Ilman dieettiä. Ilman meikkiä. Ilman Photoshoppausta ja tekorusketusta. Juuri lenkiltä tulleena, yltä päältä hikisenä heti aamutuimaan. Tällainen minä olen.
Se, mitä olin huhtikuussa dieetin jälkeen, en ollut minä. Se oli poikkeustila, pitkällisen työn, hikoilun ja rasvanpolton tulos, kuin eräänlainen taideteos. Kun siis tulen Suomeen ja tapaamme, älä pety kun en olekaan superihminen. Sillä tällainen minä olen, ihan tavallinen.
Eilen ne sitten taas oli, syntymäpäivät. Käytyäni tänä aamuna tekemässä ensimmäisen salitreenini 31-vuotiaana, työnnän suihkunraikkaat kasvoni niin lähelle kylpyhuoneen peiliä, että lasi huurtuu. Venytän sormella rypyt silmän alta suoriksi ja päästän otteeni samalla, kun huurre peilistä alkaa haihtua. Siinä ne nyt ovat, ne ensimmäiset ikääntymisen merkit, joista kasvovoidemainoksissa aina puhutaan. Taputtelen sormenpäällä voidetta silmien alle, vaikken sen tehoon oikein uskokaan. Askel taaksepäin. Hidas katsaus alastomaan vartaloon, päästä varpaisiin. Kivat pohkeet, hieman lisääntynyttä pehmeyttä reisissä ja takamuksessa, voimakas keskivartalo, vatsalihasten kaaret, ei erityisen kapea vyötärö, leveä selkä ja suorat, muodokkaat hartiat. Hiukset ovat vaaleammat kuin koskaan ennen ja mitä enemmän oma tumma värini kasvaa tyvestä esille, sitä varmempi olen, että haluan tukastani taas tummemman. Paljon on ulkonäkö muuttunut viimeisten vuosien aikana.
Vertaillakseni nykyisyyttä menneisyyteen, kaivoin arkistoni kätköistä kuvia digitaaliselta aikakaudeltani. Kovin pitkä tuo aikakausi ei ole, sillä ensimmäinen digitaalikamera ilmestyi taloon vasta kahdeksan vuotta sitten. Mutta pidemmittä puheitta, tervetuloa matkalle menneisyyteen.
Vuosi 2005
Kesä kului tuoreen poikaystävän kanssa moottoripyöräillessä ja pitkin Suomea reissatessa. Syksyn tullen herätin henkiin vuosikausia uinuneen salitreenaamisen, jotta olisin seuraavana kesänä bikinikunnossa. Olin kovin laiska meikkaamaan ja yleensä kypärä päässä, mutta katsokaapa tuota tukkaa!
Vuonna 2006
Poikaystävä muuttui kihlatuksi, kävin salilla, juoksin ja pyöräilin, vaihdoin työpaikkaa, elin motoristielämää ja kävin ystäväni kanssa Saksassa hääpukuostoksilla. Niin, ja minulla oli edelleen hassu tukka.
Vuonna 2007
Hassu tukka lähti ja tilalle tuli luonnollinen väri ja otsatukka. Olin kansikuvatyttönä, Seppälän oman elämänsä supermallina, muutamissa muissa satunnaisissa kuvauksissa ja messutyttönä. Talvella värjäsin taas tukan mustaksi, kävin äidin luona hoitamassa poroja ja menin naimisiin.
Vuonna 2008
Kävimme häämatkalla Las Vegasissa ja myöhemmin keväällä ostimme vanhan talon. Salitreeni vaihtui työmatkapyöräilyksi ja jokapäiväiseksi remontoinniksi. Messutyttöilin hieman lisää ja sen seurauksena päädyin pää lasikuutiossa Suomen televisioon ja Pelkokertoimeen. Loppuvuodesta esittelin ylpeästi Iltalehdessä muumimuki-kokoelmaani.
Vuonna 2009
Remontti sen kuin jatkui ja pakenimme sitä hetkeksi aina Balille saakka. Tein messuhommia ja satunnaisia kuvauksia ystävilleni erilaisten projektien muodossa, milloin olin pin-up-tyttö, milloin ruumis. Kun remontti vihdoin valmistui 1,5 vuotta alkamisensa jälkeen, pakkasimme tavarat ja muutimme Pohjois-Kaliforniaan, San Joseen.
