Oma elämä

Keväästä ja suomikoti-ikävästä

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Syvä huokaus.

Se on taas se aika vuodesta, kun ikävä kotimaahan pulpahtelee pintaan tämän tästä ja kostuttaa siinä sivussa vähän silmäkulmiakin. Facebook on alkanut pikkuhiljaa täyttyä kavereiden jo melko kesäisistäkin kuvista, joita katsellessa näen talven horroksesta heräilevää luontoa sekä ihmisiä, joilla on silmissään aivan uudenlaista elämäniloa.

Kevät on aina ollut lempivuodenaikani. Vaikka sää saattaa vielä pitkään olla melkein mitä tahansa, on kevään ensimmäisissä lämpimissä auringonsäteissä aivan oma taikansa. Voisin katsella loputtomasti ensimmäisten lämpimien tuulenhenkäysten rytmissä huojuvia, elämänsä alkutaipaleella olevia koivunlehtiä, ihastella kaikkialle ilmestyviä, luontoäidin luomia kukka-asetelmia ja seurata katseellani korkealla liitäviä muuttolintuja aina niin kauan, kunnes niskani alkaa särkeä.

Olen kokenut suomalaisen kevään viimeksi kuusi vuotta sitten ja voi olla, että aika on kullannut osan muistoista, etenkin ne sellaiset, joita värittävät kellariin nousseet tulvavedet ja kesken työmatkan yllättävä räntäsade. Mutta silti, kaipaan sitä niin paljon, että sattuu. Toki kesää ja rantakelejä odotellaan kovasti täälläkin, mutta talven ja kesän väliin jäävä kevätaika ei ole lainkaan yhtä dramaattinen kuin Suomessa. Kevät saapuu täällä aina ikään kuin varkain ja lopulta on melko mahdotonta sanoa mihin talvi päättyi, mistä kevät alkoi ja joko se on ohi.

Myöskään ihmisistä ei täällä huomaa vuodenajan vaihtumista kuten Suomessa. Kun kevätauringon herättämää suomalaista voisi hyvin verrata ensi kertaa kevätlaitumille pääsevään lehmään, jää täkäläisissä ihmisissä se yht’äkkinen, suupieliä kohottava virtapiikki uupumaan. Tämä tietysti johtuu siitä, etteivät Kalifornian ihmiset ole koskaan talvihorrokseen vaipuneetkaan, mutta tavallaan se on juuri se juttu, mikä meistä pohjoisen ihmisistä tekee niin mielenkiintoisia. Se dramatiikka ja luonne, joka kulkee samassa syklissä luonnon kanssa. Sitä muutosta kaipaan nyt vähän itsessänikin.

Suomikoti-ikävääni ei ainakaan helpota se, että olen tehnyt alustavan päätöksen jättää tänä vuonna käymättä Suomessa. On helppoa sanoa, että tule käymään niin ikävä helpottaa, mutta tosiasia on se, että Suomi on täältä käsin katsottuna kaukomatkakohde eikä sinne lähteminen ole kovin yksinkertainen asia, niin ajallisesti kuin rahallisestikaan. Joten, ellei tässä nyt yllättäen ilmesty sponsoria matkaunelmiani kustantamaan tai tapahdu jotain muuta ihmettä, on tämän vuoden matkakassa jo taidettu hassata toisaalle ja edessä on ensimmäinen vuosi, jolloin en käy Suomessa laisinkaan.

Että nauttikaa te siellä siitä keväästä ja eloon heräämisen tunteesta. Minä koitan täällä Kaliforniassa päästä yli ikävästäni syömällä suomalaista suklaata. Josta muuten tulikin juuri mieleeni kesän uutuusjäätelöt, joita en nyt pääse maistelemaan. Voi rutto.

Kuvituksena räpsyjä Suomesta viime kesänä.

Ikääntymisestä ja rupsahtamisesta

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Huh hah hei ja samppanjaa pullo… tai kolme. Eilen oli taas se päivä vuodesta, kun ikääni rullattiin numerolla ylöspäin ja olo on tänään ollut sen mukainen. Liekö sitten syypäänä skumppa vai univelka, mutta meininki on tällä hetkellä kuin juoksupyörästä pudonneella marsulla. Tai no, ehkä se perimmäinen syy huteraan oloon löytyy kuitenkin siitä ikääntymisestä. Eipä nimittäin nuorena tyttönä kestänyt päänsärky pitkälle iltapäivään pienen illanvieton jälkeen eikä toisaalta pieni univelkakaan paljoa silmäluomia painanut. Mutta toista se on nyt, kolmekymmentäkolmevuotiaalla, jonka täytyy saada paljon unta ja lepoa heti jos ilta on käynyt ristisanatehtävien täyttämistä villimmäksi.

