Ja palataanpa taas henkilökohtaisen historiikki -sarjan pariin ja kaivellaan muistinystyröitä kohdastamaaliskuu 2009. Sarjan edellisen osan surkeista tunnelmista on kulunut jo kuusi vuotta ja tuossa ajassa kelkkani on vihdoin päättänyt syöksylaskunsa ensin näyttävään sivuluisuun ja kääntynyt sen jälkeen hiljalleen kohti turvallisen tuntoista ylämäkeä, uuden miehen, uuden kodin ja uuden työpaikan siivittämänä.

***

Pimeys. Etsin kädelläni sängyn alle luiskahtanutta puhelinta sammuttaakseni herätyksen. Aviomies ottaa minut vielä hetkeksi kainaloon ennen kuin hiivin vessaan ja väistän tottuneesti käytävälle pinottuja lattialaattoja ja puupaneleita. Oviaukon peitoksi vedetty muovi saa kotimme näyttämään pimeässä lähinnä sarjamurhaajan kauhukammiolta, mutta sytytettyäni valot paljastuu asioiden todellinen laita. Maalaustarvikkeita, rullatolkulla hiontapaperia, roikkuvia johtoja ja repsottavia seiniä. Elämme keskellä koko asunnon laajuista täysremonttia.

Pientä pintaremonttia.

Vedän talvipyöräilyhousut jalkaani, huivin kasvoilleni, harpon halki valkeaksi muuttuneen pihan ulkovajalle ja kiroan mielessäni sitä, etten ole 26-vuotiaaksi mennessä saanut hankittua autoajokorttia. Kaivan vajasta maastopyörän ja lähden polkemaan tahmeasti upottavassa lumessa kohti työpaikkaa. Aura-auto ei yksityistielle saavu ennen puoltapäivää eikä kaupungin laitakaduillekaan juuri sen aikaisemmin. Että kiitos vain, Universumi. Tänäkin aamuna pyörämatka Tuusulasta Vantaalle kestää vartin normaalia pidempään ja pyöräilykypärä päässäni puristaa sitä kovemmin mitä suuremmaksi tatti otsassani kasvaa. Rauhoitun kuitenkin, kun muistan, ettei hyötyliikunnan lisäksi muulle liikunnalle ole viime aikoina jäänyt juurikaan aikaa. Olkoon tämä nyt sitten sitä liikunnan iloa, mietin ja kiipeän isohkon toimistorakennuksen kolmanteen kerrokseen, konsernin markkinointiosaston perimmäiseen kulmaan. Yllätyn hieman, kun tajuan hymyileväni työtuoliin istuttuani. Sen lisäksi, että työnteko tuntuu remonttiin verrattuna lepolomalta, on se muutenkin melko pirun mukavaa.

Huoneen verran lisää pientä pintaremonttia.

A. Sinivaaralta luonnistuu myös vanhanpaskan entisöinti.

Olin viime keväänä saanut kuningasidean. Tai ehkä me miehen kanssa saimme sen yhdessä, mutta todennäköisesti minä levottomana sieluna olin se, joka asioita potki aktiivisemmin eteenpäin. Olin umpikyllästynyt asumaan vuokralla rivitalokodissamme Espoossa, vaikka alue hyvämaineista olikin. Tuntui kuitenkin luontevalta naimisiinmenon jälkeen ostaa oma koti jostain maaseudun rauhasta, hankkia ehkä koira tai kuka ties mitä muuta. Olin vahvasti sitä mieltä, että nyt pitää asettua ja ryhtyä tekemään niitä asioita, joita ihmisen siinä iässä kuuluukin tehdä. Niin päädyimme ostamaan remontoitavan paritalon puolikkaan metsien ja peltojen keskeltä, kapean hiekkatien päästä Tuusulasta. Ja tässä sitä nyt oltiin, kädet täynnä remonttia eikä muusta elämästä ollut tietoakaan. Remontoimme viikonloput, pyhäpäivät, lomat ja arki-illat. Remontoimme kesän, remontoimme talven. Muutimme huoneesta toiseen, purimme vanhaa, rakensimme uutta, pesimme hiontapölyä milloin nenästä, milloin silmistä ja milloin korvista. Vasaroiden pauketta, porakoneen hurinaa, naulapyssyn suhahduksia ja yläilmoihin karjuttuja perkeleitä. Kyyneleitä, iloa, onnistumisia ja epäonnistumisia, remonttilainaa, aviokriisiä, elämysmatkoja rautakauppaan, turnausväsymystä ja kebabia iltapalaksi.

