”Ku sä oot ton näköinen”

”Emmä kyl muista sua. Siis mä katoin mun luokkakuvaaki varmaan kymmenen kertaa etkä sä kyl oo siinä. Et sä oo voinu olla mun kans samalla luokalla”

 koulukaveri lapsuudesta

Kyllä minä siellä kuvassa olen. Keskimmäisessä rivissä, vaaleanpunaisessa pörrövillapaidassani. Minulla on lyhyet, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset ja niillä on oma elämä. Ne eivät mene kauniisti ponnarille tai letille niin kuin muilla, eivätkä ne valu pitkinä ja sileinä pitkin selkääni. Kasvoni ovat pyöreät ja hymyilen suu tiukasti kiinni, sillä etuhampaani ovat hieman liian isot ja loput hampaistani vähän vinossa. Tuossa noin, näetkö?

”Ai sä oot toi. Mut hei, kyl mä voin sulle drinkin tarjoo vaikken sua muistakkaa, ku sä oot ton näköinen nyt”

Myönnetään, siitä pörröpäisestä pikkutytöstä on tullut ihan hyvännäköinen näin aikuisiällä. Ei mikään missi tai huippumalli, mutta hyvännäköinen. Tosin kyllä minulla edelleen on ne samat hiukset, jotka luonnonkiharoiltaan ovat yhtä vaikeasti hallittavissa kuin ennenkin. Etuhampaani ovat vieläkin suhteettoman suuret ja kasvoni pyöreät, vaikkakin iän myötä ovatkin hieman kulmistuneet. Vanhan luokkakaverin tapaamisesta meni kuitenkin maku. Vaa’assa ei paljoa painanut kahdeksan vuotta samalla luokalla, ainoastaan nykyinen ulkonäköni. Ulkonäkö ei ole muistamisen mitta.

 

”Mä voisin olla susta muuten kiinnostunu, mut ku sä et oo sillee niin kauheen hyvännäkönen”

– vanha nettituttavuus

Mikäs siinä sitten. Ei auttanut vaikka sanoit, että olen kyllä tosi mukava ja huumorintajuinen. Ulkonäkökriteerisi eivät vain täyttyneet. Kyllä varmasti vielä jollekin toiselle kelpaisin, sanoit. Ja sitten vuosia myöhemmin lähestyit minua uudelleen:

”Onpas susta tullu hyvännäkönen, voidaanhan me vieläki tavata jos vaan haluut”

Mietitäänpä hetki haluaisinko. En halua. Haluan, että minusta pidettäisiin ja minusta oltaisiin kiinnostuneita sen takia millainen olen ihmisenä eikä sen vuoksi miltä näytän. Toivottavasti kirpaisi, kun tajusit mitä menetit. Ulkonäkö ei ole kiinnostavuuden mitta.

 

”Sullon asiat varmaan tosi hyvin, ku oot ton näköinen”

– tuttava 

On minulla asiat hyvin ja olen onnellinen. En vain ymmärrä miten se liittyy ulkonäkööni. Ovatko hyvännäköiset ihmiset automaattisesti menestyneitä ja onnellisia? Voisin näyttää samalta ja olla vakavasti sairas, juuri konkurssin tehnyt, alkoholisoitunut, eronnut tai keskenmenon saanut. Ulkonäkö ei ole onnellisuuden mitta.

 

”Ku mä näin sut ekan kerran niin mä kyllä ajattelin, että sun on pakko olla kusipää ku näytätki tolta”

– vanha naapuri

Entinen naapurini on ihana ihminen, todella. Mutta tuli kuitenkin paljastaneeksi sen, mitä ihmiset kai usein ajattelevat. Hyvännäköinen ihminen on inhottava ja muille ilkeä. Mihin tämä perustuu, sitä en vieläkään tiedä, mutta hän vakuutteli, että yleensä asia on juuri näin. Olenpa sitten onnekas, kun minulla on niin monta hyvännäköistä mukavaa ystävää. Ulkonäkö ei ole mukavuuden mitta.