Vuonna 2010
Jalat oli jo tukevasti San Josessa, vaikka Suomessa taidettiin tuon vuoden aikana poiketa parikin kertaa. Uutta kotimaata tarkasteltiin reissaamalla ahkerasti ympäriinsä niin autolla, moottoripyörillä kuin lentämälläkin. Lähikaupunkien lisäksi tutuksi tuli Hawaiji ja poikkesimme myös Meksikossa. Vapaa-aika kului salilla, maastopyöräillessä ja juostessa. Musta tukkanikin alkoi hitaasti hellittää otettaan ja hiuksiini ilmestyi punaisia raitoja.
Vuonna 2011
Tämä oli vuosi jolloin juoksin paljon, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reissasimme ympäriinsä, vuosi vaihtui Suomessa, talvilomalla kävimme Miamissa, kevätlomalla Yosemiten kansallispuistossa, kesällä Meksikossa ja road tripilla halki Nevadan Utahiin, Arizonaan ja takaisin Nevadan läpi Kaliforniaan. Syksyllä teimme pienen reissun Seattleen ja palasimme takaisin Kaliforniaan, jossa muuttoauto oli kuljettanut omaisuutemme pohjoisesta etelään, Orange Countyyn. Totuttelin uuteen elinympäristöön, vaalensin tukkaa ja aloitin blogin.
Vuonna 2012
Viime vuosi oli melkoinen. Kävi ystäviä kylässä, teimme road trippejä, vallotin vuoria, tukka vaaleni entisestään, tein satunnaisia kuvauksia ja vietin kuukauden Suomessa. Samaan vuoteen mahtui niin loistokunto kuin jykevöityminen aina 70 kiloiseksi saakka. Vuoden lopussa aloitin dieetin joka jatkui aina tämän vuoden kevääseen saakka.
Siinäpä se lyhykäisyydessään oli, kahdeksan viiimeisintä vuotta elämästäni. Näitä kuvia selaillessa heräsi sellainen lämmin tunne tuota nuorta minää kohtaan. Voi kun voisin mennä ja ottaa häntä olasta kiinni ja sanoa, että kuule, olet ihan hyvässä kunnossa nyt, hoikka, nuori ja nätti, älä suotta mollaa itseäsi. Sillä sitä minä tein, en koskaan ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Tästä viisastuneena voisin yrittää jatkossa olla narisematta selluliiteistäni ja rypyistäni ja olla ihan tyytyväinen siihen mitä olen nyt. Ei tarvitse sitten taas kymmenen vuoden päästä harmitella, että voi kunpa olisin silloin nuorempana ymmärtänyt kuinka nuori ja nätti oikein olin. Ja te nuoriso siellä, ottakaahan opiksenne, kun vanhempi rouva neuvoo ja arvostakaa sitä mitä olette tässä ja nyt.
Eivät auttaneet vitamiinit, ei Kalifornian aurinko. Niin siinä vain kävi, että viiden rommipullon lisäksi toinNeitsytsaarilta tuliaisiksi harvinaisen ärhäkän flunssan. Sen verran käsi kädessä kuljemme blogini kanssa, että sillä välin, kun Lily on ollut polvillaan päivitysten vuoksi, olen itsekin maannut käyttökelvottomana sohvan pohjalla.
Tässä viime päivinä, yöunien, aamupäiväunien, iltapäiväunien, alkuiltaunien ja uusien yöunien väliin jäävänä valveillaoloaikana, on ollut liiaksikin aikaa ajatella ja muistella menneitä.
Silloin pahaisena kakarana, kun koulunkäynti ei ollut ihan ensimmäisenä kiinnostuslistallani, sitä joskus herätyskellon soidessa maanantaiaamuisin toivoi, että kuumemittarin elohopea nousisi kolmenkymmenenseitsemän yläpuolelle, jotta voisin jäädä vielä nukkumaan ja olla koko päivän yöpaidassa. Ja jos vaikka kävisi niin surkeasti, että kuumetta sattuisi jatkumaan koko viikon, niin sekään ei juuri harmittaisi. Ja sitä paitsi, Kvilla on aika hyvänmakuista.
Vaikka ajat ja asuinpaikat muuttuu, niin äidin tekemät villasukat pysyy.
