Hyvän miehen tunnistaa tuoksusta, erityisesti pullantuoksusta. Nimittäin tänään, hieman väsyneenäkin kotiin tullessani, leijaili ovelle minua vastaan ehkä taivaallisin mahdollinen tuoksu – uunituoreet korvapuustit!

Onni on pullantuoksuinen aviomies

 

Kuka tahansa voi antaa vaimolle pankkikorttinsa ja kehottaa ostamaan itselleen jotain kivaa. Kuka tahansa voi tuoda kaupasta kimpullisen kukkia tai rasiallisen suklaata. Mutta se mies, joka leipoo vaimolleen korvapuusteja ja huoltaa perheen moottoripyörät, se on hyvä mies se.

Arkirakkaus on parasta rakkautta.

 

(Mainittakoon vielä, etten ole Yhdysvalloista löytänyt raesokeria. Kuvassa oleva raesokeri on siis tuotu Suomesta asti.)

Mies istuu olohuoneen lattialla valmiina kääntämään äänentoistolaitteistosta nupit kaakkoon.

– Hei tää on klassikko! Muistatsä tän?

Istun vaiti ja kuuntelen. Vaikka musiikki tulvii korvistani sisään sellaisella voimalla, ettei yksikään kuulohermo jää varmasti kylmäksi, en tunnista kappaletta. Pyöräytän avuttomana silmiäni ja kohautan hartioitani:

– En mä kyllä muista…

Kaiken metelin keskeltä kantautuu ehkä hieman turhautunut kommentti:

– No siis tätä kuunteltiin sillon pikkupoi…ai niin, mut ethän sä ollut silloin vielä edes syntynyt…mut hei, kai sä muistat tän, vuodelta -85?

– Kulta hei, mä olin silloin kolme.

Tämä on ehkä se klassisin esimerkki siitä kuilusta, joka 70-luvulla ja 80-luvulla syntyneiden välille silloin tällöin repeää. Vaikkei ikäeromme yhtätoista vuotta suurempi olekkaan, on tosiasia kuitenkin se, että silloin kun minä synnyin, pokkasi toinen meistä jo palkintolusikoita hiihtokilpailuista ja kun minä opettelin kertolaskuja, meni mies armeijaan. Iän ja vuosien myötä on ikäero kuitenkin tasoittunut.

Alle kaksikymppisenä olisi yli kymmenen vuotta vanhempi mies ollut hyvinkin kyseenalainen valinta. Jopa vielä 23-vuotiaana, kun mieheni tapasin, ihmettelivät muutamat tahot valintaani, kun eivät ikäiseni kelvanneet. Mies sen sijaan sai nuorikostaan lähinnä olantaputuksia ja hurraa-huutoja. Nyt kolmekymppisenä ei nelikymppinen mies enää herätäkkään ihmetystä. Kolmekymppinen, nelikymppinen, kuka sitä enää laskee. Henkinen ikäerokin on vähitellen kuroutunut umpeen, kun olen saanut lisää ikää ja järkeä.

Hyvä on, ei 23-vuotias enää mikään teini ole, mutta tuossa iässä henkisen kehityksen tahti on vielä huimaa. Mieheni taas oli noihin aikoihin jo hieman kulmistaan hioutunut ja asioista jotain tietävä 34-vuotias, vaikkakin ikuinen pikkupoika. Kun katson häntä nyt, ei hän lopulta ole noista ajoista muuttunut paljoakaan. Kun katson itseäni, huomaan muuttuneeni melko paljonkin. Voi kuinka vähän ymmärsin silloin, itsestäni tai maailmasta, ja kuinka vähän ymmärrän vieläkin, mutta kuinka se ei enää häiritse minua juurikaan.

Ihailen mieheni sinnikkyyttä, kun hän jaksoi seurata kasvukipujani, vaikka eivät ne suuren suuria olleetkaan. Olin kuitenkin 23-vuotiaana melko epävarma, vaikka työ ja puitteet olivatkin kunnossa. Haaveet tulevaisuudesta muuttuivat tiuhaan ja heikkoina hetkinä epävarmuus nosti päätään. Mitä jos mies aikansa leikittyään vaihtaakin ikäiseensä? Jospa olenkin liian lapsellinen. Myös toisen kokemusrikkaampi ja pidempään eletty elämä nakersi toisinaan mieltä. Tuntui, että mies oli ehtinyt tehdä kaiken jonkun muun kanssa ennen minua.

Aika nopeasti iän myötä epävarmuus katosi ja tilalle astui varmuus siitä, että olen oikean, vaikkakin vähän vanhemman ihmisen rinnalla. Ikäeron pohdiskelu loppui alun jälkeen nopeasti eikä sitä nykyisin huomaa juuri muusta kuin 70-luvun musiikkitietämykseni vajavaisuudesta. En enää ajattele miehen elettyä elämääkään pahalla vaan pelkästään positiivisena elämän karttumisena. Tietääpähän ainakin mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, mitä elämältään haluaa ja mitä ei ainakaan halua. Mies onkin joskus vitsaillut, että on elämänkokemuksellaan kasvattanut itselleen ihan kelpo puolison. Niin, olen itsekin onnellinen siitä polusta, jota hänen käsipuolessaan kuljen. Hän pitää askeleen vakaana ja minä vauhtia yllä.