Okei, eihän tässä nyt vielä niin vanhoja olla, mutta kyllä sitä väkisinkin alkaa huomata pieniä signaaleja siellä täällä, ettei tässä toisaalta olla myöskään enää niin nuoria.

Se on kyllä sanottava, että päänsisäisesti ikääntyminen on ollut tähän mennessä pelkkää nousukautta, eikä alamäen alkamisesta ole vielä tietoakaan. Vaikkei asiat ole yhtään sen enempää järjestyksessä tai hallinnassa kuin vuosikymmen sitten, ei tässä vaiheessa elämää vaan jaksa enää stressata kovinkaan paljoa, ainakaan kokoajan. Sitä ikään kuin tiedostaa ja hyväksyy paremmin sen, ettei kaikkeen voi vaikuttaa eikä kaikkea voi suunnitella tai järjestää. Kun tarpeeksi monta kertaa vetää punakynällä suunnitelmat yli, tajuaa oman erehtyväisyytensä ja lyö päänsä seiniin, oviin ja ikkunoihin, sitä oppii ainakin hetkittäin sulkemaan silmät, levittämään kädet, heittäytymään ja luottamaan siihen, että elämä kantaa – tai no, jos ei elämä, niin vaikka sitten se puoliso.

Mutta kroppa, se onkin eri asia se. Siinä ikääntyminen kyllä näkyy, kuuluu ja tuntuu. Sitä vaan eräänä päivänä tajuaa, ettei kukaan ole enää vuosikausiin kysynyt papereita olutta ostaessa, meikkivoiteet ovat niin paksuja, että ne pitäisi levittää lastalla eikä ryppyvoidepurnukassakaan enää lue ryppyjen ehkäisyyn vaan tasoittamiseen. Huonosti nukutut yöt näkyvät välittömästi naamassa, silmäpussit peittävät näkökentän ja kasvot ovat kalpeat kuin kuolleella muumilla. Ja jos ruokahuolto pääsee repsahtamaan vähänkään pidemmäksi aikaa, muuttaa kehno ravinto ihon hylkeenharmaaksi parissa viikossa, myös silloin, kun olet rantalomalla ja kuvittelet työstäväsi rusketusta. Ja niin, ne rypyt, jotka ilmaantuivat kaikista ryppyjä ehkäisevistä voiteista huolimatta. Massiiviset otsaryppyni ovat saaneet kaverikseen silmärypyt, jotka nielevät syövereihinsä helposti ne ensimmäiset kolme litraa kasvoille levitetystä meikkivoiteesta.

Ikä paitsi näkyy, se myös tuntuu kropassa. Paikat alkavat hitaasti antautua sieltä täältä eikä kroppa aina pystykään kaikkeen mihin pää sen kuvittelee pystyvän. Ja kun sitten joku paikka hajoaa ja tulee treenitaukoa, kertyy vyötäisille rasvaa nopeammin kuin ehdit suurempia housuja ostamaan. Ja se mikä on lanteille tarttunut, ei todellakaan katoa yhtä helposti kuin ennen vanhaan. Aineenvaihdunta hidastuu, liike hidastuu ja järki hidastuu. Ainoat asiat jotka nopeutuvat, ovat ajankulu ja virtsaamisen tarve.

Mutta tiedättekös mitä? Ei muuten sureta, harmita tai itketä tippaakaan. Itse asiassa, en ikimaailmassa vaihtaisi sitä siloposkisempaa, selluliitittomampaa ja nopeammalla krapulanselätyskyvyllä varustettua nuorikkoa tähän keski-ikää lähestyvään nykyversioon. Siinä, kun nuorempi minä olisi tänä aamuna purskahtanut itkuun ja lukkiutunut päiväksi kotiinsa, vilkaisi nykyminä peiliin, naurahti kuivasti jäätyneiltä kilin kiveksiltä näyttäville silmäpusseilleen ja poistui kotoa, meikittömänä. Tänään ei todellakaan tarvitse henkkareita kaljan ostamiseen.

Onnea vaan mulle!

Kuvat: Eiliseltä, ennen krapulaa ja kilin jäätyneitä kiveksiä.

