Mielipiteet

Besserwisser, olet ärsyttävä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Siellä hän taas on. Näppäimistö sauhuten korjaamassa ihmisten virheellisiä käsityksiä niin Facebookissa, keskustelupalstoilla kuin blogienkin kommenttibokseissa. Hänen sävynsä on kärkäs, mutta niinhän sen kuuluukin. Ihmisten tulee ymmärtää, että hän tietää mistä puhuu.

Hän tietää kaiken politiikasta ja puutarhanhoidosta. Hän on tutustunut maailman jokaiseen uskontoon ja tietää kuinka ennustetaan kädestä. Hän tuntee syvällisesti ravinto-opin ja korjaa muiden vääriä käsityksiä maailman talouden tilasta. Hän tuntee ydinfysiikan, lääketieteen ja on harrastanut aktiivisesti lähes jokaista urheilulajia, paitsi niitä sellaisia, jotka ovat mielestään ajanhukkaa. Hän maistelee viinejä asiantuntevasti, soittaa kymmentä eri instrumenttiä ja tietää kuinka suunnistetaan maamerkkien avulla. Hän tuntee henkilökohtaisesti kaikki ne, joiden juttusille pääsystä muut vain haaveilevat ja tietää kuinka kasvatetaan täydellisiä lapsia. Hän on mestari keittiössä, aina kun vaan kieltenopiskelulta ja pienkoneen lentämiseltään ehtii. Hän on käynyt maailman joka kolkassa ja tehnyt työkseen kaikkea parturikampaajasta ammattisotilaaseen. Sanojensa vakuudeksi hän vetoaa usein lakipykäliin, yliopistotutkintoihin ja lainaa puheissaan suuria runoilijoita.

Tulen toimeen hyvin erikoistenkin ihmisten kanssa, mutta yhtä ihmistyyppiä en voi sietää. 

BESSERWISSER, OLET ÄRSYTTÄVÄ. 

Melkein jokaisella työpaikalla, jokaisissa perhejuhlissa tai kavereiden bileissä lymyää vähintään yksi kaikkitietävä tunnelman latistaja. Se sellainen, joka ei voi olla osallistumatta keskusteluun tietäväiseen sävyyn, vaikkei tietäisikään aiheesta tuon taivaallista. Pätemään on vain pakko päästä. Kun kerrot penkanneesi oman ennätyksesi, hän on aina penkannut vähintään kymmenen kiloa enemmän. Kun kerrot hankkivasi koiranpennun, hän tietää kertoa, että rotuvalinta on sinulle täysin sopimaton. ”Mitä minä sanoin”, ”asiahan on näin” ja ”olet väärässä” ovat hänen lempilausahduksiaan. Ja niin ihmiset vaihtavat pöytää.

Pienellä provosoinnilla ja kaivelulla selviää yleensä nopeasti, että besserwisserin näennäinen tietämys perustuu enemmän näyttelijäntaitoihin kuin todelliseen tietämykseen. Ja vaikka he jostain jotain tietäisivätkin, on tieto peräisin kansalaisopiston kursseilta tai Oprah Showsta sen sijaan, että taustalla olisi vuosikausien opiskelua, kuten he itse antavat ymmärtää.

Alan nähdä punaista välittömästi, kun kyseinen ihmistyyppi avaa sanallisen arkkunsa. Minä nyt vaan en voi sietää tärkeileviä, muita halventavia ja tyhmänä pitäviä ihmisiä. Enkä toisaalta voi sietää sitä, millaiseksi itse muutun tällaisen henkilön seurassa. Muutun piikikkääksi, uhriaan umpikujaan ajavaksi pedoksi, jonka ainoa tavoite on saada besserwisser puhumaan itsensä pussiin ja katoamaan vähin äänin takavasemmalle. Tai ainakin sitten suutuspäissään estämään viestieni näkemisen Facebookissa. Besserwisser on ihmiskunnan syöpä, joka saa leppoisimmankin ihmisen pinnan katkeamaan.

Rakas besserwisser, kokeilepa laskeutua meidän tavallisten ihmisten joukkoon sieltä kiiltävältä jalustaltasi. Huomaatko? Tuota outoa irvistystä vierustoverisi kasvoilla kutsutaan hymyksi.

