Tässä eräänä aamuna lehteä lukiessa oli jälleen kerran purskahtaa kahvit rintamuksille. Silmiini nimittäin sattui artikkeli naisesta, joka koki yhdeksi elämänsä tärkeimmistä muutoksista päätöksen luopua vaa’asta. Ennen kuin hän heitti vaa’alla vesilintua, hän ehti punnita itsensä yli 35 vuoden ajan, joka päivä. Jo-ka päi-vä…! Paino määritti miltä hän kunakin päivänä näytti, paino määritti oliko hän hyvällä tuulella, paino määritti paljonko hän sinä päivänä söi, ottiko jälkiruokaa ja joiko viiniä. Iski pieni puistatus. Periaatteessa tuo saattaisin olla myös minä kolmenkymmenen vuoden päästä. Kuulun nimittäin niihin naisiin, jotka kyttäävät painoaan, jos ei nyt päivittäin, niin viikottain kuitenkin.

Paino on aina ollut minulle hieman hankala asia aktiivisesta saliharrastuksesta ja tietoisesta massankasvatuksesta huolimatta. Jopa silloin, kun minulla ei ole erityisiä ulkonäöllisiä tavoitteita, bikinikunto- tai muita höpöhöpö-juttuja, ravaan vaa’alla vahtimassa kilon parin painonmuutoksia. Ja jostain syystä sen vekottimen päälle hakeutuu erityisesti silloin, kun tietää sen näyttävän enemmän kuin edellisellä kerralla, kun vaatteet puristavat, on menkat ja edellispäivänä tuli syötyä kahden hampurilaisen mättöateria triplaranskalaisilla ja isolla milkshakella. Ja siinä sitä sitten ollaan, päivä pilattuna heti aamusta. Ja jos ei ennen vaa’alle astumista peilistä katsonut takaisin täyskatastrofi niin virallisen painon saatuaan kuvastin kertoo aivan varmasti jokaisen ihopoimun ja selluliittimuhkuran sijainnin, vaikka aikaisemmin niitä ei ollut edes huomannut. Että tiedoksi vain, rouva ei nyt todellakaan ole maassa kaunehin, hyvä jos nyt edes omalla tontilla jököttävän puutarhatontun tasoa.

***

Tässä jokin aika sitten olin juuri aikeissa hypätä vaa’alle suomiloman, lukemattomien räkämunkkien ja mansikkakakkujen, uutuusjäätelöiden, perinneherkkujen, voipottujen ja lähes kuuden viikon mittaisen treenitauon jälkeen, kun järki kerrankin pysäytti minut ajoissa. Peilistä katsoi edelleen ihan normaalipainoinen ja nätti, joskin omalla mittapuullaan pyöristynyt ja pehmentynyt nainen. Miten vaakalukema muka muuttaisi tilannetta suuntaan tai toiseen? Miksi punnitsisin itseni? Siksikö, että tietäisin paljonko olen lihonnut? Kokeillakseni paljonko veitsen kääntäminen vatsamakkarassa oikein sattuu? Että tuntuisi pahalta olla sellainen kuin on?

Koska olen viime aikoina ryhtynyt eliminoimaan ylimääräisiä stressitekijöitä elämästäni ja koska en keksinyt ensimmäistäkään ei-masokistista syytä itseni punnitsemiselle, päätin jättää punnitsemisen välistä – itse asiassa koko loppuvuoden ajan. 

Haastan myös muut ilman todellista syytä itseään punnitsevat naiset elämään ilman vaakaa koko loppuvuoden ja luottavan siihen miltä tuntuu. Elämä on tarpeeksi hankalaa ilman, että pahoittaa mielensä puolen kilon painonnoususta.