Ulkosuomalaisen bileistä ja ystävyyssuhteista

/ A. K. Nikkinen / 17 kommenttia

Blogi on ollut viime päivät hiljainen bloggaajan kerätessä itseään ja ajatuksiaan kasaan lauantaisten, varsin vauhdikkaiden vuosipäiväbileiden jälkeen. Päivän kuvasaldoa läpi käydessäni, tajusin bileiden muistuttavan kovasti kihlajaisbileitämme espoolaisen rivitalon takapihalla tasan yhdeksän vuotta aikaisemmin. Niin, mitä nyt puitteet ja ihmiset vain olivat tyystin erit. Tuli aika haikea olo.

Minun on toisinaan vaikea hyväksyä sitä, että ajat ja asiat muuttuvat, ihmisiä tulee ja menee, tiemme kohtaavat hetkeksi ja sitten taas erkanevat omia polkujaan. Ja tämä efekti sen kuin korostuu, kun muuttaa paikasta ja maasta toiseen. Enää ei vain kulu aika, vaan myös välimatkat kasvavat.

Vaikka ihmissuhteet eivät välimatkaan katkeakaan eikä ystävyys lopu, ei suhde eikä yhteydenpidon määrä ole sama sen jälkeen, kun välissä on ollut melkein kuusi vuotta valtameri. Juttu saattaa kyllä jatkua siitä mihin se vuosia sitten jäi, mutta todellisuudessa et tiedä paljoakaan siitä, mitä toiselle on sinä aikana tapahtunut. Eikä se ole ulkopuolelle sulkemista tai hylkäämistä, että kuulumisia kerrotaan ensisijaisesti niille ihmisille, jotka elävät kanssasi nykyhetkessä ja vähemmän niille, joita tapaat ehkä kerran vuodessa tai kahdessa. Se on ihan luonnollista. Yksi ihminen tekee lähtiessään tilaa toiselle.

Välimatkasta huolimatta koen, että minulla on edelleen kaksi kaveripiiriä, toinen täällä Kaliforniassa ja toinen, se tällä hetkellä vähän paitsiossa oleva Suomessa. Vaikka ystävät ympäri maailman ovat suunnaton rikkaus, jokin kaihertaa vähän mieltäni. Ehkä se on se, ettei näissä bileissä, jotka olivat selkeä jatkumo niille yhdeksän vuotta sitten vietetyille, ollut itsemme lisäksi yhtäkään osallistujaa niistä alkuperäisistä kekkereistä. Tai ehkäpä se, että meillä oli siitäkin huolimatta ihan hillittömän hauskaa.

Tämä on taas yksi niistä päivistä, kun tuntuu, että sielu repeytyy kahtia.

Kuvituksena viikonlopun tarjontaa, joka olisi varmaan maistunut myös niille Suomessa oleville kavereille. Ja joo, oikeasti tein joulutort…. eikä kun luumutorttuja toukokuussa.

Jallusta päivää

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Jokin aika sitten Hanna Sumari kirjoitti blogissaan kovasti ilahtuneena, kuinka joku rohkea tuntematon oli jättänyt viestin hänen puhelinvastaajaansa ja pyytänyt kanssaan päivätansseihin. Ja todella, onhan tuo tuntemattomalta herrasmieheltä melkoisen rohkea veto, mutta toivon silti, että soittelu jäi siihen yhteen puheluun. Tästä tarinasta nimittäin muistui mieleeni omakohtainen tapaus, jonka päähenkilö, yötä päivää soitellut kaksilahkeinen, ei valitettavasti ollut aivan yhtä sympaattinen ja tahdikas.

***

Elettiin syksyn ensipäiviä, aikaa jolloin olin vielä nuori ja nätti. Olin työskennellyt kuluneen vuoden aikana useammilla messuilla promotyttönä, tavannut ihmisiä laidasta laitaan, myös niitä ei niin hyväkäytöksisiä miehiä. En kuitenkaan koskaan ollut erityisen huolissani turvallisuudestani, sillä koin sen tuijottelun, valokuvauksen ja toisinaan kähmimisenkin kohteena olleen promotytön jäävän messuhalliin, kun riisuin työvaatteet päältäni, hyppäsin omiin farkkuihini, vedin pipon syvälle päähäni ja hyppäsin lähijunaan kohti Espoota. Junasta jäädessäni olin taas se tavallinen konttorirotta, joka sai hautautua päiväksi yksin työhuoneeseensa meikittömänä ja huppariin sulloutuneena.

