Perjantai on yksi hienoimmista viikonpäivistä. Niistä pakollisista toimenpiteistä, kuten vaikkapa töistä huolimatta, perjantai on täynnä mahdollisuuksia ja valintoja. Jos haluaisin, voisin vain lähteä johonkin ja tulla takaisin vasta sunnuntaina. Ja taas toisaalta, perjantaina on lupa huokaista, asettua mukavasti selinmakuulteen sohvalle ja jämähtää siihen koko viikonlopuksi. Perjantaina on kaikki mahdollista, mutta edes silloin ei kaikki mene niin kuin Strömsössä.

Aamuseitsemältä varpistelin halki viileän lattian makuuhuoneen parvekkeen ovelle. Ovi oli ollut yön auki ja syksyn ensimmäinen, hieman viileämpi aamu oli hiipinyt salaa sisään.

Lenkkarit odottivat vaativina aamucardiolle lähtöä alakerrassa. Siihen portaille istahdettuani ja nauhoja sitoessani minä kuuntelin hetken itseäni. Päivän ensimmäinen valinta. Ja ei, tänään ei huvita. Niin jätin välistä viikon viidennen aamucardion. Kulkeepahan illan jalkapuntti paremmin.

Suuntasin takaisin sänkyyn viltin alle odottelemaan, että ovesta sisään virtaava ilma muuttuisi lämpimäksi. Treenin sijasta syvennyin syksyä pursuaviin aikakauslehtiin, kunnes kiireetön mies kömpi saman viltin alle. Päivän toinen valinta. Laitoin lehdet pois.

Aika pukeutumisen ja päivän kolmannen valinnan. Olo tuntui heti atleettisemmalta väliin jääneestä treenistä huolimatta, kun nykäisin jalkaani Better Bodiesin college-pöksyt. Taidankin viihtyä näissä koko päivän.

Perjantain kunniaksi olisin voinut tehdä jotain monimutkaista aamupalaa, asetella sen kauniisti lautaselle ja ottaa nätin kuvan. Edessä oli päivän neljäs valinta ja päädyin voitelemaan pikaisesti paahtoleivän päälle kerroksen maapähkinävoita. Ei niin kaunista, mutta niin hyvää.

Ensin työt, sitten huvi. Minä tein päivän viidennen valinnan ja töiden sijaan valitsinkin ensin huvin, eli pyhitin aamuni blogille.

Ja sitten päivän pakollinen ohjelmanumero, työt.  Tähänkin liittyi valinta, järjestyksessään kuudes. Vaihtelun vuoksi työnsin tietokoneen sivuun ja kaivoin esille kynän ja paperia ja tein pohjaluonnostelun käsin. Joskus vanha hyvä tapa onkin se paras tapa.

Päivän seitsemäs monivalintatehtävä liittyi ruokaan. Vaikka purkkitonnikalasta tehty pastasalaatti olikin raikas ja ravinto-oppien mukainen, kuvauksellinen se ei ollut.

Vatsa pastasalaatista pullistellen kannoin autosta aikaisemmin viikolla ostamani tyhjät viinilaatikot sisälle. Näistä voisi tehdä vaikka mitä! Päivän kahdeksas valinta alkoi hautua mielessäni.

Alkuillasta salikamppeeni olivat odottaneet portailla pukijaansa jo tovin. Kehotin niitä odottamaan vielä toisenkin hetken, sillä päätin juuri lykätä jalkatreenini poikkeuksellisesti lauantai-aamulle. Päivän yhdeksäs valinta.

Palasin takaisin päivän kahdeksannen valinnan äärelle, eli puisiin viinilaatikoihin. Puolen tunnin pinoamisen jälkeen syntyi epämääräisesti kasatuista laatikoista yläkerran tasanteelle kirjahylly.

Aika kiva neljänkymmenen dollarin kirjahyllyksi.

Illalliseen mennessä oli käynyt selväksi, että tänään ei enää lähdettäisi mihinkään. Tepastelin edelleen collegehousut jalassani, kun päätin tehdä tonnikalaleipiä edellispäivänä ostamastani tonnikalapihvistä. Päivän kymmenes valinta.