Surkein iskuyritys. Ikinä.

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Niin se vain on, että ne pahimmat ja parhaimmat iskuyritykset osuvat kohdalle yleensä silloin, kuin sitä vähiten osaa odottaa. Tämänkertainen, kaikkine kömpelyksineen ehkä surkein yritys ikinä, osui kohdalle viime perjantaina kävellessäni salilta kotiin. Mikä siinä sitten meni niin pahasti pieleen?

Toivotin hyvät huomenet vastaantulevalle nuorellemiehelle. Kului minuutti, ehkä kaksi, kun kuulin takaani juoksuaskeleita. Samainen nuorimies ilmestyi eteeni ja pyysi pysähtymään hetkeksi.

– Sori, mutta mun oli ihan pakko juosta kertomaan, että olet tosi nätti, puuskutti nuorimies. Olin postitiivisesti yllättynyt, olinhan juuri kaksi tuntia treenannut, hikinen, meikitön ja kaikin puolin ryvettyneen näköinen.

– Ai, ei ehkä juuri nyt tunnu siltä, kun olen ihan hikinen ja ällö, mutta kiitos kovasti, sanoin.

Plussaa: Nämä paikalliset ovat siitä mukavia, että tulevat rohkeasti sanomaan jos joku ulkonäössä miellyttää(tästä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä). Samalla tavalla teen minäkin nykyään. Jos jollain on kiva tukka tai hienot kengät, käyn rohkeasti sanomassa ja kaikilla on hyvä mieli.

Sitten alettiinkin luisua sivuraiteille.

– Niin, mun oli vaan pakko tulla sanomaan, vaikka se varmasti on sun mielestä tosi outoa. Niin, että anteeksi vain kovasti, kun häiritsen, hän jatkoi.

– Ei mitään hätää, tätä tapahtuu aina välillä. Saahan sitä tulla juttelemaan, koitin vakuutella, että anteeksipyytely vähitellen lakkaisi.

– Ai tapahtuu vai?, vastasi hän selvästi hämmästyneenä.

– Ai että nuoremmat kundit yrittää iskeä sua?, hän kysyi.

– No joo, usko tai älä, vastasin kuivasti.

Miinusta: Tuo ”nuoremmat kundit” särähti korvaan aika pahasti yhdistettynä siihen epäuskoiseen katseeseen. Hyvä on, ikäero oli välillämme ilmeinen; hän oli ehkä 25-vuotias ja minä kolmekymmentä, mutta ikäerosta ei silti kannattaisi tehdä numeroa. Ei ainakaan siihen suuntaan, että saa osapuolista vanhemman tuntemaan itsensä vielä vanhemmaksi. Ja minä en edes ole herkkä ikäni suhteen. Erittäin, erittäin huono aloitus.

Ja niin jatkui sananvaihto.

– Oletsä muuten naimisissa tai onko sulla poikaystävää?, kysyi tässä vaiheessa silmissäni räkänokaksi muuttunut nuorimies.

– Joo, on aviomies, olen naimisissa, vastasin ajatellen, että pääsisin jo vähitellen kotiin palkkarille.

– Aijaa. No mutta hei lähetkö kahville? Siis ihan kaverina, hän heitti.

– Kiitos, mutta ei kiitos, naurahdin ja kirosin mielessäni tyypin sitkeyttä. Nälkä.

Miinusta: Että minä vihaan tuota ”lähdetkö kahville/lasilliselle/leffaan/mihin vaan ihan vain kaverina” -mantraa. Tyhmäkin tajuaa, miksi sinne kahville lähdetään. On vähän pirun vaikeaa lähteä ihan vain kaverina kahville, jos ei olla kavereita. Enkä edes halua ystävystyä tyypin kanssa, joka on kiinnostunut minusta vain ulkonäköni takia. Treffeille sen sijaan tuosta syystä voisinkin lähteä, siis ellen olisi naimisissa. Mutta ei, kaveri-kortti ei toimi. Se ärsyttää.

Mutta tyyppi ei antanut periksi.

– No hei, kävele mun kanssa tuon järven ympäri vaikka. Ei siihen mene kuin tunti, hän ehdotti.

– Hei, mä olen just tullut salilta. Ihan oikeasti, en mä lähde. Mihinkään, vastustelin yrittäen kuulostaa edelleen ystävälliseltä, mutta hermo selvästi kiristyen.