Mutta oli maaliskuussa saatu jotain jo valmiiksikin, kuten niinkin oleellinen osa taloa kuin rouvan pukeutumistila.

Kahdeksan kuukautta remontin aloittamisen jälkeen olen siinä rajalla, etten enää tiedä rakastanko vai vihaanko tätä taloa. Imuroin neuroottisesti monta kertaa illassa, järjestelen työkalut siistiin riviin lattialle, pyyhin remonttipölyjä ja harkitsen tosissani hankkivani verhot, jotka sointuvat yhteen maalarinteipin kanssa. Tarvitsen happea, puhdasta ilmaa ilman hiontapölyä. Pakko saada tauko, vaikka keskeneräisyyttä vihaava luonteeni sotiikin ajatusta vastaan. Vietämme muutaman kostean illan kaupungilla, uusimme kuntosalijäsenyydet ja lopulta varaamme parin viikon matkan Balille. Kunhan tulemme takaisin levänneinä, ei tarvita kuin pari hassua remonttikuukautta, se viimeinen ponnistus ja kaikki on valmista.

Sitten voimme aloittaa oikean, seesteisen elämän uudessa kodissa.

Raskas vapaa-aika alkoi vaatia vähitellen myös raskaita huveja…

…kunnes maaliskuun lopussa emme enää jaksaneet ja pakenimme remonttia Balille.

 

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
En ole oikein koskaan osannut asettua aloilleni, mutta yrittämisen puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää. Ja niin minä yritin, oikein tosissanikin, olla aikuinen ja hankkia talon, käydä töissä ja maksaa kiltisti asuntolainaa erä kerrallaan. Sivusilmällä olin laittanut merkille jopa sen, että lähistöllä olisi mukavan oloinen ala-aste, jos sellaiselle palvelulle joku päivä olisi vielä tarvetta. No, koska tänä päivänä kotiosoitteeni löytyy Kaliforniasta, ei tulevaisuus ihan suttaantunut niin kuin kuvittelin.

Tuo omin pikku kätösin väännetty remontti opetti paljon. Kuten sen, ettei perfektionistin ja kaikenlaista epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä vihaavan siivousneurootikon ehkä kannata laittaa 160 neliön talosta joka huonetta remonttiin yhtä aikaa. Vaikka remontti toi mukanaan paljon onnistumisia ja iloa siitä, että koti valmistui huone kerrallaan, oli se silti raskasta. Aivan pirun raskasta. Vaikka avioliitto ei suoranaisesti vaarassa ollutkaan, ei riitelyltä voitu välttyä, kun käsistään näppärä insinööri joutui törmäyskurssille vähän vähemmän näppärän taiteilija-renttu-haahuilijan kanssa. Siinä huutoäänestyksessä jäi kuulkaa hiomakoneen laulanta kakkoseksi. Mutta niin vain parisuhde ja mielenterveys kesti remontin, eli kai se sitten kannatti, sekä remontti että parisuhde.

Ja siirrytäänpä henkilökohtaisen historiikin toiseen osaan, eli huhtikuuhun vuonna 2003. Elättelin viimeiseen asti toiveita siitä, että olisin löytänyt mummolan kätköistä edes jotain muistiani tukevia valokuvia, mutta toisin kävi. Olen järjestelmällisesti hävittänyt kaiken mikä muistuttaa vuodesta 2003 ja se kertoo jo aika paljon se. Tiedossa on siis kuvaton, astetta synkempi katselma menneisyyteen, jota olen aikaisemminkin sivunnut täällä.

***

Aamun ensimmäinen raitiovaunu kolistelee ikkunani ohi. Asun vanhassa ja kauniissa kerrostalossa Töölössä, juuri remontoidussa, kolmenkymmenen neliön kodissa. Raitiovaunujen kolina ja yhä lisääntyvä autoliikenne kertovat siitä, että pian olisi aika suunnata parin minuutin kävelymatkan päähän työpaikalle, työpöytäni ääreen mainostoimistossa. Kaikki on päällisin puolin elämässä juuri niin kuin olin nelisen vuotta aikaisemminhaaveillut, vierestäni vaan herää eri ihminen.

