Tässä eräänä aamuna lehteä lukiessa oli jälleen kerran purskahtaa kahvit rintamuksille. Silmiini nimittäin sattui artikkeli naisesta, joka koki yhdeksi elämänsä tärkeimmistä muutoksista päätöksen luopua vaa’asta. Ennen kuin hän heitti vaa’alla vesilintua, hän ehti punnita itsensä yli 35 vuoden ajan, joka päivä. Jo-ka päi-vä…! Paino määritti miltä hän kunakin päivänä näytti, paino määritti oliko hän hyvällä tuulella, paino määritti paljonko hän sinä päivänä söi, ottiko jälkiruokaa ja joiko viiniä. Iski pieni puistatus. Periaatteessa tuo saattaisin olla myös minä kolmenkymmenen vuoden päästä. Kuulun nimittäin niihin naisiin, jotka kyttäävät painoaan, jos ei nyt päivittäin, niin viikottain kuitenkin.

Paino on aina ollut minulle hieman hankala asia aktiivisesta saliharrastuksesta ja tietoisesta massankasvatuksesta huolimatta. Jopa silloin, kun minulla ei ole erityisiä ulkonäöllisiä tavoitteita, bikinikunto- tai muita höpöhöpö-juttuja, ravaan vaa’alla vahtimassa kilon parin painonmuutoksia. Ja jostain syystä sen vekottimen päälle hakeutuu erityisesti silloin, kun tietää sen näyttävän enemmän kuin edellisellä kerralla, kun vaatteet puristavat, on menkat ja edellispäivänä tuli syötyä kahden hampurilaisen mättöateria triplaranskalaisilla ja isolla milkshakella. Ja siinä sitä sitten ollaan, päivä pilattuna heti aamusta. Ja jos ei ennen vaa’alle astumista peilistä katsonut takaisin täyskatastrofi niin virallisen painon saatuaan kuvastin kertoo aivan varmasti jokaisen ihopoimun ja selluliittimuhkuran sijainnin, vaikka aikaisemmin niitä ei ollut edes huomannut. Että tiedoksi vain, rouva ei nyt todellakaan ole maassa kaunehin, hyvä jos nyt edes omalla tontilla jököttävän puutarhatontun tasoa.

***

Tässä jokin aika sitten olin juuri aikeissa hypätä vaa’alle suomiloman, lukemattomien räkämunkkien ja mansikkakakkujen, uutuusjäätelöiden, perinneherkkujen, voipottujen ja lähes kuuden viikon mittaisen treenitauon jälkeen, kun järki kerrankin pysäytti minut ajoissa. Peilistä katsoi edelleen ihan normaalipainoinen ja nätti, joskin omalla mittapuullaan pyöristynyt ja pehmentynyt nainen. Miten vaakalukema muka muuttaisi tilannetta suuntaan tai toiseen? Miksi punnitsisin itseni? Siksikö, että tietäisin paljonko olen lihonnut? Kokeillakseni paljonko veitsen kääntäminen vatsamakkarassa oikein sattuu? Että tuntuisi pahalta olla sellainen kuin on?

Koska olen viime aikoina ryhtynyt eliminoimaan ylimääräisiä stressitekijöitä elämästäni ja koska en keksinyt ensimmäistäkään ei-masokistista syytä itseni punnitsemiselle, päätin jättää punnitsemisen välistä – itse asiassa koko loppuvuoden ajan. 

Haastan myös muut ilman todellista syytä itseään punnitsevat naiset elämään ilman vaakaa koko loppuvuoden ja luottavan siihen miltä tuntuu. Elämä on tarpeeksi hankalaa ilman, että pahoittaa mielensä puolen kilon painonnoususta.

Päivä hiekkarannalla. Vesileikit, bikinit ja kännykkäkamera. On aika kohdata pelot ja möröt ja kurkata kuvasaldoa koneelta. Siitä, kun ryhdyin vierottamaan itseäni ylettömästä liikkumisesta ja lakkasin noudattamasta maksimaaliseen rasvanpolttoon tähtäävää ruokavaliota, on nyt aikaa yli kaksi kuukautta. Ja kyllähän se varmasti alkaa näkyä myös ulkomuodossa.

Olen yrittänyt suhtautua vartaloni muutoksiin lempeästi, muistuttanut itseäni siitä, että muutokset kuuluvat asiaan. Aluksi välttelin peilejä, sitten vaakaa ja lopulta ryhdyin hamstraamaan ostoskoriin löysiä vaatteita, jotten vahingossakaan bongaisi housunvyötärön puristamaa makkaraa vyötäisiltä. Silloin tällöin sitä kuitenkin erehtyy etsimään vatsalihasten kaaria peilistä, kapeinta kohtaa vyötäröstä, tunnustelemaan ihon läpi kylkiluun kaarta, tutkimaan pakaroiden ryhdikkyyttä tai niin – katselemaan rannalla otettuja bikinikuvia. Niinä itsensä arvostelun hetkinä minulla oli ennen tapana ajatella, että asia korjaantuu seuraavalla dieetillä enkä sen enempää jäänyt puuttuvaa lihaserottuvuutta murehtimaan vaan ryhdyin hommiin. Sitten kun.

Olen tehnyt viime aikoina melko paljon töitä muuttaakseni suhtautumistani vartalooni, vältellyt arvostelua ja arviointia. Sen sijaan, että suhtautuisin vartalooni fitness-harrastajan kriittisyydellä, yritän opetella suhtautumaan vartalooni naisena. Muistuttelen itseäni tämän tästä, ettei kyljessä vaeltavan verisuonen katoaminen ole asia, joka pitää korjata eikä pehmeys pakarassa ei ole ongelma, joka vaatii ylimääräisen pakaratreenin lisäämistä treenikalenteriin. Minun ei tarvitse olla kauttaaltaan kireä, pumpissa tai rasvaton ja tulevaisuuden suunnitelmatkin sisältävät toistaiseksi jotain ihan muuta kuin dieettaamista. Minä olen tässä ja nyt, tässä nahassa ja näissä kuorissa. En sitä, miltä näytän dieetin jälkeen, sitten kun. Minä en ole kilpaurheilija, en tee töitä vartalollani, en työskentele liikunnan parissa eikä minua kai enää voi laskea edes liikuntabloggaajaksi. Tärkeämpää kuin näyttää kisakoneelta, on näyttää terveeltä ja ennen kaikkea tunteaitsensä terveeksi.

Bikinikuvien katsominen isolta ruudulta pelottaa siitäkin huolimatta, että vaikka olen luopunut treeniohjelmista, lopettanut tietoisen dieettaamisen enkä ole koko kesänä jättänyt välistä ensimmäistäkään tilaisuutta syödä jäätelöä tai karkkia, ei painoni ole noussut eivätkä vaatteeni jääneet pieniksi. Kiitos fiilispohjalta tehdyn pyöräilyn ja lenkkeilyn.

Eipä muuta, kuin härkää sarvista. Klik, klik ja kuvat auki.

Kriitikon lasit päässä huomaan, on vatsaani ja takapuoleeni on ilmaantunut jonkin verran pehmeyttä, vyötärööni leveyttä eivätkä käsivarretkaan näytä enää niin jänteviltä kuin aikaisemmin. Mutta hitsinpimpulat, kun riisun nuo turhanpäiväiset lasit päästäni huomaan, että kuvissahan on varsin hyvinvoivan ja onnellisen näköinen nainen.

Suotta siis pelkäsin. On tullut aika haudata nuo lasit saman pöytälaatikon pohjalle kuin missä treenisuunnitelmanikin makaavat. Tärkeintä on fiilis.