– Hei pliis, tee nyt nuori kundi iloiseksi ja lähden mun mieliksi, hän jatkoi kerjäämistään.

Miinusta: Ei tarkoittaa ei. Inttäminen ja koiranpentukatse ei auta asiaa yhtään. Ja taas se ”nuorempi kundi” tuli sieltä. Muutamien vuosien ikäeromme ratkesi juuri valovuoden levyiseksi kuiluksi väliimme. Ihan kuin olisi vängännyt kaupan karkkihyllyllä 4-vuotiaan kanssa.

Seuraavaksi tein vähän epäreilun liikkeen, mutta kun ärsytti tuo ikäeron jatkuva korostaminen. Kysyin häneltä minkä ikäisenä hän minua oikein pitää.

– No kyllä sä varmaan olet lähellä neljääkymmentä, ehkä 38, hän arvasi.

Kolmekymmentäperkeleenkahdeksan? Se siitä, että näytän nätiltä vielä salitreenin jälkeenkin. Näytän lähes kymmenen vuotta vanhemmalta, kuin olen. Siinä se taas nähtiin, että lapsen suusta totuus tulee.

– No ei nyt osunut ihan nappiin. Olen kolmekymmentä, vastasin. Ja niin kutistui se sulka, jonka nuorimies yritti hattuunsa saada koittaessaan pokata vanhempaa kotirouvaa.

Miinusta: Huono arvaus, tai ainakin väärään suuntaan. Ja jos haluaa tarjota päiväkahviseuraa keski-ikäiselle, avioelämäänsä kyllästyneelle kotirouvalle, kannattaa ensin olla 100 % varma, että kohde on a) keski-ikäinen b) avioelämäänsä kyllästynyt ja c) tykkää räkänokkaisesta seurasta.

– Missä salilla sä käyt? Voisin tulla sinne katselemaan sua, oot niin hyvässä kunnossa, hän vaan jatkoi.

– …ikäisekseni, ajattelin ääneti.

– Tuossa ihan lähisalilla. Käyn siellä mun miehen kanssa, että voit sitten katsella sitäkin, vastasin jo lähtöä tehden.

– Ai sen sun miehen kanssa… mutta eihän se ole sun mukana nytkään, hän sanoi epäluuloisesti.

Miinusta: Minua ärsyttää suunnattomasti, että aviomiehen olemassaolo kyseenalaistetaan. Ei, hän ei aina liiku kanssani ja kyllä, käyn salilla ilman sormusta, mutta se ei tarkoita sitä, että aviomieheni olisi mielikuvituksen tuotetta.

– No, ehkä mä vaan sitten pyörin täällä kulmilla katselemassa sua, hän tyytyi sanomaan.

– Aha, totesin.

Miinusta: Stalkkeri-tutka värähti, pahasti. Kun pääsin kotiin, lukitsin perässäni kaikki ovet ja ikkunat ja nyt joka kerta, kun kävelen salille tai salilta kotiin yksin, olen varma, että tuo tyyppi tulee jonkun kulman takaa vastaan.

Viimein pääsin sitkeästi yrittäjästä eroon ja lähdin kohti kotia. Ehdin kävellä ehkä kymmenisen sekuntia, kun takaani kuului:

– Hei ja sulla on tosi hyvä perse!”

Viimeinen oljenkorsi. Ei auttanut. Yleisfiilis jäi silti negatiivisen puolelle.

Plussaa: Takaliston kehuminen on aina hyvä asia.

***

No, ehkä tuo taktiikka ei olisi ollut niin huono jos olisi osunut oikeanlaiseen kohteeseen. Ehkä olen jo niin vanha, etten enää ymmärrä. Tai liian nuori, etten ymmärrä. Kysyntä ja tarjonta ei nyt joka tapauksessa kohdannut.

Mikä on surkein iskuyritys, johon itse olette törmänneet?

Olisitko kateellinen tälle naiselle?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tiesittekö, että jopa 28 % blogeja seuraavista naisista kadehtii bloggaajaa? Näin ainakin kertoo Me Naiset, joka oli teettänyt aiheesta kyselyn. Vihreätä väriä nostattavat pintaan lähes tulkoon kaikki mitä vain voi blogeista löytyä; koti, matkat, kokkaustaidot, kuvat, harrastukset sekä bloggaajan ulkonäkö.