Kauas on tultu noista ajoista. Kun herään puoli seitsemältä ilman herätyskelloa ja raotan varovasti toista silmää, minä toivon, että edellispäivän hirviöflunssa olisi ymmärtänyt hellittää työaamuun mennessä. Ei ole. Kuumemittari on juuri ja juuri kolmenkymmenenseitsemän yläpuolella ja olen melko varma, että kuolen. Sattuu, kaikkialle. Kun hoipertelen kylpyhuoneeseen seinistä tukea ottaen, en voi käsittää kuinka lapsena olen selvinnyt yli neljänkymmenen asteen kuumeesta ylipäätään hengissä. Kiroan hiljaa mielessäni viime vuosina kertyneen lihasmassan, jonka määrä on suoraan verrannollinen kuumeen aiheuttamaan lihassärkyyn.
Kun lapsena sairastaessa päivät sujuivat olosuhteisiin nähden rattoisasti niitä siihen aikaan kahta ja myöhemmin kolmea televisiokanavaa katsellen, ei nykyisin lähemmäs tuhannen televisiokanavan surffaamisesta tule kuin pää kipeäksi. Kaiken lisäksi minun on käsittämättömän vaikea sietää sitä, etten kykene mihinkään. Haluan tehdä töitä. Haluan talosta ulos. Haluan treenaamaan. Haluan ruokakauppaan. Voisin haluta vaikka sinne ala-asteen matematiikantunneille tai tehdä edes kotitehtäviä, kunhan tämä flunssa vain hellittäisi.
Olo on ollut koko viikon yllättävänkin kurja, turhautunut ja avuton. Tässä taitaa nyt olla takana vähän muutakin.
Sinne jonnekin sohvatyynyjen väliin hautautuneena minä lopulta ymmärsin mitä oleellista minulta puuttuu; se itsestään selvä ja joskus vähän pakkopullaltakin maistunut, sairasvuoteeni viereen ilmestynyt höyryävän kuuma, kotitekoinen marjamehu. Laahustan lannistuneena keittiöön, kaadan kirkuvanvihreästä pussista pinkkiä jauhetta mukin pohjalle ja lorautan päälle kuumaa vettä. Kehoni taistelee viimeiseen asti ennen kuin lopulta suostuu nielaisemaan amerikkalaisen lääketeollisuuden liiallisella kirsikkaesanssilla höystetyn vitamiinijuoman. Flunssasta minä ehkä vielä selviän, mutta kuinka selvitä koti-ikävästä?
Myönnetään, myönnetään. Olen varmaan ainoa bloggaaja, joka ei omista ensimmäistäkään Louis Vuittonintai minkään muunkaan luksusmerkiksi luokiteltavan valmistajan käsilaukkua. En, vaikka olen montakin kertaa käynyt heidän liikkeissään laukkuja ja muita asusteita hypistelemässä ja tullut siinä sivussa juoneeksi useita lasillisia kuohuviiniä ja mussuttanut käsintehtyjä konvehteja. Että anteeksi vain, haluan vielä miettiä, mutta kiitos viinistä ja hyvää päivänjatkoa. Jaa, mutta jospa minä vielä ottaisin yhden suklaan, kiitos.
Kysehän ei ole siitä, ettenkö arvolaukkua haluaisi. Kukapa ei haluaisi! Eikä kyse ole oikeastaan edes siitä, etteikö sellaiseen olisi varaa. Mutta kun ei blogillani ole vielä miljoonaa lukijaa eikä näin ollen sponsorirahaakaan viime tarkistuksen mukaan tulvi ovista ja ikkunoista, on varallisuuteni hyvin rajallista ja on pakko tehdä valintoja, priorisoida. Niinpä marssin tänään varmoin askelin T.J. Maxxiin ja viisi minuuttia myöhemmin samaa tietä ulos mukanani neljänkympin olkalaukku ja kahden taalan suklaalevy. Vielä kun haen kaupasta skumppapullon niin päivähän on täynnä keskituloisen luksusta.
Käsilaukkujen Lada. Tai polkuauto.
Toki sitä voisi valita toisinkin. Tuon autotallissa seisovan moottoripyörän tilalla voisi olla merkkilaukku, pari kolmekin. Sen sijaan, että ajelisin vuoristoteillä tai autiomaasuorilla, voisin aina maitokauppaan lähtiessäni heittää olalleni neljäntuhannen taalan arvoisen nahkapussukan. Tai sen sijaan, että ostaisin jokavuotisen matkan Suomeen, voisin pysytellä kiltisti kotosalla laukkuineni. Tai ehkä olisi pitänyt naida tuon insinööri-rentun sijaan liikemiesvatsainen miljardööripappa, jonka liiallisen alkoholinkäytön aiheuttama maksakirroosi kyllä korjaisi talteen muutamassa vuodessa. Niin, olisihan ne merkkilaukut kivoja tuolla kaapissa roikkumassa, mutta toistaiseksi ne ovat kuitenkin hävinneet valintoja tehdessä kaikelle muulle. Ehkä sitten jonain päivänä.
