Ruoka & ravinto

Aamiaisöverit Las Vegasissa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Heräsin tänä aamuna sekä poikkeuksellisen nälkäisenä että poikkeuksellisesta paikasta, Las Vegasista. Ajelimme tänne myöhään eilen illalla ja vaikka matka olikin lyhyt, alle neljä tuntia kotiovelta, olin hotellihuoneeseen päästyäni liian väsynyt etsiäkseni ruokapaikkaa tai tutustuakseni yöelämään. Niinpä sukelsin orastavan nälkäni kanssa peiton alle, suljin silmäni ja sammutin prosessorin kahdeksaksi tunniksi. Nälkä ja riennot voisivat odottaa huomiseen.

Vatsani herätti minut aamulla kello seitsemän. Sitä murinaa olisi hyvin voinut käyttää äänitehosteena leijonista kertovassa luonto-ohjelmassa. Niinpä ajatukseni hakeutuivat hyvin nopeasti aamupalan äärelle. Jostain syystä aina Vegasissa ollessani haluan aamupalaksi pannukakkuja. Okei, tarvitsen minä jotain suolaistakin ensin, mutta pannukakkuja on saatava jälkiruoaksi. Aina. Niinpä ryhdyimme etsimään kartalta aamiaisravintolaa, jonka pannukakku-lista olisi riittävän vaikuttava.

Yhden annoksen verran pannukakkuja jaettuna kahdelle lautaselle. Jostain syystä ei yhtään harmittanut jakaa annosta miehen kanssa.

Amerikkalaiset ja niiden annoskoot… huoh.

Päädyimme kaupungin ulkopuolelle varsin viehättävään Blueberry Hill -nimiseen, pannukakkuihin erikoistuneeseen ravintolaan. Kaikissa käymissäni aamiaisravintoloissa olen huomannut yhden yhteisen piirteen – asiakaskunnan keski-ikä pyörii siellä seitsemänkymmenen tienoilla. Tämäkään paikka ei ollut poikkeus ja niin istuimme alas viisikymmenpäisen eläkeläisjoukon seuraan.

Edelliskerroista viisastuneina tiesimme jo, että annokset olisivat valtavia. Siksi tilasimme vain yhden omeletin ja vain yhden annoksen pannukakkuja. Siitäkin huolimatta järkytyin saapuvan ruoan määrästä. Neljän munan omeletti perunaraasteella oli passelin kokoinen kahdelle, mutta amerikkalaisen mittapuun mukaan se olisi tarkoitettu yhdelle. Ja entäpä sitten ne pannukakut… ! Niitä kahta eri lautasille jaettua vuorta katsellessani oli vaikea kuvitella, että kyseessä oli oikeasti vain yhden annoksen verran pannukakkuja. Minkälainen yli-ihminen kykenee tuhoamaan sellaisen määrän pannukakkuja yhdeltä istumalta? Oikea vastaus on eläkeläinen. Viereisessä pöydässä istunut papparainen nimittäin pisteli samanmoisen annoksen mukisematta poskeensa, samalla kun seurassaan ollut mummeli veteli neljän munan omelettia makkaroilla ja toasteilla kohti ruoansulatuksen jatkokäsittelyä. Vau.

Omeletin selätettyäni siirryin pannukakkuihin. Hyydyin syötyäni 1/4 kokonaisesta yhdestä pannukakkuannoksesta. Käytännössä tämä tarkoitti, että neljän pannukakun sijaan sain syötyä vain yhden. Siltikin olin melko varma, että kuulin verisuonieni vaikeroivan hiljaa. Miten niiden eläkeläisten pumppu oikein kestää sellaista mättösyömistä? Minun pitäisi kai harjoitella enemmän. Onneksi eläkeikään on vielä aikaa.

