Myönnetään, myönnetään. Olen varmaan ainoa bloggaaja, joka ei omista ensimmäistäkään Louis Vuittonintai minkään muunkaan luksusmerkiksi luokiteltavan valmistajan käsilaukkua. En, vaikka olen montakin kertaa käynyt heidän liikkeissään laukkuja ja muita asusteita hypistelemässä ja tullut siinä sivussa juoneeksi useita lasillisia kuohuviiniä ja mussuttanut käsintehtyjä konvehteja. Että anteeksi vain, haluan vielä miettiä, mutta kiitos viinistä ja hyvää päivänjatkoa. Jaa, mutta jospa minä vielä ottaisin yhden suklaan, kiitos.

Kysehän ei ole siitä, ettenkö arvolaukkua haluaisi. Kukapa ei haluaisi! Eikä kyse ole oikeastaan edes siitä, etteikö sellaiseen olisi varaa. Mutta kun ei blogillani ole vielä miljoonaa lukijaa eikä näin ollen sponsorirahaakaan viime tarkistuksen mukaan tulvi ovista ja ikkunoista, on varallisuuteni hyvin rajallista ja on pakko tehdä valintoja, priorisoida. Niinpä marssin tänään varmoin askelin T.J. Maxxiin ja viisi minuuttia myöhemmin samaa tietä ulos mukanani neljänkympin olkalaukku ja kahden taalan suklaalevy. Vielä kun haen kaupasta skumppapullon niin päivähän on täynnä keskituloisen luksusta.

Käsilaukkujen Lada. Tai polkuauto.

Toki sitä voisi valita toisinkin. Tuon autotallissa seisovan moottoripyörän tilalla voisi olla merkkilaukku, pari kolmekin. Sen sijaan, että ajelisin vuoristoteillä tai autiomaasuorilla, voisin aina maitokauppaan lähtiessäni heittää olalleni neljäntuhannen taalan arvoisen nahkapussukan. Tai sen sijaan, että ostaisin jokavuotisen matkan Suomeen, voisin pysytellä kiltisti kotosalla laukkuineni. Tai ehkä olisi pitänyt naida tuon insinööri-rentun sijaan liikemiesvatsainen miljardööripappa, jonka liiallisen alkoholinkäytön aiheuttama maksakirroosi kyllä korjaisi talteen muutamassa vuodessa. Niin, olisihan ne merkkilaukut kivoja tuolla kaapissa roikkumassa, mutta toistaiseksi ne ovat kuitenkin hävinneet valintoja tehdessä kaikelle muulle. Ehkä sitten jonain päivänä.

On myös toinen, lähinnä tyylitajuttomuuteeni liittyvä ongelma. Kun aina toisinaan mielen vieressä käy se ”jos nyt kuitenkin” -ajatus ja jalkani johdattavat minut hijaista kunnioitusta herättävien heiluriovien tuntemattomalle puolelle, parfyymintuoksuiseen merkkiliikkeeseen, hakeutuu katseeni aina siihen mauttomimpaan laukkuun mitä putiikista löytyy. Aika usein näistä laukuista roikkuu jonkin eläimen karvoja, hampaita tai milloin mitäkin krääsää aina linkkuveitsistä lähtien ja ne on koitettu piilottaa ihmisten ulottumattomiin ylimmälle hyllylle. Olisihan siellä niitä tyylikkäitäkin laukkuja, joita näkee joka toisen vastaantulijan olalla, mutta minä nyt kuitenkin haluan sen ylähyllyn laukun, jonka suunnittelija on nauttinut muutakin kuin kunnioitusta ja shampanjaa. Tästä pääsemmekin itse ongelmaan. Todennäköisesti suunnittelija on luomisentuskasta toivuttuaan tajunnut itsekin, ettei niin omituisen näköistä laukkua kukaan osta ja antanut tuotantoon käskyn lopettaa valmistus, kun vain puolikas tusina laukkuja on ehtinyt tuotantolinjalta ulos. Kun minulle sitten ojennetaan ylähyllyltä numero ykkönen, jonka hintalappuun on vapisevin sormin kirjoitettu vahingossa liian monta numeroa, muutan mieltäni silmänräpäyksessä. Neljäkymmentäviisianteeksimitä…! Ja vielä maanantai-kappaleesta! Pitäkää karvareuhkanne, se näyttikin ihan majavalta. Mutta voin minä vielä pari suklaata ottaa, kiitos.

Tämän takia minulla ei nyt sitten ole esitellä teille uusinta arvolaukkuhankintaani, vaan ainoastaan tuollainen halpa, pieni ja vaalea nahkalaukku, jossa kuitenkin hintaansa nähden on mukavasti neliöitä lompakolle, puhelimelle ja avaimille. Mutta ehkä kuitenkin pitäisi vielä liimata laukkuun karvatupsuja tai sianikeniä. Nythän tuo näyttää pelottavankin tyylikkäältä.