyhmyydeltään lukea, sanon tämän nyt kuitenkin. Tukehdu siihen Starbucksiisi.

Edellistä maisemakuvaa ottaessa piti etualalta rajata pois nämä maastoon viskatut purkit ja purtelot.

Vahvasti #rantakunnossa

/ A. K. Nikkinen / 23 kommenttia

Osa teistä on varmaan jo törmännytkin sosiaalisessa mediassa käynnissä olevaan #rantakunnossa -kampanjaan. Huuma-yhteisö sekä Syömishäiriöliiton Etelä-Suomen alueyhdistys Etelän-SYLI ry haluavat kampanjallaan muistuttaa näin kesän kynnyksellä, että meistä jokainen on rantakunnossa sellaisena kuin on, ilman laihduttamista, Photoshoppausta, kireitä vatsalihaksia tai tekorusketusta. Sen kun otat ja sukellat simmareihin, olet oma iloinen itsesi ja suuntaat lähimmälle rannalle. Halusin itsekin ottaa osaa tähän ajatuksia herättävään kampanjaan ja tuoda esille sali-/fitness-harrastajan näkökulman tähän ulkonäköpaineiden sävyttämään nykymeininkiin.

#Rantakunnossa, vaikka lämpötila on +16 ja ihan just alkaa satamaan vettä.

En niinkään koe ulkonäköpaineita itseni vuoksi, mutta toisinaan ulkoa tulevat vaikutteet meinaavat iskeä läpi jopa meikäläisen paksusta nahasta. Blogit, Pinterest ja Instagram ovat täynnä esimerkkejä siitä, miltä oikean sali-/fitness-harrastajan tulisi näyttää. Tiukkaa lihaa, verisuonia, kauniisti erottuvat lihassyyt, kapea vyötärö, tiukka peppu ja sen päälle täysi tällinki ja tarkasti aseteltu tukkalaite. Kun itse vilkaisen salin peiliin, voin kertoa, että näky on todella kaukana Better Bodiesin mallimisuista ja seuraaviin fitness-kisoihin dieettaavista Instagram-pimuista.

Otetaas kuva tuolla uima-altaassa…

No hyi hitto, kun on kylmää! Vesirajaa syvemmälle en sit mene.

Treenaan tavallisen ihmisen mittapuulla melkoisen paljon ja vaikka olenkin saanut pudotettua kyydistä osan polvivamman mukanaan tuomista liikakiloista, kannan silti kehossani rasvaa ja selluliittia. Itse olen kehooni tyytyväinen jo tällaisena (vaikka aionkin vielä tehdä pientä hienosäätöä siellä sun täällä), mutta olen hyvin tietoinen siitä, etten yleisen käsityksen mukaan näytä siltä kuin oikean fitness-harrastajan tulisi näyttää. Ei riitä, että olen voimakas ja asialleni omistautunut. Ei riitä mitä on ja miltä tuntuu, kun pitäisi vielä näyttääkin oikeanlaiselta.

Yritä nyt sit ottaa sellanen kuva missä näyttää, että Kaliforniassa olis lämmin…

…ja että täällä jääkylmässä altaassa ois jotenki mukavaa.

Niiden kaikkien motivaatio-kuvien ja fitness-mallien selfieitten edessä sitä alkaa helposti uskoa siihen, ettei näytä tarpeeksi urheilulliselta ja että sen vuoksi olisi jotenkin epäuskottava ja lajissaan huono. Sitä kuvittelee olevansa uskottava ja hyvä vasta, kun omistaa sixpäkin, rasvaprosentti putoaa alle viidentoista ja kun ruokavalio koostuu pelkästä proteiinijauhosta, parsakaalista ja kanasta. Väärin. Katsokaapa tämän jutun kuvitusta. Kuvissa komeilee ihan oikea ja aktiivinen saliharrastaja, joka myös rohkenee käyttää Instagramissa hashtagia #fitness. Rasvaprosenttini ei ole lähelläkään viittätoista ja söin juuri lounaaksi kananrinnan sijaan rapukakkuja, mutta hitto vie, olen vahva, treenaan tunnollisesti, olen asialleni omistautunut ja mikä tärkeintä, minä tunnen olevani kunnossa ja voimakas.

Ei hitto, ku ihmiset tietäis miten kylmä mulla oikeesti on. Hei elä nyt niitä kuvia ota…!

Vaikka fitness on suurelta osin ulkonäkökeskeinen harrastus, on elämässä kuitenkin sitä täydellistä perseenkaarta tärkeämpää hyvä meininki. Se mitä minä tässä koitan itselleni ja muille lajiharrastajille sanoa on kai, ettei kannata ryhtyä arvostamaan itseään ja saavutuksiaan vasta siellä superkireässä huippukunnossa. Me kun olemme lopulta ihan samoja, yhtä arvokkaita ja kovasti työtä tekeviä superihmisiä myös siinä matkalla.

