Kaksikymmentä viikkoa, vajaat kahdeksan kiloa ja kahdeksan rasvaprosenttiyksikköä myöhemmin, on dieettini tällä erää saatettu päätökseen. Vaikka monia varmasti ennen kaikkea kiinnostaa se, kuinka tämä oikein onnistui, paneudun yksityiskohtiin hieman tuonnempana. Tällä hetkellä olen aivan liian tunteiden vallassa käsitelläkseni asiaa tekniseltä tai analysoivalta kannalta, joten keskityn aluksi ihan vain siihen miltä nyt tuntuu ja näyttää.

…ja näyttäähän se jo siltä, että on tehnyt muutakin kuin blogannut.

Itkettää. Itketti eilen muodonmuutoskilpailun finaalikuvien ottamisen jälkeen ja itkettää melkein vieläkin. Hitsi. Mä tein sen…!

Tuntuu, etten oikein osaa pukea tätä sanoiksi, ainakaan kovin järkevästi. Mutta olo on helpottunut, tyytyväinen, onnellinen ja ehkä vähän väsynytkin. Dieetin viimeinen viikko oli hyvin raskas, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kun hiilihydraatin määrää ryhdyttiin viimeisellä viikolla ajamaan alas ja nesteen saantia rajoittamaan, alkoi kroppakin hyytymään. Viimeiset treenit olivat hyvin väkinäisiä ja kun vihdoin sain päivä ennen kuvien ottoa levätä, makasin koko päivän sohvalla.

Viimeisellä viikolla heräsi myös kilpailuvietti. Kun tajusin, että kaikki tehtävissä oleva on nyt tehty, tuli stressi ja jännitys. Mielessä pyörivät ajatukset siitä, olenko tehnyt kaikkeni ja olisinko voinut tehdä jotain vieläkin paremmin. Näiden ajatusten kanssa kului viimeiset päivät ja yöt aina finaalikuvien ottoon saakka. Kun sitten eilen kävin kuvamateriaalia läpi ja lähetin valitsemani kuvat kilpailuun, iski suuri helpotus ja ylpeys. Aika hyvin amatööriltä, jolla ei ollut apunaan ammattimaista valmentajaa. Kova työ on todellakin tuottanut tulosta.

Viralliset kisakuvat. Kurkkaa puolivälissä-kuvat täältä.

Kaksikymmentä viikkoa ei ole mikään lyhyt aika. Kun sen kääntää kuukausiksi, puhutaan viidestä kuukaudesta. Koko dieetti sujui kuitenkin pelottavankin helposti – ruokavalio ei tökkinyt kertaakaan eikä treenien kanssakaan ollut minkäänlaisia motivaatio- tai jaksamisongelmia. Ainoastaan sosiaalinen elämä kärsi kuuristani jonkin verran. Ystävien tapaamiselle ei paljon jäänyt aikaa ja loppumetreillä oli pakko kieltäytyä erinäisistä kissanristiäisistä. Aviomiehen silmissäkin taisin toisinaan olla hieman poissaoleva ja sain kuurini aikana leikkimielisen lempinimen (jossa voi olla osa totuuttakin) paskavaimo. Mielialani oli kuitenkin koko ajan korkealla, olin iloinen ja täynnä tarmoa.

Vertailun vuoksi kuva 20 viikkoa sitten (massailun jälkeen) ja nyt.
Eroa on muussakin kuin rusketuksessa.

Jos pohditaan dieettiä tuon kilpailun kannalta, olisin voinut suoriutua paremminkin. Olisin voinut olla kilpailuun lähtiessäni lihavampi ja kilpailun päätyttyä kireämpi. Jalkoihin jäi ikävästi pehmeyttä, samoin takapuoleen eikä vatsalihaksetkaan erotu niin hyvin kuin toivoin. Henkilökohtaisella tasolla olen kuitenkin hyvin tyytyväinen suoritukseeni. Massakauden extrakilot ovat poissa ja tiedän olevani elämäni kunnossa, kun ensi kuussa täytän 31.

Tekisinkö tämän sitten uudestaan? Kyllä varmasti ja joskus todennäköisesti teenkin. Nyt keskityn kuitenkin olkapäiden ja pakaroiden työstämiseen, kaivan maantiepyörän autotallista ja ulkojuoksukengät naftaliinista. Niin, elämä jatkuu, kävin tänä aamuna salilla ja ajattelin mennä illallakin. Mihinpä se intohimo olisi kadonnut.

ps. kunhan kisassa alkaa yleisöäänestys, tulen kerjäämään ääniä häpeilemättä myös täällä.