”Emmä kyl muista sua. Siis mä katoin mun luokkakuvaaki varmaan kymmenen kertaa etkä sä kyl oo siinä. Et sä oo voinu olla mun kans samalla luokalla”. 

– koulukaveri lapsuudesta

Kyllä minä siellä kuvassa olen. Keskimmäisessä rivissä, vaaleanpunaisessa pörrövillapaidassani. Minulla on lyhyet, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset ja niillä on oma elämä. Ne eivät mene kauniisti ponnarille tai letille niin kuin muilla, eivätkä ne valu pitkinä ja sileinä pitkin selkääni. Kasvoni ovat pyöreät ja hymyilen suu tiukasti kiinni, sillä etuhampaani ovat hieman liian isot ja loput hampaistani vähän vinossa. Tuossa noin, näetkö?

”Ai sä oot toi. Mut hei, kyl mä voin sulle drinkin tarjoo vaikken sua muistakkaa, ku sä oot ton näköinen nyt”

Myönnetään, siitä pörröpäisestä pikkutytöstä on tullut ihan hyvännäköinen näin aikuisiällä. Ei mikään missi tai huippumalli, mutta hyvännäköinen. Tosin kyllä minulla edelleen on ne samat hiukset, jotka luonnonkiharoiltaan ovat yhtä vaikeasti hallittavissa kuin ennenkin. Etuhampaani ovat vieläkin suhteettoman suuret ja kasvoni pyöreät, vaikkakin iän myötä ovatkin hieman kulmistuneet. Vanhan luokkakaverin tapaamisesta meni kuitenkin maku. Vaa’assa ei paljoa painanut kahdeksan vuotta samalla luokalla, ainoastaan nykyinen ulkonäköni. Ulkonäkö ei ole muistamisen mitta.

 

”Mä voisin olla susta muuten kiinnostunu, mut ku sä et oo sillee niin kauheen hyvännäkönen”

– vanha nettituttavuus

Mikäs siinä sitten. Ei auttanut vaikka sanoit, että olen kyllä tosi mukava ja huumorintajuinen. Ulkonäkökriteerisi eivät vain täyttyneet. Kyllä varmasti vielä jollekin toiselle kelpaisin, sanoit. Ja sitten vuosia myöhemmin lähestyit minua uudelleen:

”Onpas susta tullu hyvännäkönen, voidaanhan me vieläki tavata jos vaan haluut”

Mietitäänpä hetki haluaisinko. En halua. Haluan, että minusta pidettäisiin ja minusta oltaisiin kiinnostuneita sen takia millainen olen ihmisenä eikä sen vuoksi miltä näytän. Toivottavasti kirpaisi, kun tajusit mitä menetit. Ulkonäkö ei ole kiinnostavuuden mitta.

 

”Sullon asiat varmaan tosi hyvin, ku oot ton näköinen”

– tuttava 

On minulla asiat hyvin ja olen onnellinen. En vain ymmärrä miten se liittyy ulkonäkööni. Ovatko hyvännäköiset ihmiset automaattisesti menestyneitä ja onnellisia? Voisin näyttää samalta ja olla vakavasti sairas, juuri konkurssin tehnyt, alkoholisoitunut, eronnut tai keskenmenon saanut. Ulkonäkö ei ole onnellisuuden mitta.

 

”Ku mä näin sut ekan kerran niin mä kyllä ajattelin, että sun on pakko olla kusipää ku näytätki tolta”

– vanha naapuri

Entinen naapurini on ihana ihminen, todella. Mutta tuli kuitenkin paljastaneeksi sen, mitä ihmiset kai usein ajattelevat. Hyvännäköinen ihminen on inhottava ja muille ilkeä. Mihin tämä perustuu, sitä en vieläkään tiedä, mutta hän vakuutteli, että yleensä asia on juuri näin. Olenpa sitten onnekas, kun minulla on niin monta hyvännäköistä mukavaa ystävää. Ulkonäkö ei ole mukavuuden mitta.

 

”Säki oot tollanen, ittees täynnä, ku oot ton näköinen”

– puolituntematon ihminen kadulla

Olisipa ihanaa, jos itsetuntoni olisi niin hyvä kuin yleisesti kuvitellaan. Ei ole. Ulkonäköni kanssa olen nykyään pitkälti jo sinut, niin epäkohtien kuin hyvien puolienkin osalta, mutta tekemisteni suhteen tunnen edelleen suurta epävarmuutta. Voisinpa saada tuon lausahduksen sanojan itseluottamuksen. Itselläni kun ei olisi pokkaa huudella ihmisille joita en tunne kuin ulkonäöltä. Ulkonäkö ei ole itseluottamuksen mitta.

 

”Miksi sun pitää yrittää näyttää tolta, sä oot ihan tavallinen tyttö”

– anoppi

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut pääsääntöisesti kotona, sillä teen töitä kotoa käsin. Tästä syystä meikkaan aika usein pelkästään ruokakauppaan menoa varten. Mikä tahansa tekosyy itsensä ehostamiselle riittää, kun on möllöttänyt päivän kotona. Jos taas lähdemme ulos syömään, niin laittaudun sitäkin enemmän – niin itseni kuin miehenikin takia. Ja näin tekee valtaosa naisista. Olen siis aivan tavallinen M-kokoon mahtuva tyttö. Ulkonäökö ei ole erikoisuuden mitta.

 

Älkääkä ymmärtäkö väärin, tarkoitukseni ei ole itkeä kuinka kurjaa on näyttää siltä kuin näytän. Sillä joka kerta, kun joku tulee sanomaan nätiksi, otan sen kohteliaisuutena. Enhän suotta ole lätrännyt litratolkulla erilaisten voiteiden kanssa ja treenannun salilla lihassäikeet repeillen. Mutta kun ihmisen persoonallisuus, taidot tai taitamattomuus kyseenalaistetaan pelkästään ulkokuorta katsomalla, on se mielestäni epäreilua – näyttipä ihminen sitten miltä tahansa.