 

”Säki oot tollanen, ittees täynnä, ku oot ton näköinen”

– puolituntematon ihminen kadulla

Olisipa ihanaa, jos itsetuntoni olisi niin hyvä kuin yleisesti kuvitellaan. Ei ole. Ulkonäköni kanssa olen nykyään pitkälti jo sinut, niin epäkohtien kuin hyvien puolienkin osalta, mutta tekemisteni suhteen tunnen edelleen suurta epävarmuutta. Voisinpa saada tuon lausahduksen sanojan itseluottamuksen. Itselläni kun ei olisi pokkaa huudella ihmisille joita en tunne kuin ulkonäöltä. Ulkonäkö ei ole itseluottamuksen mitta.

 

”Miksi sun pitää yrittää näyttää tolta, sä oot ihan tavallinen tyttö”

– anoppi

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut pääsääntöisesti kotona, sillä teen töitä kotoa käsin. Tästä syystä meikkaan aika usein pelkästään ruokakauppaan menoa varten. Mikä tahansa tekosyy itsensä ehostamiselle riittää, kun on möllöttänyt päivän kotona. Jos taas lähdemme ulos syömään, niin laittaudun sitäkin enemmän – niin itseni kuin miehenikin takia. Ja näin tekee valtaosa naisista. Olen siis aivan tavallinen M-kokoon mahtuva tyttö. Ulkonäökö ei ole erikoisuuden mitta.

 

Älkääkä ymmärtäkö väärin, tarkoitukseni ei ole itkeä kuinka kurjaa on näyttää siltä kuin näytän. Sillä joka kerta, kun joku tulee sanomaan nätiksi, otan sen kohteliaisuutena. Enhän suotta ole lätrännyt litratolkulla erilaisten voiteiden kanssa ja treenannun salilla lihassäikeet repeillen. Mutta kun ihmisen persoonallisuus, taidot tai taitamattomuus kyseenalaistetaan pelkästään ulkokuorta katsomalla, on se mielestäni epäreilua – näyttipä ihminen sitten miltä tahansa.

”Miehet on sikoja!”

Illalla valojen sammuttua, uneen vaipuva mies ja hiljaisuus ympärilläni, minä pohdin itseäni ja sitä, kuinka viime kuukausien aikana olen ihmisenä muuttunut. Tuona hetkenä päässäni oli suuria, lähes käsinkosketeltavia ajatuksia ja olin juuri saavuttamaisillani korkeamman tietoisuuden elämän tarkoituksesta.

Ikään kuin vahvistusta hakeakseni itsetuntemukseni aukottomuudelle, esitin yön pimeydessä miehelleni tärkeän kysymyksen, ”Huomaatko, että olisin viime aikoina muuttunut?”.  Hetken asiaa pohdittuaan hän vastasi, ”No, et sä ehkä oo enää niin timmi ku viime kesänä”.

Juuri näin. Oppikirjan mukainen malliesimerkki siitä, kuinka raivoisat perheriidat saavat alkuunsa. Nopeammin kuin mies edes ehtii ymmärtää, ovat mies ja nainen asettuneet napit vastakkain ja mies muuttunut siaksi.

Mutta mennäänpä vielä takaisin tuohon eilisiltaiseen keskusteluun ja siihen mitä todella tapahtui.

Nainen, eli minä, olin omissa ajatuksissani, eli hiljaa. Puhumatta. Vaiti. Toisin sanoen, miehellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä ajattelen, tai että olisin ylipäätään hereillä. Kuinka mies sitten tilanteen kokee? Mies havahtuu keskellä pimeyttä äkilliseen kysymykseen vierestään. Menee hetki ennen kuin mies saa itsensä hereille. Mies miettii kuumeisesti onko kyseessä mahdollisesti kompa. Voisiko tähän vastata väärin? Mikä on oikea vastaus? Pitäisikö nyt olla rehellinen? Minä taas tulkitsen välillemme lankeavan hiljaisuuden miehen syvälliseksi pohdinnaksi siitä, minkälainen olen ihmisenä. Ja sitten mies vastaa. Rehellisesti kyllä, muttaväärään kysymykseen. Mies oletti minun kysyvän hänen mielipidettään ulkonäöstäni, aivan kuten lukemattomia kertoja aiemminkin. Jatkuva kyselyni siitä olenko lihonnut tai näyttävätkö farkkuni siltä, että ne puristavat, on saanut aikaan sen, että mies automaattisesti olettaa olevan kyse ulkonäöstäni. Syvällisen ajattelun hetki romuttui siihen paikkaan. Tietoisuus häilyvästä bikinikunnostani ei tullut uutisena, mutta kirpaisi kuitenkin tullessaan ilmi väärällä hetkellä.

