*bling*

Sähköpostiin ilmestyy uusi viesti. Otsikkokenttä paljastaa viestin tulleen blogin sivussa olevan palauteboxin kautta. Pieni väre kulkee selkäpiitä pitkin, kämmenet hikoavat ja mielessä vilahtava ilahtuminen vaihtuu hetkessä hieman epämiellyttäväksi, pelon tapaiseksi hermostukseksi. Mitä jos viestissä onkin jotain inhottavaa?

Negatiivinen palaute aiheuttaa tunnekuohuja paatuneimmassakin bloggaajassa.

Kun kirjoittaa ajatuksiaan kaiken kansan nähtäville, on selvää, että keskustelua syntyy. Parhaimmillaan bloggaaminen on mielipiteiden vaihtoa, uusien näkökulmien avaamista ja erilaisuudesta oppimista, puolin ja toisin. Ja juuri se tekee blogista blogin, kirjoittamisesta ja lukemisesta mielekästä. Ilman aktiivisia lukijoita ja heidän jättämiään kommentteja ei varmasti tämäkään blogi olisi elänyt näin pitkään.

Mutta sitten sähköpostiin putoaa se ikävämpi viesti, jonka lähettäjästä ei ole mitään tietoa. Viestin sisältö on kuitenkin selvä. Bloggaajan korvien välissä on jotain vikaa ja lukijalle tulee blogin negatiivisesta sisällöstä huono olo. Hoidoksi asennevammaan suositellaan terapiaa.

Myöhemmin illalla, kun kirjaudun jälleen blogiini, saan ilmoituksen Vierailijan jättämästä kommentista. Jokin kumma niissä rekisteröitymättömissä vierailijoissa kauhistuttaa, vaikka suurin osa lukijoistani heihin kuuluukin. Itse olen nimettömiltä ilkeily-kommenteilta säästynyt melko hyvin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta kauhulla olen seurannut vierestä, kuinka säälimättä ja naurettavista syistä kanssabloggaajia on tuntemattomaksi jääneiden vierailijoiden toimesta arvosteltu. Onkohan tänään minun vuoroni? Ei ollut. Kommenteissa odotti iloinen tervehdys ja kiitos loistavasta blogista.

On selvää, että mielipiteistä kirjoittaessa aktivoituvat ärhäkkäimmin ne, jotka ovat asiasta eri mieltä. Kuitenkin aika usein niiden kiivassanaisimpien palautteiden takana oleva henkilö on ymmärtänyt kirjoittajan väärin, pahimmassa tapauksessa lukenut koko tekstin huolimattomasti, jos ollenkaan. Ja sattuuhan niitä väärinymmärryksiä, kun istahdetaan samalle hiekkalaatikolle ja ämpärit ja hiekkalapiot menevät sekaisin. Vaikka kyllä me kommentoijien kanssa joskus olemme ihan oikeastikin olleet ajatuksenjuoksultamme täysin eri kierroksilla.

Oma ryhmänsä ovat ne, jotka katsovat asiakseen loukkaantua jopa Onnenpäivän kaltaisen, höttöpumpulireunaisen blogin pyöreähköksi hiotuista mielipiteistä. Jotta päivän loukkaantumiskiintiö saataisiin täyteen ja ainekset huomiselle kahvipöytäkeskustelulle, on ihan pakko loukkaantua vaikka sitten toisella puolella maapalloa leivotuista laskiaispullista. Onhan se kumma, kun täytyy niin perinteiseen leivonnaiseen työntää siemenetöntä vadelmahilloa. Ettäs kehtaat, moukka.

Soraääniä, teräväsanaista ivaa ja suoranaista pään aukomista ei kuitenkaan esiinny vain mielipidekirjoitusten yhteydessä. Pelkästään bloggaajan ulkonäkö saattaa irroittaa itseään sensuroimattoman lukijan kielenkannat ja johtaa kommenttiboxiin oksennettuihin avautumisiin bloggaajan leveästä ahterista, uusista kengistä tai vaikka sitten niistä rinnoista. Ymmärrän kyllä, että väärän väriset sukat saattavat herkkää ihmistä ärsyttää, mutta onko se lopulta maailmankaikkeuden kannalta niin kovin merkittävä asia?

Ei negatiivista palautetta antanut henkilö kuitenkaan aina tarkoita olla ilkeä. Eihän väärän ruoan eteensä saanut asiakaskaan palauta ruoka-annostaan takaisin ravintolan keittiöön ihan vain v-mäisyyttään. Jos bloggaaja kirjoittaa puuta heinää, huonosti ja on täysin väärässä, on ihan hyväksyttävää huomauttaa asiasta, joskin sen voi tehdä asiallisesti, ilman turhanpäiväistä ivailua. Tällaisen asiasta asiallisesti annetun palautteen saaminen on opettavaista ja vanhemmiten siihen on jo oppinut suhtautumaan melko suopeasti ja loukkaantumattakin. Vaikka eihän se koskaan kivalta tunnu, kun tajuaa olevansa täydellisen väärässä, mutta se ystävällinen ojennus on kuitenkin piirun verran helpompi nieleskellä, kuin oksennus kommenttiboxissa.

Jokainen bloggaajaksi ryhtyvä on varmasti parhaansa mukaan valmistautunut blogin mukanaan tuomaan julkisuuteen ja asettumiseen maalitauluksi, heiteltiinpä sitten kananmunilla tai ruusuilla. Vaikka itse yritänkin ottaa rakentavasti jopa ne kehoitukset hankkia ammattiapua, niin kyllä niistä silti jää sen itsensä maku hetkeksi suuhun pyörimään, mikä on toisaalta ihan hyvä asia. En ehkä haluakaan muuttua niin paksunahkaiseksi, ettei mikään iva tai loukkaus hetkauttaisi laisinkaan. Tunneskaalan negatiiviset lukemat ovat vain osoitus inhimillisyydestä.

Palaute se on negatiivinenkin palaute ja sitäkin tarvitaan, jotta opitaan ja kehitytään niin ihmisenä kuin kirjoittajanakin. Eli kiitos palautteistanne myös te, joita rintani ovat harmittaneet ja joiden mielestä teksteistäni huokuu viha ja katkeruus. Jos jotain palautteistanne olen oppinut niin ainakin sen, että toisilla se vain on pienemmästä kiinni kuin toisilla.

(kuva täältä)