Mies vaihtui vain reilu vuosi aikaisemmin. Olimme juuri saaneet edellisen kanssa myöntävän asuntolainapäätöksen, kun iski paniikki, löimme jarrut pohjaan ja minä muutin lopulta yksin, ensin Pohjois-Haagaan ja sitten myöhemmin Töölöön. Kuvioihin tuli nopeasti uusi mies, elämäni mies, kuten hän itsensä tituleerasi. Ollessaan vierailulla luonani, hän kertoi juuri menettäneen asuntonsa ja minä, tottakai, yksinäisenä ihmisenä tarjosin hänelle mahdollisuuden muuttaa luokseni. Kun muuttokuorma, eli yksi pahvilaatikko, oli purettu, kertoi hän menettäneensä myös työpaikkansa ja olevansa nykyisin sekä työkyvytön että yltä päältä veloissa. Voi sepä harmi, mutta ei se mitään. Pitäähän elämäni miestä auttaa, tottakai. Muutama kuukausi auttavan käden ojennukseni jälkeen, hän saapui kotiin pieni rasia taskussaan ja ojensi minulle kultaisen sormuksen. Nyt ajattelen, että olisi ehkä pitänyt olla tarttumatta siihen, se kun tuntui nykyisin lähinnä kahleelta joka sormessa odotan kuolemantuomiota, mutta kun näin hänen oman sormuksensa, en voinut mitenkään kieltäytyä. Hänen nimettömäänsä oli hakattu musteella peruuttamattomasti etunimeni ensimmäinen kirjain. Tässä sitä oltiin eikä sopinut perääntyä.

Reilu vuosi myöhemmin olemme tässä, pienessä yksiössä, josta ei ollut pakopaikkaa toiseen huoneeseen. Avoimesta ikkunasta tulvii sisään tiepölyä ja pakokaasua ja huonekasvini kuolevat samaa tahtia kuin kuolen itse sisältä. Väsyttää. Viime yönä, bussien lopetettua vuoronsa, mies käski minun hakea Yliopiston Apteekista Rennietä, koska ei saanut närästykseltään nukuttua. Ja minä menin, tottakai, pitäähän miehen saada unta ja tiedänhän mitä tapahtuu jos hän on väsynyt. Vaikka elämäni mies on haastava, on hän silti elämäni mies, niinhän hän sanoo. Kävelemisessä apteekille ja takaisin kului reipas tunti ja kaupunki oli kuolemanhiljainen, eletäänhän vasta tiistaita. Käänsin hiljaa avaimet lukossa ja astuin varovasti sisään pimeään yksiöön, jonka seinään oli aikaisemmin illalla särkynyt maljakko, joka nyt oli pirstaleina pitkin mustanpuhuvaa lattiaa. Elämäni mies oli nukahtanut parvelle. Onpa hyvä, että raukka sai närästykseltään kuitenkin unen päästä kiinni, ajattelin ja kävin hiljaa nukkumaan sohvalle. Ehdin nukkua pari tuntia ennen töihin lähtöä.

Työpaikka tarjoaa minulle hengähdyksen vapaa-ajasta, johon en työpäivän päätyttyä välittäisi palata. Olen ollut mainostoimistossa töissä jo kolmisen vuotta, edennyt nopeasti rivisuunnittelijasta vastuullisemmaksi AD:ksi, mutta olen ammatillisesti turhautunut. Haaveilen kuluttajamainonnan suunnittelusta, mutta olen jumissa palveluksia toisilleen tarjoavien yritysten tappavan tylsässä markkinointimaailmassa, jossa jokainen haluaisi olla innovatiivinen ja nuorekas, mutta jossa kukaan ei lopulta uskalla riisua konservatiivista viittaa riemunkirjavien alusvaatteiden yltä. Suoria linjoja ja neliöitä. Katteettomia lupauksia päätteettömillä, tikkusuorilla fonteilla. Niistä on työpäivät tehty. Kun työpäivä on ohi, käynnistän seuraavan sorvin kotona. Olen alati kasvavien menojen vuoksi perustanut oman toiminimen, jonka asiakkaille värkkään mainosmateriaaleja iltaisin ja viikonloppuisin. Jollainhan se on ruoka, vuokra, auto, moottoripyörä ja autohallipaikka Töölössä maksettava nyt, kun elämäni mieskin kykenee työntekoon vain satunnaisesti.

Teen samat asiat samassa järjestyksessä joka päivä, vaikka en oikeasti jaksaisi. Mutta kun ajattelen itseni koneeksi, minä pystyn siihen. Olen lakannut ajattelemasta ja tuntemasta. Pääni oli täyttynyt hiljalleen ajatuksista, jotka eivät koskaan päässeet ulos ja joita kukaan ei halunnut kuulla ja jotka vähitellen muuttuivat paksuksi, liikkumattomaksi mustaksi massaksi. Siitä on tämä päivä tehty, tämä kuukausi ja tämä vuosi.

