Ja siirrytäänpä henkilökohtaisen historiikin toiseen osaan, eli huhtikuuhun vuonna 2003. Elättelin viimeiseen asti toiveita siitä, että olisin löytänyt mummolan kätköistä edes jotain muistiani tukevia valokuvia, mutta toisin kävi. Olen järjestelmällisesti hävittänyt kaiken mikä muistuttaa vuodesta 2003 ja se kertoo jo aika paljon se. Tiedossa on siis kuvaton, astetta synkempi katselma menneisyyteen, jota olen aikaisemminkin sivunnut täällä.
***
Aamun ensimmäinen raitiovaunu kolistelee ikkunani ohi. Asun vanhassa ja kauniissa kerrostalossa Töölössä, juuri remontoidussa, kolmenkymmenen neliön kodissa. Raitiovaunujen kolina ja yhä lisääntyvä autoliikenne kertovat siitä, että pian olisi aika suunnata parin minuutin kävelymatkan päähän työpaikalle, työpöytäni ääreen mainostoimistossa. Kaikki on päällisin puolin elämässä juuri niin kuin olin nelisen vuotta aikaisemminhaaveillut, vierestäni vaan herää eri ihminen.
Mies vaihtui vain reilu vuosi aikaisemmin. Olimme juuri saaneet edellisen kanssa myöntävän asuntolainapäätöksen, kun iski paniikki, löimme jarrut pohjaan ja minä muutin lopulta yksin, ensin Pohjois-Haagaan ja sitten myöhemmin Töölöön. Kuvioihin tuli nopeasti uusi mies, elämäni mies, kuten hän itsensä tituleerasi. Ollessaan vierailulla luonani, hän kertoi juuri menettäneen asuntonsa ja minä, tottakai, yksinäisenä ihmisenä tarjosin hänelle mahdollisuuden muuttaa luokseni. Kun muuttokuorma, eli yksi pahvilaatikko, oli purettu, kertoi hän menettäneensä myös työpaikkansa ja olevansa nykyisin sekä työkyvytön että yltä päältä veloissa. Voi sepä harmi, mutta ei se mitään. Pitäähän elämäni miestä auttaa, tottakai. Muutama kuukausi auttavan käden ojennukseni jälkeen, hän saapui kotiin pieni rasia taskussaan ja ojensi minulle kultaisen sormuksen. Nyt ajattelen, että olisi ehkä pitänyt olla tarttumatta siihen, se kun tuntui nykyisin lähinnä kahleelta joka sormessa odotan kuolemantuomiota, mutta kun näin hänen oman sormuksensa, en voinut mitenkään kieltäytyä. Hänen nimettömäänsä oli hakattu musteella peruuttamattomasti etunimeni ensimmäinen kirjain. Tässä sitä oltiin eikä sopinut perääntyä.
Reilu vuosi myöhemmin olemme tässä, pienessä yksiössä, josta ei ollut pakopaikkaa toiseen huoneeseen. Avoimesta ikkunasta tulvii sisään tiepölyä ja pakokaasua ja huonekasvini kuolevat samaa tahtia kuin kuolen itse sisältä. Väsyttää. Viime yönä, bussien lopetettua vuoronsa, mies käski minun hakea Yliopiston Apteekista Rennietä, koska ei saanut närästykseltään nukuttua. Ja minä menin, tottakai, pitäähän miehen saada unta ja tiedänhän mitä tapahtuu jos hän on väsynyt. Vaikka elämäni mies on haastava, on hän silti elämäni mies, niinhän hän sanoo. Kävelemisessä apteekille ja takaisin kului reipas tunti ja kaupunki oli kuolemanhiljainen, eletäänhän vasta tiistaita. Käänsin hiljaa avaimet lukossa ja astuin varovasti sisään pimeään yksiöön, jonka seinään oli aikaisemmin illalla särkynyt maljakko, joka nyt oli pirstaleina pitkin mustanpuhuvaa lattiaa. Elämäni mies oli nukahtanut parvelle. Onpa hyvä, että raukka sai närästykseltään kuitenkin unen päästä kiinni, ajattelin ja kävin hiljaa nukkumaan sohvalle. Ehdin nukkua pari tuntia ennen töihin lähtöä.
Työpaikka tarjoaa minulle hengähdyksen vapaa-ajasta, johon en työpäivän päätyttyä välittäisi palata. Olen ollut mainostoimistossa töissä jo kolmisen vuotta, edennyt nopeasti rivisuunnittelijasta vastuullisemmaksi AD:ksi, mutta olen ammatillisesti turhautunut. Haaveilen kuluttajamainonnan suunnittelusta, mutta olen jumissa palveluksia toisilleen tarjoavien yritysten tappavan tylsässä markkinointimaailmassa, jossa jokainen haluaisi olla innovatiivinen ja nuorekas, mutta jossa kukaan ei lopulta uskalla riisua konservatiivista viittaa riemunkirjavien alusvaatteiden yltä. Suoria linjoja ja neliöitä. Katteettomia lupauksia päätteettömillä, tikkusuorilla fonteilla. Niistä on työpäivät tehty. Kun työpäivä on ohi, käynnistän seuraavan sorvin kotona. Olen alati kasvavien menojen vuoksi perustanut oman toiminimen, jonka asiakkaille värkkään mainosmateriaaleja iltaisin ja viikonloppuisin. Jollainhan se on ruoka, vuokra, auto, moottoripyörä ja autohallipaikka Töölössä maksettava nyt, kun elämäni mieskin kykenee työntekoon vain satunnaisesti.
Teen samat asiat samassa järjestyksessä joka päivä, vaikka en oikeasti jaksaisi. Mutta kun ajattelen itseni koneeksi, minä pystyn siihen. Olen lakannut ajattelemasta ja tuntemasta. Pääni oli täyttynyt hiljalleen ajatuksista, jotka eivät koskaan päässeet ulos ja joita kukaan ei halunnut kuulla ja jotka vähitellen muuttuivat paksuksi, liikkumattomaksi mustaksi massaksi. Siitä on tämä päivä tehty, tämä kuukausi ja tämä vuosi.
***
Vanhemman iän pika-analyysi:
Toisin kuin voisi kuvitella, tämä kirjoitus ei tuntunut raskaalta eikä siitä tullut enää edes paha mieli, päinvastoin. Nyt kun kaikki tuo on takana, siitä on otettu opiksi ja siirrytty elämässä eteenpäin, ei voi kuin olla äärettömän onnellinen. Kun on hukannut elämästään kolme vuotta hakkaamalla päätään seinään, sitä voi joko harmitella loppuikänsä tai olla onnellinen siitä, että tajusi lopettaa edes jossain vaiheessa. Henkilökohtaisesti suosittelen jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Onnenpäivä 