Maistaisit nyt edes

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kävipä kerran ja kävipä toisenkin, että amerikkalainen kieltäytyi hänelle tarjotusta ruoasta, koska ei tiennyt mitä se sisältää tai miltä se maistuu. Suurpiirteinen selitys ”tässä on ruista” tai ”tämä on makeaa” ei riitä. Tämä äärimmäisen epäluuloinen kansakunta vaatii useinmiten hyvin seikkaperäisen raportin ruoanlaitossa käytettyjen mausteiden ja raaka-aineiden koko kirjosta. Saatuaan kaipaamansa yksityiskohtaisen selvityksen valmistuksen eri vaiheista ja käytetyistä ainesosista, voi amerikkalainen ruokaa uskaltautua maistamaan. Tai sitten ei, ja paikalle kutsutaan pizzalähetti.

”Jännittää”, sanoi jenkki, kun ruisleipää maistoi.

Edellisen kerran paikallisten ennakkoluuloja ravisteltiin tänään, kun mies vei firman nyyttikesteihin ruisleipänappeja ja korvapuusteja. Ajattelimme, että nämä olisivat sopivan helppoa näppiruokaa, jota kaikki varmasti uskaltaisivat kokeilla, toisin kuin vaikkapa mämmiä tai maksalaatikkoa, joita suomalaiset perinteisemmin ulkomaalaisille yrittävät syöttää. Omista leivontataidoistani vakuuttuneena pakkasin mukaan vielä muutaman extra-leipäsen varman menekin luulossa. No, metsään mentiin ja mäntyä päin. Mies tuli iltapäivällä kotiin lähes samainen määrä korvapuusteja ja ruisleipänappeja mukanaan, kuin mitä aamulla oli vienyt mennessään.

Missä sitten mentiin vikaan? Homma lähti pahasti hakoteille heti alkuvaiheessa, tarkemmin sanottuna silloin, kun yritimme tarjota paikallisille uusia elämyksiä ruokarintamalla. Suomalaisten herkkujen sijaan kovin menekki toimiston nyyttäreissä olikin pizzalla, pizzalla ja pizzalla. Ja nyt ei puhuta mistään autenttisesta ja hienostuneesta italialaisesta pizzasta, vaan amerikkalaisten kehittämästä, triplajuustossa lillivästä, rasvansekaisesta salamipizzasta.

Myönnettäköön, että olen hieman turhautunut, mutta onnellinen etten tullut värkänneeksi karjalanpiirakoita.Pakko kuitenkin kysyä, että ovatko suomalaiset yhtä epäluuloisia eksoottisten ruokien suhteen? Olenhan kuullut tarinoita suomalaisista, jotka ovat Kanariansaarille pakanneet mukaansa omat eväät.

Itse en turhan epäluuloinen ole. Rakastan syömistä, maistelua ja erinäköisiä ja

-makuisia ruokia. Uusi ruokalaji onkin aina uusi kokemus muiden joukossa, yhtä jännittävää kuin vaikkapa uuteen kaupunkiin tutustuminen. Parasta onkin, kun se jokin on niin erikoisen makuista, ettet koskaan ole syönyt mitään vastaavaa, ja on täysin mahdotonta sanoa mitä maku mahdollisesti muistuttaisi. Kertaakaan ei vielä ole tarvinut kieltäytyä tarjotusta ruoasta, johtuneeko se sitten uteliaisuudesta vai puhtaasta hulluudesta. Vaikka kyllä sekin hetki varmasti vielä tulee, että eteeni kannetaan jotain niin vastenmielistä, etten siihen suostuisi koskemaan pitkällä tikullakaan. Veikkaan kuitenkin, että kynnykseni on hieman korkeampi kuin niillä, jotka kieltäytyvät korvapuustin syömisestä. No, jäipähän enemmän syötävää itselleni.

Suklaamaistajaiset

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

VAROITUS! Mikäli olet laihdutuskuurilla, karkkilakossa tai harrastat jotain muuta näihin rinnastettavissa olevaa hulluutta, suosittelen siirtymään seuraavaan artikkeliin. Täällä nimittäin maistellaan suklaata.