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
Toisin kuin voisi kuvitella, tämä kirjoitus ei tuntunut raskaalta eikä siitä tullut enää edes paha mieli, päinvastoin. Nyt kun kaikki tuo on takana, siitä on otettu opiksi ja siirrytty elämässä eteenpäin, ei voi kuin olla äärettömän onnellinen. Kun on hukannut elämästään kolme vuotta hakkaamalla päätään seinään, sitä voi joko harmitella loppuikänsä tai olla onnellinen siitä, että tajusi lopettaa edes jossain vaiheessa. Henkilökohtaisesti suosittelen jälkimmäistä vaihtoehtoa.

 

Lue myös: Henkilökohtainen historiikki, osa 1 – Elokuu 1999

Tämä aikamatka menneisyyteen -idea sai alkuunsa Puutalobabyn Kristaliinan aloitteesta, jossa haastettiin bloggaajat kirjoittamaan sananen itsestään, elämästään ja ajatusmaailmastaan viitenä sattumanvaraisesti valittuna ajankohtana jotka ovat: elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 sekä17.7.2010. Koska asiaa useammalta taholta toivottiin, päätin minäkin tarttua mukaan haasteeseen.

Ja nyt, arvoisat lukijat, on ajankohta täydellinen muistinystyröiden ja vanhojen arkistojen kaivelemiselle. Olen nimittäin juuri siellä, mistä juttusarja sai alkuunsa tasan 14 vuotta sitten, elokuussa 1999.

***

Lasken putkikassin huoneeni sängylle ja pysähdyn huokaisten katselemaan ikkunasta näkyviä ikivanhoja tammia. Vielä on kesäloma, mutta jo ensi viikolla koittaisivat aamuvarhaiset koulumatkat, pitkät koulupäivät ja viikonloppumatkojen odotus. Olen 17-vuotias ja edessä on toinen ja viimeinen lukuvuosi Turun ammatti-instituutissa. Uravalinta oli ollut peruskoulun jälkeen helppo. Opon antaman esitteen ja isäpuolen mairittelevien puheiden perusteella tiesin, että tulevaisuuteni on graafisella alalla, ehkä ison lehtitalon tai mainostoimiston leivissä. Niin, sillä alalla oli kuulemma helppoa ryhtyä freelanceriksi ja työskennellä vaikka kotoa käsin. Ja sehän vain sopisi!

Amiksen toisen lukuvuoden koulukuva vuodelta 1999.

Opiskelujeni ajan olen asunut isovanhempieni luona Littoisissa, pyöräilyn ja kahden bussimatkan päässä Turusta. Herään aamuisin kelloradion pauhuun vähän vaille kuusi ja viisi minuuttia myöhemmin mummo tulee varmistamaan, että olen varmasti herännyt. Ja olenhan minä, joka aamu, mutta mummo varmistaa silti, aina viimeiseen kouluaamuun saakka. Lähes satavuotiaan kartanon rappuset narahtavat, kun hiivin pimeydessä kohti alakerran keittiöstä kajastavaa valoa. Mummo on laittanut taas aamupalan valmiiksi, herännyt kai jo viideltä ja letittää tukkani kahdelle letille samalla, kun juon lämmintä kaakaota. Ei mummon tarvitsisi, mutta mummo haluaa. Ja minäkin haluan. Heippa, nähdään illalla, huikkaan mennessäni ja pyydän kertomaan papalle hyvät huomenet puolestani.

Koulussa hankalinta ovat koulumatkat. Niihin menee aikaa, paljon. Välimatka on tehnyt lähes mahdottomaksi olla koulukavereiden kanssa tekemisissä kouluajan ulkopuolella, mutta ei se haittaa. Viihdyn mainiosti isovanhempieni kanssa, soittelen paljon pianolla ja vierailen vähän matkan päässä asuvan siskoni luona. Illat notkun puhelimesssa etä-poikaystäväni kanssa enkä oikein ymmärrä ikätovereitteni innostusta viettää viikonloppuiltoja kaupungilla kännäten. Vaikka kyllä minä kerran olin yrittänyt sitä itsekin, päättänyt, että nyt vedän ne ensimmäiset kännit, mutta en sitten kaupan irvokkaankirjavan siiderihyllyn edessä seistessäni halunnutkaan ostaa mitään ja pelkkä ajatuskin itsekontrollin menettämisestä, krapulasta ja oksentamisesta teki pahaa. Kävelin kassalle vihreän Smurffi-juoman kanssa ja tunsin itseni kummajaiseksi. Voi kai sitä pizzaa tilata ilman krapulaakin.

