Jokunen viikko takaperin, blogin sisältöä alustalta toiselle kopioidessani, sattui silmääni hiuksiani koskevan jutun yhteydessä ollut kuva itsestäni. Tuo kuvista jälkimmäinen oli nimittäin perujaan kuvauksista, jotka olin unohtanut lähes tyystin. Ja kun kuvaukset kerran mieleen tulivat, ryhdyin kaivelemaan noita lähes kolmen vuoden takaisia kuvia kovalevyn uumenista.
Muistikuvani kuvauspäivän saldosta olivat hatarat. Olin keksinyt, että voisin kaiken muun puuhan ohessa tehdä pienimuotoisia mallikeikkoja vaikkapa sporttimallina, sillä olinhan malleillut aikoinaan Suomessakin. Ryhdyin tuumasta toimeen ja järjestin nopeasti parit kuvaukset, jotta saisin kasaan pienen portfolion. Kun sitten erään rannalla vietetyn päivän jälkeen sain raakakuvat käsiini, muistan olleeni melkoisen pettynyt itseeni. Pettymyksen määrästä kertoo erityisesti se, etten koskaan julkaissut kuvista kuin ehkä neljä. Blogissa en luonnollisestikaan maininnut kuvauksista halaistua sanaa ja lopulta päätin kuopata typerät haaveeni yhdessä kuvien kanssa kovalevyn syövereihin.
Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla, kun ensimmäistä kertaa vuosiin avasin kansion, jossa kuvat olivat. Selasin kuvia läpi yksitellen ja mitä pidemmälle etenin, sitä vahvemmaksi tuli tunne, että kymmenen kiloa painavampi nykyminäni haluaisin lyödä nuorempaa minääni jollain kättä pidemmällä takaraivoon, kovaa.
Muistan edelleenkin ajatukseni tiettyjen kuvien kohdalla. Tuossa näkyy kylkiläski, tuossa kuvakulmassa on leveä vyötärö ja mikä on tuo ruttu navan yläpuolella. Enkä nyt missään tapauksessa tarkoita sitä, että olisin pitänyt itseäni ylipainoisena, mutta sen verran rasvaisena kuitenkin, että löysin lähes joka kuvasta jotain ylimääräistä.
Liekö ikä on huonontanut näköni, aika hionut kulmiani ja pehmentänyt itsekritiikkiäni, mutta tässä kuvia tuijotellessani en enää näe niitä ylimääräisiä. En nyt sano, että minussa olisi ollut aineksia miksikään huippumalliksi, mutta ihan oikeasti, urani sunnuntaimallina olisi todennäköisesti tyssännyt ennemmin vaikka naamatauluuni ja kokemuksen puutteeseen kuin rasvaprosenttiini.
Ehkä siinä on jotain perää, että ikä tuo mukanaan jonkinlaista viisautta, minua ei nimittäin hävetä enää tippaakaan julkaista näitä täysin käsittelemättömiä kuvia, päinvastoin. Vaikken pidäkään nuoremman minäni jyrkästä itsekritiikistä, niin on se silti ollut aika passelin näköinen pakkaus.
Onnenpäivä 