Löysin lähikaupastamme menneellä viikolla hauskan kokoelman tummaa suklaata maailman eri kolkista. Aion nyt, viinilasillinen seuranani, maistella eri suklaalaatuja ja kertoa havainnoistani inhottavan yksityiskohtaisesti. Pidemmittä puheitta – siirrytäänpä asiaan:

Seurassani maistelemassa:

Mad Housewife, besitos sweet white wine, California

Sandeman, Founders reserve porto, Portugal

Dominikaaninen tasavalta

70 % kaakaota

Ohhoh. Tämä onkin melko tämäkkää tavaraa. Jälkimakukin on melkoisen sähäkkä, jopa kitkerähkö. Ei tämä silti pahaa ole, vaikka kitkerä maku jääkin kummittelemaan suuhun pitkäksi aikaa. Tällä saa suklaanhimon taltutettua helposti muutamalla palasella.

Peru

60 % kaakaota

Iso NAM! Tummaksi suklaaksi todella pehmeää ja kirjaimellisesti suussa sulavaa. Tämän vuoksi saattaisin ylittää laittomasti pari rajaakin päästäkseni Peruun. Aivan kuin jälkimaussa olisi jotain hedelmäistä, ikään kuin pieni yllätys kaiken maiskuttelun päätteeksi.

Ecuador

66 % kaakaota

Pakkauksessa sanottiin, että tästä suklaasta pitäisi löytyä hedelmäinen aromi. Ensimmäinen pala ei sitä kuitenkaan tarjonnut. Otan siis toisen palan, ehkä ensimmäisessä oli valmistusvirhe. Mmm… Ja ei. Ei hedelmäisyyttä. Mutta toisaalta ei sellaista kitkeryyttäkään kuin Dominikaanisen tasavallan suklaassa. Tämä on vähän tällainen väliinputoaja-suklaa. Oikein tumman suklaan napakkuus puuttuu, mutta niin myös miedomman suklaan pehmeys. Ei silti huonoa ole tämäkään, helposti mutustelisin koko tuon pienen levyllisen itsekseni.

Ghana

70 % kaakaota

Tämän suklaan ensivaikutelma on hyvin mausteinen. Itse asiassa maku tuo elävästi mieleeni eräässä karkkikaupassa maistelemani kahvipavut. Vaikka kyseessä onkin varsin vahva tumma suklaa, ei se silti jätä jälkeensä samanlaista kitkerää jälkimakua kuin ystävänsä Dominikaanisesta tasavallasta. Tämän suklaan makuhermoni tulevat muistamaan pitkään.

Venezuela

70 % kaakaota

Mmm… parempaa kuin Marabou. Uskomatonta, että tämä suklaa on kaakaopitoisuudeltaan sama kuin edellinen Ghanalainen suklaa. Maku on lähes samettisen pehmeä eikä yksi palanen ehtinyt vanheta suussani juuri kymmentä sekuntia pidempään, vaikka kuinka yritin itseäni hillitä. Ehdottoman herkullinen, pehmeä makuelämys. Ainoaksi miinukseksi laskettakoon runsas menekki.

Papua-Uusi-Guinea

70 % kaakaota

Erittäin positiivinen yllätys tummien suklaiden joukossa. Vahvan tumman suklaan maun seasta erottuu varsin selkeä hedelmäinen aromi eikä kitkerästä jälkimausta ole tietoakaan. Tekisi mieleni lopettaa maistelu tähän, olenhan löytänyt Sen Oikean. Makumatkaa on kuitenkin jäljellä vielä muutaman suklaan verran.

São Thomé

70 % kaakaota

Onpas suklaalla erikoinen aromi. En oikein saa siitä kiinni enkä tiedä mikä se on.  Aivan kuin jotain savunomaista? Edes toinen pala ei avannut minulle tuota erikoista makua. Mitä se sitten ikinä onkaan, se tekee tästä suklaasta täysin omanlaisensa, suurella persoonalla varustetun makuelämyksen.

Tanzania

73 % kaakaota

Suklaa-maistajaiseni päättyvät tähän kaakaopitoisuudeltaan vahvimpaan suklaaseen. Odotin, että vastassani olisi ollut väkivahva aromi ja suusta huuhtoutumaton kitkerä jälkimaku, mutta arvioni osui pahasti metsään. Päinvastoin. Tämä suklaa todella hurmaa helpolla hedelmäisellä aromillaan, jossa mahdollisesti on mukana ripaus vaniljaa. Kerrassaan herkullista!