Oli maanantai, puolipäivä ja tein lähtöä työpaikan lounasravintolaan, kun puhelin soi. Tuntematon numero. Linjan toisessa päässä oli pitkältä tuntuva hiljaisuus, kunnes miesääni rykäisi hermostuneesti ja sanoi, ”Mites ois pano?” Hoksottimeni löivät hetken tyhjää, kunnes sain kakistettua ulos sanat, ”Niin että mitä?” Miesääni toisti sanansa, itseään esittelemättä, nolostelematta tai halujaan perustelematta. ”Siis onko tää joku vitsi?”, kysyin tajuamatta, että joku tuntematon voisi vakavissaan ehdottaa moista puhelimitse. Mies kuitenkin totesi nyt jo selvästi rohkeammin, ettei kyseessä ollut vitsi ja että hän todella halusi sen panon. Lopetin puhelun häkeltyneenä sanoihin, ”Kiitos, mutta ei kiitos.”

Kului päivä, ehkä pari, olin laittamassa iltapalaa yksin kotona, kun puhelin alkoi soida iloisesti sohvan kulmalla. Vastasin tuntemattomaan numeroon odottaen lehtimyyjän pian aloittavan myyntipuheensa, mutta vastassa olikin luonnottoman pitkä hiljaisuus. Huhuiltuani hetken turhaan vastausta, katkaisin puhelun. Olipas omituista, ajattelin ja jatkoin puuhiani sen enempää asiaa pohtimatta. Pian puhelin soi uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Vastassa oli aina täysi hiljaisuus, jonka katkaisin punaista luuria painamalla. Katsoin ikkunasta pimenevään iltaan, vedin verhot kiinni ja tarkistin, että ovet ovat lukossa. Tulisipa mies pian kotiin.

Puhelut jatkuivat seuraavina viikkoina, niin iltaisin, aamuisin, päivisin kuin keskellä yötäkin. Vaihdoin soittoäänen iloisesta rallatuksesta lyhyeen piippaukseen, pidin puhelinta paljon äänettömällä ja jätin vastaamatta kaikkiin tuntemattomiin numeroihin. Välillä kului päiviä ja viikkojakin ilman häirikköpuheluita, mutta aina kun uskalsin hengähtää helpotuksesta, alkoi soittelu uudelleen. Välillä puheluihin vastasi mieheni ja toisinaan vastasin myös itse langettaen soittajan korvaan kaikki kiroukset mitä elämäni aikana olin oppinut, mutta mikään ei toiminut. Ryhdyin vilkuilemaan yksin liikkuessani olkani ylitse, tarkistin lukot monta kertaa päivässä ja suljin verhot heti illan hämärtyessä.

Koitti marraskuu ja kummalliset puhelut olivat viimein loppuneet lähes tyystin. Oli työpäivä, kahvitunnin aika ja olin juuri lähdössä kohti työpaikkakahviota, kun puhelimen soitto sai minut palaamaan takaisin työpöytäni äärelle. Vastasin puheluun empimättä, sillä odotin puhelua töihin liittyen. Langan toisessa päässä oleva miesääni aloitti rahisevalla äänellä, ”Jallusta päivää.” Pyöritin hetken epäuskoisena silmiäni, vedin työhuoneeni oven kiinni, aivan kuin joku voisi kuulla mitä mies minulle seuraavaksi sanoo, ja vastasin tervehdykseen kiusaantuneena. Mies esitteli itsensä, kertoi nähneensä kuviani viimeaikaisissa autolehdissä ja sanoi haluavansa minut kuvattavaksi lehtijuttuunsa. Vastasin asiallisesti, etten tekisi sellaisia kuvauksia, mutta mies jatkoi houkutteluaan, lupasi rahaa ja paljon. Kieltäydyin yhä uudestaan ja uudestaan todeten, ettei sellaista rahasummaa olisi ja mies vain korotti tarjoustaan, joka lopulta saavutti sellaiset mittasuhteet, että hälytyskelloni alkoivat soida.

Saatuani puhelun viimein päättymään, otin yhteyttä tuttavaani, jolla oli alan kontakteja. Nopeiden selvittelyjen jälkeen oli selvää, ettei mies ollut kuka hän oli väittänyt olevansa, vaan joku oli juuri yrittänyt houkutella minua luolaansa ties mitkä pahuudet mielessään. Kiitin mielessäni universumia siitä, että huijari oli valinnut uhrikseen juuri minut eikä hyväuskoisempaa tyttöä, joka olisi lentänyt pahaa aavistamatta suoraan satimeen. Pyörittelin mielessäni mahdollisuutta sille, että Jallumies ja Panomies olisivat yksi ja sama henkilö, mutta lähestymistavan ollessa tyystin eri, en voinut olla asiasta aivan varma.