On myös toinen, lähinnä tyylitajuttomuuteeni liittyvä ongelma. Kun aina toisinaan mielen vieressä käy se ”jos nyt kuitenkin” -ajatus ja jalkani johdattavat minut hijaista kunnioitusta herättävien heiluriovien tuntemattomalle puolelle, parfyymintuoksuiseen merkkiliikkeeseen, hakeutuu katseeni aina siihen mauttomimpaan laukkuun mitä putiikista löytyy. Aika usein näistä laukuista roikkuu jonkin eläimen karvoja, hampaita tai milloin mitäkin krääsää aina linkkuveitsistä lähtien ja ne on koitettu piilottaa ihmisten ulottumattomiin ylimmälle hyllylle. Olisihan siellä niitä tyylikkäitäkin laukkuja, joita näkee joka toisen vastaantulijan olalla, mutta minä nyt kuitenkin haluan sen ylähyllyn laukun, jonka suunnittelija on nauttinut muutakin kuin kunnioitusta ja shampanjaa. Tästä pääsemmekin itse ongelmaan. Todennäköisesti suunnittelija on luomisentuskasta toivuttuaan tajunnut itsekin, ettei niin omituisen näköistä laukkua kukaan osta ja antanut tuotantoon käskyn lopettaa valmistus, kun vain puolikas tusina laukkuja on ehtinyt tuotantolinjalta ulos. Kun minulle sitten ojennetaan ylähyllyltä numero ykkönen, jonka hintalappuun on vapisevin sormin kirjoitettu vahingossa liian monta numeroa, muutan mieltäni silmänräpäyksessä. Neljäkymmentäviisianteeksimitä…! Ja vielä maanantai-kappaleesta! Pitäkää karvareuhkanne, se näyttikin ihan majavalta. Mutta voin minä vielä pari suklaata ottaa, kiitos.
Tämän takia minulla ei nyt sitten ole esitellä teille uusinta arvolaukkuhankintaani, vaan ainoastaan tuollainen halpa, pieni ja vaalea nahkalaukku, jossa kuitenkin hintaansa nähden on mukavasti neliöitä lompakolle, puhelimelle ja avaimille. Mutta ehkä kuitenkin pitäisi vielä liimata laukkuun karvatupsuja tai sianikeniä. Nythän tuo näyttää pelottavankin tyylikkäältä.
*bling*
Sähköpostiin ilmestyy uusi viesti. Otsikkokenttä paljastaa viestin tulleen blogin sivussa olevan palauteboxin kautta. Pieni väre kulkee selkäpiitä pitkin, kämmenet hikoavat ja mielessä vilahtava ilahtuminen vaihtuu hetkessä hieman epämiellyttäväksi, pelon tapaiseksi hermostukseksi. Mitä jos viestissä onkin jotain inhottavaa?
Negatiivinen palaute aiheuttaa tunnekuohuja paatuneimmassakin bloggaajassa.
Kun kirjoittaa ajatuksiaan kaiken kansan nähtäville, on selvää, että keskustelua syntyy. Parhaimmillaan bloggaaminen on mielipiteiden vaihtoa, uusien näkökulmien avaamista ja erilaisuudesta oppimista, puolin ja toisin. Ja juuri se tekee blogista blogin, kirjoittamisesta ja lukemisesta mielekästä. Ilman aktiivisia lukijoita ja heidän jättämiään kommentteja ei varmasti tämäkään blogi olisi elänyt näin pitkään.
Mutta sitten sähköpostiin putoaa se ikävämpi viesti, jonka lähettäjästä ei ole mitään tietoa. Viestin sisältö on kuitenkin selvä. Bloggaajan korvien välissä on jotain vikaa ja lukijalle tulee blogin negatiivisesta sisällöstä huono olo. Hoidoksi asennevammaan suositellaan terapiaa.
Myöhemmin illalla, kun kirjaudun jälleen blogiini, saan ilmoituksen Vierailijan jättämästä kommentista. Jokin kumma niissä rekisteröitymättömissä vierailijoissa kauhistuttaa, vaikka suurin osa lukijoistani heihin kuuluukin. Itse olen nimettömiltä ilkeily-kommenteilta säästynyt melko hyvin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta kauhulla olen seurannut vierestä, kuinka säälimättä ja naurettavista syistä kanssabloggaajia on tuntemattomaksi jääneiden vierailijoiden toimesta arvosteltu. Onkohan tänään minun vuoroni? Ei ollut. Kommenteissa odotti iloinen tervehdys ja kiitos loistavasta blogista.