Minä mökötin mikrosekunnin. Okei, ehkä minuutin. Sen aikaa kuitenkin, että ehdin naisen logiikallani tilanteen analysoida. Ei mies sika ole. Eikä mies tahallaan halua olla ilkeä. Me vain olemme hieman erilaisia. Nainen olettaa, että mies lukee ajatuksia ja mies olettaa, että nainen tarkoittaa sitä mitä hän sanoo ja miten mies kuulemansa ymmärtää. Seuraavaksi nainen olettaa, että mies on ilkeä sika ja mies olettaa, että nainen on tahallaan vaikea. Oletuksia oletuksen perään ja tahattomia väärinymmärryksiä.

Taitaa olla paikallaan käydä vilkaisemassa peiliin. Sen kadotetun timmeyden lisäksi sieltä voi myös löytyä syypää omaan mökötykseen.

Nykyaika, älä vie meiltä postimyyntikuvastoja!

Kauan eläköön oikeat, käsinkosketeltavat ja oikean postin kotiinkantamat postimyyntikuvastot!

Tänään postilaatikkoon oli ilmestynyt yksi parhaista suoramainoksista pitkään aikaan, Free Peoplen vaatekuvasto. Tuon kuvaston ilmestyminen toi minulle elävästi mieleen, kuinka lapsuuteni Pohjois-Pohjanmaalla aina sesongin vaihtuessa odotettiin Anttilan ja Elloksen kuvastoja saapuvaksi. Vaateostokset tehtiin pääosin postimyynnin kautta, sillä pienen paikkakunnan vaatevalikoimissa ei juuri ollut vaihtoehtoja lasten- tai nuortenvaatteille. Koulussa sovittiin seuraavana päivänä etukäteen kuka tilaa kuvastosta mitäkin ja minkä värisenä, jotta säästyttäisiin päällekäisyyksiltä. Kotona katseltiin kaihoisasti mallien hoikkia vartaloita ja pojat tirskuivat alusvaatesivuille. Eikä siitä ole montaakaan vuotta aikaa, kun kävin vielä Anttilan nettisivuilta erityisesti pyytämässä itselleni kuvaston printtiversion vaikken ollutkaan kuvaston kautta tilannut mitään enää vuosikausiin. Mutta se fiilis, kun se tulee kotiin ja sen sivut irtoavat jos sitä lukee saunassa!

Ja niin säntäsin pihan poikki takaisin sisälle, kaadoin toisen kupin kahvia ja sukelsin jälleen kerran vaatekuvaston houkuttelevaan maailmaan. En antanut häiritä itseäni vaikka takakansi paljastikin kuvaston tulleen jaetuksi väärään osoitteeseen. No, Heindelin Mindy saakoon sitten kevätkuvaston…

Ihan ammatillisessa mielessäkin kuvasto viehätti minua suuresti. Sen teema kun oli uskomattoman nerokas. Kuvasto oli jaettu neljään eri osioon: 1920-, 1950-, 1970- sekä 2010-lukujen henkisiin vaateryhmiin.

Ensimmäisen osion vaatteet saivat vaikutteensa 1920-luvulta

Toisen osion vaatteet ammensivat inspiraationsa 1950-luvun pin-up -tyylistä

1970-luvun osio ei selittelyjä kaipaa – ehtaa hippikamaa

…ja kuvasto päättyi luontevasti nykyaikaan

Tämän kuvaston minä säästän. Se on kaunis, sen sisältö on kaunista ja mallitytötkin ovat edukseen. Sen sijaan, että luotan postimiehen kantavan seuraavallakin kerralla kuvaston väärään osoitteeseen, taidan käydä netistä tilaamassa itselleni ihan oman painoksen. Ja hei nykyaika, yksi pyyntö – älä vie meiltä postimyyntikuvastoja!