Kitkeäkseni omista lukijoistani turhan kateuden pois, kaivoin mappi Ö:stä kuvan, jolle kukaan ei voi olla kateellinen.

Vakavasti puhuen, kyllähän me fiksut ihmiset tiedämme, ettei elämä aina ole niin ruusuista, kuin blogeista tai kuvista voisi päätellä, ei edes Kaliforniassa. Tänään on pilvistä, huomenna sataa kaatamalla vettä, eilen löytyi talosta niin paha homevaurio, että joudumme mahdollisesti muuttamaan ja minulla särkee taas päätä. Että kyllä sitä lunta sataa tupaan täälläkin ja varmasti muillakin bloggaajilla. Ei me mitään yli-ihmisiä olla, joilla on täydellinen elämä ja kaikki menee aina niin kuin Strömsössä.

Eli jos siellä ruudun takana nyt joku kovasti vihertää, niin suotta kadehdit. Lopulta kun meillä kaikilla on ihan samat eväät laukussa, vaikka bloggaajan lounaspakki saattaisikin olla vähän nätimmin koristeltu.

 

ps. Saattoi ehkä lähteä vähän mopo käsistä tuon Photoshopin kanssa, mutta noista polvista olen ylpeä!

Omalla nimellä, omilla kasvoilla

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Moni aloitteleva bloggaaja varmasti miettii, haluaako tulla tunnistetuksi. Kirjoittaako omalla nimellä vai nimimerkillä, näyttääkö kasvonsa vai ei? Itselleni valinta oli aloittaessani melko selvä. Omalla nimellä, omilla kasvoilla ja selkä suorana seisten omien tekstien takana.

Minä. Ihan itse.

Miksi sitten näin?

Olen lopen kyllästynyt siihen, että ihmisellä tulisi olla monta minää. Pitäisi olla omat persoonansa niin töissä, kotona, puolisona, lomalla, harrastuksissa, autonratissa ja vielä blogissakin. Ei kiitos. Olen karsinut elämästäni kaikki tietoiset sivupersoonat pois enkä tee poikkeusta blogissanikaan. Tämän takia voisinkin kuvitella, että lukijoille välittyy melko totuudenmukainen kuva itsestäni mitä pidempään blogini elää.

Toisekseen omalla nimellä kirjoittaminen pitää kielen sopivasti kurissa. En siis kirjoittaisi mitään, mitä en voisi sanoa kasvotustenkin. Toisinaan on tapetilla ollut niitä vaikeita ja hyvin henkilökohtaisiakin asioita, kuten vaikkapa väkivalta ja silikonirinnat ja mielestäni kumpikin aiheista on ollut sellainen, että ne ovat vaatineet taakseen kasvot, ihan oikean ihmisen. Uskonkin, että antamalla kasvonsa tekstinsä tueksi, voi saada lukijaansa syvemmän yhteyden.

Mutta nythän kaikki löytää tänne! Mitä jos ne lukee tätä töissäkin?

Ilmeisesti aika monikin työkavereista käy blogiani lukemassa, mukaan lukien esimieheni. Nyt kun en pääse vaihtamaan informaatiota toimiston kahvihuoneeseen, on hyvä, että kuulumisiani ja ajatuksiani voi seurailla täältä (että terkkuja vaan töihin, kiva kun käytte lukemassa). Niin myös osa ystävistä ja sukulaisista, perheenjäsenet ja jopa aviomies, käyvät silloin tällöin kurkkaamassa onko blogini päivittynyt.

Samalla tavalla kaikki muutkin tiedonnälkäiset löytävät tänne nimeäni googlettamalla ja hyvä niin. Eipähän voi kukaan tulla sanomaan, että on kaivanut netin syövereistä salaisia kirjoituksiani ja tulee nyt käyttämään niitä minua vastaan kaikin mahdollisin keinoin.

Eli ne ikävätkin ihmiset löytävät nyt sinut ja voivat seurata tekemisiäsi?