Tätä kirjoittaessani muuten tajusin, että on ainakin yksi asia, jota mies ei ole tehnyt kenenkään muun kuin minun kanssani. Mennyt naimisiin.

 

Noin. Minä kerroin millaista on, kun puoliso on huomattavasti vanhempi. Olisiko täällä joku, joka osaisi kertoa millaista on, kun puoliso onkin huomattavasti nuorempi?

Kun viime viikolla pääsimme estottomasti kertomaan mikä on parasta ulkonäössämme, päätin juttua kommentoineen Hessun vinkistä kysäistä tänään mikä on parasta kumppanisi ulkonäössä? Ja jälleen kerran, unohdetaan se sisäinen kauneus ja keskitytään puhtaasti ulkoisiin seikkoihin!

Miehessäni on kaksi parasta asiaa.

Toinen niistä on kalju.

 

Se, että tunnen käsittämätöntä vetoa kaljuihin miehiin, alkaa olla tuttavapiirissämme jo yleinen naurunaihe. Ei siis ole ihme, että päädyin naimisiin juuri nahkatukkaisen miehen kanssa. Tukattomuuden lisäksi miehessäni on kuitenkin toinenkin, lähes yhtä vetoava ulkoinen piirre. Koska en itse ole erityisen hentorakenteinen, pidän siitä, että mieheni on pitkä. Vaikka kulkisin hänen rinnallaan 15 sentin jatkopalat jaloissani, on hänen 190 senttinen runko edelleen itseäni pidempi. Hän saa minut tuntemaan itseni siksi, mitä en ikinä oikeasti voisi olla – pieneksi ja siroksi.

Ja nyt, annetaanpa kumppaneiden ja puolisoiden kuulla kunniansa!

Mitä tehdä silloin, kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta tuskaisan kuumasti ja jotain romantiikan tapaistakin leijailee ilmassa? Silloin puetaan paksu nahkatakki päälle, katsotaan vielä kerran toista hellästi silmiin, vedetään kypärä syvälle päähän, läimäytetään musta visiiri kiinni ja ajetaan edellä ajavan takapuolta tuijottaen sinne, missä on vielä kuumempi. Siinä sitä vasta on, romantiikkaa.

Maisema se on edellä ajavan takapuolikin.

 

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, on moottoripyöräily yksi parhaista asioista, joita pariskunta voi yhdessä tehdä. Kun ei tarvitse vaihtaa sanaakaan, ei tule riitaa. Kun ei tule riitaa, on kaikki hyvin.

Ja tähän asiaan kuulumattomaan väliin päivän tyyli.

Hei katsokaa mun hienoa uutta ajotakkia!

 

Turhanpäiväisen puhumisen sijaan pariskunta voikin keskittyä harjoittelemaan kommunikointia kehonkieltä hyödyntäen ja näin oppia ymmärtämään toisiaan entistä paremmin. Puolisoista toisen huitoessa villisti, voi toinen arvuutella onko rakkaallaan mahdollisesti nälkä vai ampiainen kypärässä. Myös vessahädälle, bensan loppumiselle sekä takapuolen puutumiselle on olemassa omat käsimerkkinsä, joskaan niiden tulkinta ei aina ole niin helppoa. Takapuolen puutumisen ja vessahädän käsimerkit kun ovat jotakuinkin samat.

No oli siellä ihan hienoja oikeitakin maisemia joita ihailla.

 

Toisen osoittaessa jotain takavasemmalla, voi toinen vain arvailla yrittääkö hän kiinnittää huomiosi pellolla lojuvaan hylättyyn autonromuun, tiellä retkottavaan haisunäädän raatoon vai ohi vilahtaneeseen risteykseen. Kun sitten pysähdytään tankkaamaan, voidaan käydä sanallisesti läpi yhteisiä kokemuksia, kuten:

– Näitsä sen peuran siinä tien vieressä?

– Ööö…jaa mikä peura?

– Vitsi mulla on hiki, ihan kauheen kuuma!

– Joo, haluutsä kokeilla miten mun kalsarit on hiestä märät?

– Hais muuten ihan karseelle se haisunäädän raato.

– Niinpä. Sun takkis haisee muuten vieläkin ihan kuolemalta.

– Mitä sä oikeen hidastelit siellä?

– Meidän takana ajoi poliisiauto.

– Onko vielä pitkä matka?

– Emmä kyl oikeestaan tiiä missä me ollaan…

Ja loppuun vielä päivän tyhmä kuvakevennys.