Lihakset tulevat ja menevät, samoin läski, mutta rantakunto on ikuista.

Liian lihava missiksi

/ A. K. Nikkinen / 20 kommenttia

Niin on taas valittu Suomen kaunein nainen. Tällä kertaa voiton vei neito nimeltä Rosa-Maria Ryyti. En ole vuosikausiin seurannut aktiivisesti missikisoja, mutta onneksi näistä tuikitärkeistä tapahtumista pysyy kärryillä iltapäivälehtiä selailemalla. Juurikin lehtijuttujen ansiosta olen huomannut, että missikisoihin on viime vuosina astunut kummallinen ilmiö. Kun itse kisojen aikaan lehtien kirjoittelu on vielä varsin siivoa, alkaa kisojen jälkeen käsittämätön loanheitto. Ja korjatkaa toki jos olen väärässä, mutta en muista ennen kuin ihan viime vuosina, että Miss Suomi olisi heti ensitöiksi valinnan jälkeen haukuttu lehdissä liian lihavaksi, paksuksi ja löysäksi.

Tämän päivän Iltalehdessä sanallisen arkkunsa avasi sekä Jutta Gustafsberg että Laila Snellman. Jutan mukaan 63 kiloinen ja 178 senttinen Rosa-Maria huojuu painon ylärajoilla ja on armotta liian löysä ja paksu kansainvälisiin missimittelöihin. Samoilla linjoilla on myös Laila, jonka mielestä tuoreen Miss Suomen tulisi pudottaa painoa ja kiinteytyä merkittävästi. Tarkennetaan nyt vielä, että koska elämme fitness-buumin kulta-aikaa, ei kiinteytymisellä suinkaan tarkoiteta samaa asiaa kuin kymmenen vuotta sitten. Ollakseen kiinteä, tulee rasvaprosentin olla naiselle luonnottoman alhainen. Se mikä ennen oli tervettä, normaalia ja jopa sporttista, on nykyisin löysyyttä ja mielenheikkoutta huoltoasemien pullia kohtaan.

Tiedänhän minä sen mitä Iltalehtikin julistaa. Kilpasisaret Miss Universum -kisoissa ovat toistakymmentä kiloa tuoretta Miss Suomea kevyempiä. Myös ne Miss Suomi -insituutiota pyörittävät tahot tietävät sen. Laila ja Jutta tietävät sen. Kilpailijat tietävät sen ja itse asiassa jokaikinen tietää sen, kuinka radikaalisti ihannevartalokuva on noissa kisoissa vuosikymmenien saatossa muuttunut. Tässä koko suomalaisessa missikuviossa on siis aivan käsittämätön ristiriita.

Miss Suomi -kisoissa etsitään Suomen kauneinta naista, siis sitä sellaista, joka parhaiten edustaa meidän suomalaisten naisihannetta. Tuo naisihanne on vielä toistaiseksi ollut kohtuullisen terve, vaikka media tekeekin parhaansa muuttaakseen ihannevartalokuvan verisuonia pullistelevaksi ihmisbroileriksi. Kun kruunu sitten on laskettu sen suomalaisittain kauneimman naisen päähän, lähetetään voittaja kisoihin, jossa kriteerit ja säännöt ovat kotimaan kisoihin nähden tyystin erit. Ei riitä, että on kaunis ja hoikka. Pitää olla täytettä, lisäkettä ja näyttää kilpaurheilijalta.

Herätäänkö tähän ristiriitaan oikeasti vasta siinä vaiheessa, kun kruunu on jo laskettu voittajan päähän? Että silloin kaikki katsahtavat lavalle, että herranjumala, meidän missihän on kansainvälisiin kisoihin aivan liian lihava! Ei tarvitse olla kummoinenkaan asiantuntija keksiäkseen, että ehkä Miss Suomi -kisojen konseptia kannattaisi hieman tarkistaa. Jos kansainvälisissä kisoissa pärjääminen on tärkeämpää kuin se, että missi edustaa suomalaista naisihannetta, niin mitäpä jos valittaisiin sinne Miss Suomi -kisoihin kisaaamaan niitä kansainväliset standardit täyttäviä Barbieita? Olisihan se huomattavasti reilumpaa, kuin valita missiksi kaunis ja muodokas nuorinainen, haukkua tämä lehdissä liian paksuksi ja patistaa laihduttamaan itsensä luonnottomiin mittoihin. Se nyt vaan on niin, että sama missi ei voi muutaman kuukauden sisällä edustaa sekä suomalaista että kansainvälistä naisihannetta.

Missikisoista aikaisemmin kirjoitettua:
Missin tissit
Missin ihonväri