Päivän yhdennentoista valinnan seurauksena leivät päätyivät roskiin. Inhoan ruoan heittämistä pois, mutta mikäli kalan maussa on jotain omituista, en uskalla syödä sitä. Teko saattoi hyvinkin pelastaa lauantain salitreenit.

Kaivoin esille sipsipussin ja ryhdyin tekemään hätäsuunnitelmaa.

Suunnitelma ja päivän kahdestoista valinta alkoi hahmottua. Tästä huoneilmasta harmaantuneesta naamavärkistä pitäisi nyt saada sen näköinen, että kehtaa poistua talosta. Nopeasti.

Tukka, joka piti pestä aamucardion jälkeen tai viimeistään salitreenin jälkeen, roikkui edelleen likaisena ponnarilla. Päivän kolmastoista valinta ja pesemisen sijaan käytin viisi minuuttia tukan kiinnittämiseen nutturalle. Nälkä.

”Tadaa kulta, mitä jos sittenkin syötäisiin tänään ulkona?”

Periaatteessa illalla olisi voinut tehdä vielä vaikka mitä ja ajaa johonkin mistä voisi tulla kotiin vasta sunnuntaina, mutta me valittiin aivan siinä perjantain viime metreillä, että jäädänkin sohvalle katselemaan telkkaria.

Ja niin vaihtui perjantai lauantaiksi parvekkeen ovesta taivaalla loistavaa kuuta katsellen. Aika viileä yö tulee tästäkin.

Tällä päiväni kuvina -jutulla osallistun myös Lilyssä meneillään olevaan kilpailuun. Osallistu sinäkin!

KOP, KOP, KOP

Omatunto tässä hei. Et sitten varoittanut yhtään, vaikka et päivittänyt blogiasi puoleen viikkoon, saati vastannut saamiisi kommentteihin.

 

Pudotaanpas takaisin maanpinnalle. Oikeasti en usko kenenkään edes huomanneen puolen viikon mittaista poissaoloani, mutta pieni omantunnon kolkutus pääni sisällä silti kaikuu. Niin kai se on, kun teitä lukijoita on kertynyt amatööri-bloggaajalle jo varsin mukava määrä, että haluaisin naputella teille uutta lukemista edes jokseenkin säännöllisesti. Eli aidot pahoitteluni siitä, jos jollakulla oli loppuviikon aikana minuutin parin mittainen tylsä hetki blogini vaivuttua koomaan.

Mutta minulla oli kyllä ihan hyvä syy mediahiljaisuudelle. Olimme nimittäin viettämässä äkkilähtö-parisuhdeviikonloppua Las Vegasissa. Silloin ei ehdi blogata, kun pitää pussailla.

Oletteko huomanneet, että Särkänniemen delfinaarioon etsitään kahta uutta delfiininkouluttajaa? Voi että! Sehän oli ennen jokaisen pikkutytön toiveammatti!

Ainakin itse unelmoin delfiininkouluttajan työstä sen jälkeen, kun vierailin ala-asteikäisenä Särkänniemen delfinaariossa. Ei haitannut, vaikka haaveet delfiinien kanssa uiskentelusta vesittyivät nopeasti muistettuani, kuinka pahasti kloorivesi ihoani kutittaa, kuinka huonosti osasin uida ja miten yleisölle juttelu olisi jännittänyt liikaa, sillä pikkutytöllä oli monta muuta haavetta takataskussaan. Halusin työskennellä villieläinten kanssa, pelastaa sarvikuonoja, olla supersankari sekä hävittäjälentäjä. Sellainen eläinlääkärikin olisin voinut olla, joka ei koskaan lopettaisi yhtään eläintä ja jonka luota kaikki nelijalkaiset ystävät poistuisivat terveinä.

Sellaisia olivat pikkutytön unelmat ennen. Luin jokin aika sitten nykyajan ala-asteikäisten pikkutyttöjen kommentteja siitä, mitä he haluaisivat olla isoina (en muista enää mikä julkaisu se oli). Onneksi joukossa oli monta tulevaa eläinlääkäriä, hammaslääkäriä ja ratsastuksenopettajaa, mutta pieni kourallinen pikkutyttöjä halusi olla julkkiksia ja mennä aikuisina BB-taloon. Justiinsa. No, on heillä vielä toivoa. Eihän minustakaan tullut sitä supersankaria.