Tähän on hyvä päättää suklainen makumatkani. Selvennyksenä vielä sanottakoon, että en todellakaan syljeskellyt maistelun jälkeen suklaita suustani kuten viiniä maistellessa tehdään. Finnejä odotellessa.

A-luokan lihansyöjä koki maaseudun kauheuden

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Viime viikkoinen pitkä automatka etelä-Kaliforniasta pohjoiseen, avasi jälleen niin silmät kuin sieraimetkin. Olemme taittaneet tuon saman matkan useita kertoja aikaisemminkin, mutta harvemmin päivänvalossa. Sen lisäksi, että vitostien varrelle osuu niin Los Angeles kuin luonnonkauniita maisemia lumihuippuineen, tarjoilee reitti myös hieman toisenlaista silmänruokaa.

i-5 Kaliforniassa tarjoilee kauniiden maisemien lisäksi esteettömän näkymän jopa lihansyöjää puistattavaan lihateollisuuteen (kuva: gliving.com)

Jo tylsäksi käyvää maalaismaisemaa katsellessani ja ajatuksiini uppoutuneena täyttää auton yht’äkkiä tajunnan seisauttava haju. Käteni hakeutuu nopeasti sisäilmankierto-nappulalle ja menee hetki ennen kuin uskallan hengittää seuraavan kerran. Tuo karmaiseva löyhkä on kuitenkin jo ehtinyt tarttua vaatteisiin ja hiuksiin. Silmiä kirvelee ja ulkona lämmössä väreilee outo sumukerros. Tuo pistävä haju kertoo, että olemme lähestymässä Kalifornian mahtikarjatiloja joille auton etupenkiltä tarjoutuu esteetön näkymä yli moottoritiepientareen.

Pian hajun ilmaantumisen jälkeen tulee näkyviin hökkelikylää muistuttavia rakennelmia ja niiden suojissa ja ympärillä lihakarjaa. Tuhansia ja tuhansia sarvipäitä, ruskeita, mustia, valkoisia ja laikullisia. Pörröisiä ja sileäkarvaisia, paskakasan päällä, paskakasan vieressä, silmänkantamattomiin. Tulee huono olo, muustakin kuin hajusta. Mitään vihreää en näe missään hyvällä tahdollakaan.

Uskon, että tämä on juuri se kohta tiestä, jossa moni on kääntynyt kasvissyöjäksi. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiihkomielinen syömäni ravinnon suhteen ja olen kiltisti syönyt  sen mitä kauppa on minulle tarjonnut tai eteeni on kannettu. Kuitenkin tämä pieni elämysmatkaksi kuvailemani reittivalinta vitostietä pitkin, on saanut minutkin miettimään sitä mitä todella haluan syödä. Tuo samainen reitti nimittäin tarjoilee yhtä esteettömän näkymän vihreille kukkuloille joilla vaeltelee lehmä siellä, toinen täällä, vailla kiirettä tai taistelua viimeisestä vihreästä heinänkorresta.

Selvää on, että kumpikin näistä on ruokaa. En ole vieläkään jättänyt naudanlihaa ruokalistaltani eikä lopulta tunnu yhtään paremmalta syödä sitä onnellista viheriöillä kirmaavaa kuin sitä lannistuneena katoksen suojissa makaavaa nautaa. Valitsen kuitenkin mieluummin tuon rehellistä ruohoa syöneen, ehkä hieman paskakasan päällä seisovaa kaveriaan heikommassa lihassa olevan lehmän. En edes halua tietää mitä kaikkea noille kuivuneella maalla laiduntaville, liian ahtaisiin hakoihin sullotuille ja keinotekoisesti normaalia suuremmaksi kasvatetuille eläimille syötetään. Sen sijaan olen valmis maksamaan ostamastani lihasta enemmän, jotta tiedän itse mitä syön. Luonnollisesti kasvatettu liha nimittäin maistuu hyvältä, vieläkin.