Tällainen asiahan häiritsee bloggaajaa juuri niin paljon, kuin sen antaa häiritä. Eli ei juurikaan. Miksi antaisin merkityksettömien ihmisten vaikuttaa tekemisiini? Mutta tiedän kyllä, että ne pahansuovat ihmisetkin täällä vierailevat (terveisiä mm. sinne Salon suuntaan). Asiahan on kuitenkin niin, että jos ainoa syy halveksimansa ihmisen blogi-kirjoitusten päivittäiselle lukemiselle on se, että on jotain kauhisteltavaa kahvipöydässä, on lukijassa jotain vialla, ei kirjoittajassa. Miksi ihmiset ylipäätään lukevat jotain sellaista, joka saa V-käyrän nousuun, ja vielä tietoisesti? Yhtä järkevää, kuin työntää tikkuja varpaankynnen alle ja potkia seinään.

Entäs ne ilkeät kommentit, nehän ovat nyt henkilökohtaisia?

Negatiivisia kommentteja ei vielä ole tullut kovin montaa ja ne vähätkin mitä on tullut, on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä minua harmittaisi enemmän, jos joku vastaantulija kadulla sanoisi jotain ilkeää, mutta nimettömän ihmisen kommentteja internetissä ei vaan voi ottaa kovin henkilökohtaisesti, tai edes vakavasti. Tietysti sitä aina toivoisi, että ne negatiivisia kommentteja kirjoittelevat henkilöt käyttäisivät aikaansa johonkin järkevämpään, mutta jokainen käyttäkööt näppäimistöään parhaalla katsomallaan tavalla.

Mistä sitten et täällä blogissa kirjoittaisi?

En kirjoittele blogissani muista ihmisistä, ainakaan nimillä, ellei siihen ole jotain todella hyvää syytä. Olen kai sen verran itsekäs, että haluan tahrata vain oman maineeni. Mieheni tosin on joskus kuvissa vilahtanut, mutta muuten olen antanut hänen olla rauhassa. Itseäni olen välillä turhankin huono sensuroimaan ja monesti niille kaikkein henkilökohtaisimmillekin aiheille avautuu se oma hetkensa ja paikkansa.

Tähän mennessä ei vielä kukaan ole tullut sanomaan, että olisit voinut tuon jättää kirjoittamatta. Ja toisaalta, ainoastaan äitini, isäni ja mieheni mielipiteillä on niin paljon painoarvoa, että heillä olisi oikeus edes puuttua blogini sisältöön.

Entä jos joku tunnistaa kadulla?

Täällä pallon toisella puolella asuessa ei taida olla pelkoa, että joku tunnistaisi. Niitä lukijoita, joita en jo entuudestaan tunne, kun ei täällä kovin montaa ole. Tietysti Suomi-visiiteillä joku teoriassa saattaisi huomatakin, että tuo on nyt se, mutta miksi se minua haittaisi? Rohkeasti vaan nykäisemään hihasta jos niin käy!

 

 

Mitä mieltä te lukijat olette, onko merkitystä, että bloggaaja esiintyy omilla kasvoillaan ja on tunnistettavissa? Vai meneekö viesti yhtä hyvin perille ilman nimiä ja kasvojakin?

Kun fitneksestä tuli kirosana

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kaikkihan sen näkee. Lyhythihainen paita paljastaa armottomasti suonikkaat ja lihasta muotoutuneet käsivarret. Rusketus pistää silmään kalpean kansan keskuudessa kaupan siinä hyllyvälissä, jossa myydään kanaa tukkupakkauksissa. Tuo on nyt varmasti niitä.

Ilmiö nimeltä fitness kaikkine kylkiäisineen puhuttaa Suomessa kiivaammin kuin koskaan aiemmin. Minä itse olen Yhdysvalloissa asuvana ollut koko kohusta puolitietämätön, kunnes Punakynä avasi sanallisen arkkunsa täällä Lilyssä ja heti perään niin tiiti kuin Saara Sarvaskin kertoivat asiasta oman näkemyksensä palstallaan. Pienellä googletuksella ja keskustelupalstojen selailulla tajusin, että fitness on noussut yhdeksi ärsyttävimmistä harrastuksista, ikinä.

Mikä siinä sitten niin pirusti ärsyttää, että syödään kananrintaa, ollaan ruskeita ja lihaksikkaita, nostetaan rautaa ja pullistellaan peilin edessä? Hieroin aivonystyröitäni ja taisin keksiä parikin syytä.