Tämän jälkeen häiriöpuhelut ja omituiset ehdotukset loppuivat kuin seinään ja arvelin häirikön lopultakin menettäneen sairaanloisen kiinnostuksensa minua kohtaan. Olin pitkin syksyä harkinnut poliisin puheille menoa, etenkin viimeisimmän Jallu-vedon jälkeen, mutta puheluiden loputtua en jaksanut nähdä vaivaa ja olihan kuitenkin oikealle Jallu-lehdelle saatettu tietoon heidän nimissään tehty valepuhelu.

Niin koitti joulukuun loppu ja matkustimme äitini luokse joulunviettoon. Kesken perhejuhlan ja jouluaterian valmistelun soi puhelin. Ajattelin jonkun siellä soittelevan joulutoivotuksia ja vastasin, vaikka numero olikin tuntematon. Jäädyin, kun vastassa oli tuttu sekuntien mittainen hiljaisuus. Katkaisin puhelun ja heitin vempaimen kiukuspäissäni sängylle. Eikö sille helvetin kusipäälle ole mikään pyhää, ajattelin vihaisena.

Joulunpyhien jälkeen marssin vihdoin poliisiasemalle. Annoin lausuntoni ja luovutin naiskonstaapelille kaikki muistiin merkitsemäni päivämäärät ja kellonajat jolloin häirikkö oli soittanut. Kerroin myös Jallu-tapauksesta ja siitä, että epäilin asialla olleen saman henkilön ja että hänen intresseissään oli selvästi houkutella minut tapaamiseen ja että minua jo vähän pelottikin. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan kotirauhan rikkomisena.

Tutkimus ja teletietojen saaminen kesti kauan ja puhelut jatkuivat satunnaisesti. Vihdoin minut kutsuttiin poliisiasemalle vilkaisemaan saatuja tietoja. Kun naiskonstaapeli levitti eteeni sivutolkulla kuukausien puhelutietoja, kävi karu todellisuus selväksi. Listasta oli alleviivattu kaikki ne saapuneet tuntemattomat puhelut, jotka olivat nyt viimein saaneet numeromuodon. Niitä oli paljon. Toisinaan useita päivässä, useina päivinä peräkkäin, öisin ja päivisin, paljon enemmän kuin olin edes tajunnut. Numerotiedoista kävi ilmi lopulta myös se, että Panomies ja Jallumies olivat yksi ja sama henkilö. Poliisi kysyi haluaisinko olla paikalla, kun hän soittaisi numeroon ja kysyisi mikä miehen selitys olisi. Vastasin myöntävästi ja hän tarttui puhelimeen.

Puhelin hälyytti pitkään, kunnes miesääni lopulta vastasi omalla nimellään. Naiskonstaapeli aloitti puhelun klassisesti sanoilla, ”Poliisista päivää” ja selitti vakavana syyn soitolleen. Mies toisessa päässä oli vaiti ja sitten ihmeissään. Hän oli lomailemassa Thaimaassa perheensä kanssa eikä voinut ymmärtää mistä oli kyse. Eihän heidän kotipuhelintaan käyttänyt kuin hän, vaimonsa ja… hetkinen, 16-vuotias poikansa! Veikkaisin, että perheloma sai tuon puhelun jälkeen varsin yllättävän käänteen.

Kuukausia myöhemmin sain postissa kirjeen. Kirjeessä syyttäjä ilmoitti lyhytsanaisesti, että jättää syytteen nostamatta pojan nuoren iän vuoksi. Olin hiljaa itsekseni toista mieltä, sillä minusta pelkästään noin syvä tyhmyys olisi ainakin parinkymmenen raipaniskun arvoinen. Mutta niin pääsi teinipoika kuin koira veräjästä, vaikka oli aiheuttanut minulle kuukausitolkulla ylimääräistä päänsärkyä.

***

Näin vuosia myöhemmin tapauksen muistaessani pohdin, että mitähän tuolle pojalle kuuluu nykyään? Tajusiko hän ottaa opikseen, vaikka jäikin ilman rangaistusta, ja elää nyt jossain normaalia elämää? Onko mahdollista, että hänestä olisi joku saanut itselleen jopa kelpo aviomiehen? Enpä tiedä. Tuntuu jotenkin epätodennäköiseltä, että noin kieroutuneesta alusta enää ihminen kasvaisi suoraksi. Mitä mieltä te olette?

ps. Tästä taisi tulla blogihistoriani pisin juttu. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka jaksoi lukea jutun loppuun saakka.