On selvää, että mielipiteistä kirjoittaessa aktivoituvat ärhäkkäimmin ne, jotka ovat asiasta eri mieltä. Kuitenkin aika usein niiden kiivassanaisimpien palautteiden takana oleva henkilö on ymmärtänyt kirjoittajan väärin, pahimmassa tapauksessa lukenut koko tekstin huolimattomasti, jos ollenkaan. Ja sattuuhan niitä väärinymmärryksiä, kun istahdetaan samalle hiekkalaatikolle ja ämpärit ja hiekkalapiot menevät sekaisin. Vaikka kyllä me kommentoijien kanssa joskus olemme ihan oikeastikin olleet ajatuksenjuoksultamme täysin eri kierroksilla.
Oma ryhmänsä ovat ne, jotka katsovat asiakseen loukkaantua jopa Onnenpäivän kaltaisen, höttöpumpulireunaisen blogin pyöreähköksi hiotuista mielipiteistä. Jotta päivän loukkaantumiskiintiö saataisiin täyteen ja ainekset huomiselle kahvipöytäkeskustelulle, on ihan pakko loukkaantua vaikka sitten toisella puolella maapalloa leivotuista laskiaispullista. Onhan se kumma, kun täytyy niin perinteiseen leivonnaiseen työntää siemenetöntä vadelmahilloa. Ettäs kehtaat, moukka.
Soraääniä, teräväsanaista ivaa ja suoranaista pään aukomista ei kuitenkaan esiinny vain mielipidekirjoitusten yhteydessä. Pelkästään bloggaajan ulkonäkö saattaa irroittaa itseään sensuroimattoman lukijan kielenkannat ja johtaa kommenttiboxiin oksennettuihin avautumisiin bloggaajan leveästä ahterista, uusista kengistä tai vaikka sitten niistä rinnoista. Ymmärrän kyllä, että väärän väriset sukat saattavat herkkää ihmistä ärsyttää, mutta onko se lopulta maailmankaikkeuden kannalta niin kovin merkittävä asia?
Ei negatiivista palautetta antanut henkilö kuitenkaan aina tarkoita olla ilkeä. Eihän väärän ruoan eteensä saanut asiakaskaan palauta ruoka-annostaan takaisin ravintolan keittiöön ihan vain v-mäisyyttään. Jos bloggaaja kirjoittaa puuta heinää, huonosti ja on täysin väärässä, on ihan hyväksyttävää huomauttaa asiasta, joskin sen voi tehdä asiallisesti, ilman turhanpäiväistä ivailua. Tällaisen asiasta asiallisesti annetun palautteen saaminen on opettavaista ja vanhemmiten siihen on jo oppinut suhtautumaan melko suopeasti ja loukkaantumattakin. Vaikka eihän se koskaan kivalta tunnu, kun tajuaa olevansa täydellisen väärässä, mutta se ystävällinen ojennus on kuitenkin piirun verran helpompi nieleskellä, kuin oksennus kommenttiboxissa.
Jokainen bloggaajaksi ryhtyvä on varmasti parhaansa mukaan valmistautunut blogin mukanaan tuomaan julkisuuteen ja asettumiseen maalitauluksi, heiteltiinpä sitten kananmunilla tai ruusuilla. Vaikka itse yritänkin ottaa rakentavasti jopa ne kehoitukset hankkia ammattiapua, niin kyllä niistä silti jää sen itsensä maku hetkeksi suuhun pyörimään, mikä on toisaalta ihan hyvä asia. En ehkä haluakaan muuttua niin paksunahkaiseksi, ettei mikään iva tai loukkaus hetkauttaisi laisinkaan. Tunneskaalan negatiiviset lukemat ovat vain osoitus inhimillisyydestä.
Palaute se on negatiivinenkin palaute ja sitäkin tarvitaan, jotta opitaan ja kehitytään niin ihmisenä kuin kirjoittajanakin. Eli kiitos palautteistanne myös te, joita rintani ovat harmittaneet ja joiden mielestä teksteistäni huokuu viha ja katkeruus. Jos jotain palautteistanne olen oppinut niin ainakin sen, että toisilla se vain on pienemmästä kiinni kuin toisilla.
(kuva täältä)
Onnenpäivä 