Tunnustus hellan ääreltä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Aloitetaan päivä mieltä keventävällä tunnustuksella. Olen onneton tapaus keittiössä, jopa suoranainen surkimus. Pelkään ainesosia ja niiden aina niin yllätyksellistä yhteensotkettua lopputulosta. Myös sisäänrakennettu siivousneurootikkoni vastustaa ruoanlaittoa. Tasot likaantuvat. Astiat sottaantuvat. Tonneittain murusia, tahroja ja läikkiä kaikkialla, eikä vähiten kaasuliedellä. Ja sitten se epäonnistuminen. Jos kanasta tulikin mautonta, lihasta sitkeää ja kasvikset jäivätkin raa’aksi. Hirvittävän vaivannäön seurauksena lautaselta tuijottaa syyttävästi jokin, josta et  tietäisi mitä se on, ellet olisi sitä itse valmistanut.

Aloitin ruokahuollon haltuunoton valmistamalla ämpärillisen lounassalaattia loppuviikolle. Ohje herkulliseen pastasalaattiin on napattu Pastanjauhajilta.

Kyllä minä laitan ruokaa, joskus. Yleensä kuitenkin vasta kun on pakko. Elelen huolettomasti aamupäivän kaurapuuron voimin, iltapäivästä leikkaan pari palaa ruisleivästä ja hieman ennen alkuillan salitreeniä täydennän energiavarastoani jogurtilla ja banaanilla. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ravitsemusekspertti tajutakseen, että iltayhdeksältä, salitreenin jälkeen, on aika kova nälkä. Ja kun minulla on nälkä, on oikeasti kiire. Muutoin niin rauhallisesta luonteesta tulee äärimmäisen räjähdysherkkä, joka voi saada kipinänsä mistä tahansa. Onneksi tähän aikaan päivästä paikalla on jo mies ruoanlaittotaitoineen pelastamassa sen, mitä pelastettavissa on. Mutta vaikka tarjolla olisi minkälaista hanhenmaksapalleroa kaviaarilla, ei se muuta totuutta kauniimmaksi. Päivän ainoa oikea ateria kello yhdeksältä illalla on pahasti pielessä.

Entistä pahemmaksi tilanne muuttuu miehen ollessa työmatkalla. Kun ei kukaan laita ruokaa eikä edes vaadi sitä, on selvää, että mitään oikeaa ruokaa ei noina päivinä keittiössämme tarjoilla. Pikaruokaan en ole taipuvainen enkä oikein valmisruokaankaan. Siispä vaihtoehdoksi jää taas se ruisleipä. Ja kahvi. Kerran, ollessani kolme viikkoa yksin, kävin viimeisellä viikolla ostamassa itselleni housut. Nuo housut ovat edelleen kaapissani – käyttämättömänä. Ne eivät mitenkään mahdu päälleni, vaikka silloin sovituskopissa ne jalkaani sujahtivatkin.

Muutama päivä sitten mies varsin terävästi totesikin ääneen sen, joka omassa alitajunnassani oli kolkutellut jo hyvän tovin. Tähän on tultava muutos. Vaikka leipomisessa olenkin ruoanlaittoa parempi ja tekemäni ruisleipä on oikeasti todella hyvää, en voi elää pelkällä leivällä koko päivää. Kaksi kertaa päivässä treenaava ihminen tarvitsee lounaaksi oikeaa ruokaa ja satunnaisen mutustelun sijaan myös oikean ruoka-ajan, kello kaksitoista. Myös päivällisaika joutaa remonttiin. Aion siirtää syrjään niin neuroottisuuteni kuin pelkotilanikin, ottaa härkää kiinni sarvista ja valmistaa siitä pienelle perheellemme ravitsevan aterian. Ja tämä tapahtukoon kello viisi, eli parahiksi silloin, kun mies tulee töistä.

Ensi vuoden tavoitteeni onkin ansaita ”vuoden vaimo” -palkinto. Tosin tuota  palkintoakin tärkeämpää olisi, että riittävä ja säännöllinen ravinnonsaanti alkaisi näkyä myös lihaksistossani. Ja olisihan se mukavaa, että vielä joskus ruokailu-aikatauluuni mahtuisi ihan oikea iltapalakin.