Viikonloppuelämää poikaystävän kotona.

Kaupunkiin muutto ei maalaiselle ollut ihan helppoa muutenkaan. Piti opetella kulkemaan bussilla ja kuskin murina kertoi, että olin taas vahingossa poistunut auton etuovesta. Varissuon ostarilla notkui pelottavia puliukkoja heti aamuvarhain ja olin vain vuosi aikaisemmin syönyt ensimmäistä kertaa McDonald´sissa, joka tuntui kaikille muille olevan arkipäivää. Eniten hankaluuksia tuotti kuitenkin paikallisten murre enkä ymmärtänyt koulun sihteerin puhetta laisinkaan. Kun kysyin luokkakaveriltani koulun päätyttyä mihin hän oli menossa, vastasi hän, että dösälle. Harmitellen kävelin itsekseni bussipysäkille odottamaan linja-autoa ja hämmästyin, kun kaverini saapui pysäkille heti perässäni. Ai sää tulit sitteki tänne, mää luulin, että sää menit jollekki Dösäälle.

Etäsuhde tuli opiskelijalle melko kalliiksi.

Ja niin, se poikaystävä. En aina oikein ymmärrä mitä hän minussa näkee, mutta jotenkin olin onnistunut hurmaamaan hänet alkeellisessa virtuaalimaailmassa 1,5 vuotta aikaisemmin. Hän asuu Espoossa ja käytän pienet opiskelijatuloni junamatkailuun Turun ja Espoon välillä. Nuo viikonloput ovat sitä aikaa, kun tunnen olevani elossa. Kaikki muu aika on suorittamista, ajan kulumisen odottelua. Mutta viikonloput, silloin minä elän. Olemme sopineet, että kun valmistun, etsin töitä Helsingistä ja muutamme yhteen asumaan. Salaa haaveilen niistä kauniista Töölöläisistä kerrostaloista, kaupunkilaiselämästä ja merenrannasta. Onhan se pirun paljon hienompaa asua pääkaupungissa, kuin Pohjois-Pohjanmaalla jossain käpykylässä. Tulisi jo talvi, kuluisi aika, alkaisi kevätlukukausi ja työnhaku.

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
Jälkeenpäin voisin sanoa, että jos ei ammattiin valmistumista oteta huomioon, tuhlasin elämästäni kaksi vuotta odottamalla ajan kulumista. En osannut elää hetkessä enkä itsekseni, ilman poikaystävää. Olin hirvittävä takertuja, kova ikävöimään, epävarma ja raivoisan mustasukkainen. Suunnittelin tulevaisuuttamme tarkasti enkä ole aivan varma annoinko toiselle minkäänlaista mahdollisuutta suunvuoroon tai omiin unelmiin. Itsetuntoni oli jokseenkin nolla. Mummon hyvä ruoka toi vyötärölleni muutaman extrakilon ja tunsin itseni aina vähän pulleaksi. Vasta seuraavana vuonna tajusin, että asialle voisi myös tehdä jotain.

En aikoinaan vielä ymmärtänyt kuinka hienoa oli, että sain asua pari vuotta isovanhempieni kanssa. Nyt kun he ovat jo nukkuneet pois, olen kiitollinen siitä yhteisestä ajasta mitä meillä oli, huolenpidosta, tuesta ja siitä, että sain tutustua heihin ihmisinä, en pelkästään isovanhempina. Tässä mummolan sohvalla istuessani muistelen lämmöllä niitä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, kun istuimme tässä kolmestaan katselemassa vanhoja suomalaisia elokuvia.

Unelmoin suuresti ja haaveilin kaupunkielämästä. En osannut arvostaa maalaisuuttani ja toisinaan häpeilin, kun ihmiset kysyivät mistä hauska murteeni oli peräisin. Taisin touhottaa pääkaupunkiseudulle muuttamisesta aika paljon ja olin varma, että kuulun ehdottomasti kaupunkiin, en maaseudulle. Kyseessä lienee perinteinen maalainen muuttaa kaupunkiin -syndrooma, jossa maalainen kuvittelee maalaisuutensa katoavan raitiovaunujen kolinaan.

Lopulta olin varmasti melko tyypillisen hölmö 17-vuotias ilman alkoholisekoiluja. Mutta oikeasti, moniko väittää olleensa sen ikäisenä erityisen fiksu?