 

No, koska fitness-harrastus näkyy päälle päin

Viimeistään kesähelteiden iskiessä päälle, paljastuu takkien alta lihaksikkaat käsivarret ja shortsinlahkeista pilkistävät pulleat reisilihakset. Monista muista harrastuksista poiketen fitness näkyy päälle päin, sillä sitä ei vaan tehdä kropalla, sitä tehdään kropalle.

Efekti on siis hieman sama, kuin yltä päältä Pradaan pukeutunut nainen kävelisi kadulla. Sen sijaan, että ihmiset katsoisivat, että onpas siitä tyylikäs daami, suurin osa kääntää tuhahtaen katseensa pois. Mikähän se tuokin kuvittelee olevansa? Jos herätät huomiota, olet ärsyttävä. Sulautuisitte tekin vaan tasapaksuun massaan niin kuin tavalliset ihmiset.

…ja koska eihän se fitness edes ole mitään urheilua

Niin, eihän lajin harrastajista, saati kisamenestyksestä ikinä uutisoida lehtien urheiluosiossa vaan viihdesivuilla. Eli koko touhuhan on silkkaa viihdettä ja silmänruokaa peräkammarin pojille. Sitä paitsi, itsehän ne sanovat, että lihas kasvaa levossa! Mtä urheilua se sellainen lepääminen muka on? Eihän hiihtäjätkään treenaa sängynpohjalla. Ja oletko muka joskus nähnyt Marja-Liisa Kirvesniemeä bikinikuvissa, häh?

…ja kun sitä fitness-harrastusta toitotetaan joka tuutista

Fitness-ilmiön kanssa on käynyt vähän samalla tavalla, kuin kesähitille käy kesän mittaan. Alkuun kuulostaa tosi hyvältä, mutta loppukesästä sitä alkaa jo toivoa, että tulisi se talvi, jotta tämä helvetin renkutus loppuu.

Fitnestä syötetään nyt verkkokalvoille joka mediasta. Sporttilehdet ovat täynnä fitness-juttuja, TV:ssä pyörii Jutta ja kumppanit, joka toisen elintarvikkeen nimen eteen on ilmestynyt sana ”fitness”, Onnenpäivä-blogissakaan ei enää muuta kirjoiteta eivätkä pikkutytötkään halua olla enää missejä vaan kisakireitä fitness-kissoja. Fitness sitä, fitness tätä. Odotahan vaan CrossFit, sama käy sinullekin.

…ja sitä fitnestä tyrkytetään kaikille

Oletko joskus jättänyt avaamatta oven jehovantodistajalle? On ihan ok, että puuhaavat keskenään mitä puuhaavat, mutta onko pakko tyrkyttää omia katsomuksiaan niille, joita ei kiinnosta? Ja se lehdykän pudottaminen postiluukusta ei ainakaan auta asiaa. Päinvastoin. Sinä päivänä, kun tunnen Vartiotornin kutsuhuudon syvällä sielussani, tulen itse pyytämään herätystä. Sama juttu fitness-elämäntavan kanssa. Kyllä ihmiset itse tulevat kysymään neuvoja takamuksensa kiristämiseksi, kunhan tuntevat sen tarpeeksi roikkuvan.

…ja sitä paitsi fitness-harrastajathan ovat itseään täynnä ja muutenkin tympeitä

No onhan ne, ihan kauheita natseja! Kaikissa tosi-TV-sarjoissakin valmentajat haukkuu kilpailijoita läskeiksi ja laiskoiksi ja rankaisevat näitä kymmenillä ja taas kymmenillä punnerruksilla samalla, kun itse keskittyvät täydellisen vartalonsa peilailuun. Ja mitä televisiossa näytetään, on 100 % totta.

Ärsyttävä lajiharrastaja kävi tänäänkin salilla ärsyttävän lyhyissä shortseissa.

 

Voi apua. Nyt löin kyllä itseäni verbaalisesti päähän sen verran pahasti, etten enää tiedä haluanko sanoa, että olen fitness-harrastaja. Se kun alkoi juuri kuulostamaan tosi pahalta ja syntiseltä. Äh, sovitaanko, että käyn vaan vähän salilla?