Tuossa jokin aika sitten Pumpui-blogin Lotta kirjoitti onnellisuudesta ja kysäisi samaan syssyyn meiltä muilta, että mikäs se meidän onnellisuustilanne oikein on. Aikani henkilökohtaista onnellisuustilannetta pohdittuani, vastasin kysymykseen lyhyesti Lotan kommenttiboksissa, mutta päätin jakaa onnellisuus-oivallukseni vielä täällä omalla tontillanikin. On nimittäin yksi asia, joka tekee minut onnelliseksi ihan joka päivä. Asia, joka meille monelle on itsestäänselvyys, mutta jota ei vaan tule edes ajatelleeksi – vapaus.

Me suomalaiset olemme moneen muuhun kansaan verrattuina etuoikeutettuja, me kun saamme vapauden syntymälahjana. Silti niin moni meistä unohtaa sen ainakin hetkittäin, vapaus kun on onnellisuustekijänä hivenen hankala. Se ei ole materiaa eikä toinen ihminen, sillä ei voi maksaa eikä sitä voi ostaa, sitä ei voi koskettaa, ei nähdä eikä kantaa mukana. Se on jotain, mikä tulee sisältä, asenne, joka pitää itse oivaltaa.

 

Se, mitä minä tässä yritän sanoa on, että oivallus siitä, että saan itse valita, tekee minut valtavan onnelliseksi. Jos haluan, voin muuttaa Suomeen tai olla muuttamatta. Jos haluan, voin vaihtaa työpaikkaa tai opiskella jotain aivan muuta. Jos haluan, voin myydä kaiken ja muuttaa kauas pois. Jos haluan, voin valvoa koko yön tai jos haluan, voin jättää treenit välistä ja lukea takapihalla kirjaa. Lopulta voin tehdä melkein mitä vain yleisen moraalin ja yhteiskunnan sääntöjen puitteissa. Hyvä on, emme me kaikkea voi valita itse, emme vaikuttaa kaikkeen mikä elämässä tulee eteen, mutta jos lähtökohtaisesti ajattelemme, että kaikki on mahdollista, sillä minä voin valita, tuntuvat ne arkisetkin asiat yht’äkkiä paljon mielekkäämmiltä.

Ei elämää tarvitse ranttaliksi heittää vapautta tunteakseen, ei jättää opiskeluja kesken eikä irtisanoutua töistä, ei myydä kaikkea omaisuutta ja muuttaa Balille yhdeltä istumalta. Sitä voi edelleen syödä kolmena päivänä peräkkäin makaroonilaatikkoa ja selata läpi kiireessä lukematta jääneet Hesarit vasta viikonloppuna, kunhan muistat, että halutessasi voit tehdä toisin. Et ehkä heti samana päivänä, et välttämättä vielä ensi viikolla tai edes ensi vuonna, mutta sinulla on vapaus ja mahdollisuus ryhtyä muuttamaan kelkan suuntaa pikkuhiljaa.

Onneksi vapaudentunnetta on helppo harjoitella. Ensimmäinen askel kohti parempaa mieltä on, kun vaihdat ajatuksissasi sanan ”täytyy” tilalle ”minä voin” ja sanan ”pakko” tilalle ”mahdollisuus”.  Minulla on mahdollisuus käydä töissä ja minä voin pitää huolta kunnostani lenkkeilemällä. Eikö vain kuulostakin heti paljon paremmalta?

Itsensä huijaamista tai ei, olen paljon onnellisempi vapaana kuin omasta tahdosta vankina omassa elämässäni.

 

Kuva: Onnellisen ihmisen ottama selfie.

Vaikka liian kovaksi käyvän stressin syntymistä voikin ennaltaehkäistä tiedostamalla omat rajansa, tulee toisinaan eteen tilanteita, jolloin tuon rajan yli on pakko astua, joko vapaaehtoisesti tai vahinkohorjahduksen kautta. Vierailtuani tuon rajan tietämillä ja sen väärällä puolella hieman turhankin usein, löysin yksinkertaisen, mutta tehokkaan tavan rauhoittaa mieli ja keho ennen kuin stressin oireet käyvät fyysisiksi. Lopulta tarvittiin vain hiljaisuus ja viisi minuuttia elämästä.

Nykyaikahan on siitä mainio, että vastaus kysymykseen kuin kysymykseen on vain nettiyhteyden päässä ja tämän lisäksi melkeinpä laitteeseen kuin laitteeseen saa ladattua ilmaiseksi elämää helpottavia sovelluksia. Helpotusta stressiin etsiessäni löysin iPadiini ja elämääni uuden (ja ilmaisen) rentoutussovelluksen, Relax HD:n. Sovelluksen avulla tehdään halutun mittaisia hengitysharjoituksia, alkaen alkeistasosta ja edeten vähitellen edistyneemmän hengittelijän haastavampiin harjoituksiin. Aikaa lyhimmän harjoituksen suorittamiseen tarvitaan vain viisi minuuttia ja juonesta kiinni päästyäsi voit muutella hengityksen rytmitystä haluamallasi tavalla. Vaikka tällainen hengittely vähän hihhulitouhulta kuulostaakin, on olo kokonaisvaltaisesti paljon parempi vain viiden minuutin hiljentymisen ja hengitysharjoittelun jälkeen.

Entäs sitten, kun ei käytössä ole nykyajan vempeleitä ja otsassa pullistuva verisuoni kertoo stressin kohoavan pian sietämättömälle tasolle? Tällaisesta hankalasta tilanteesta löysin itseni edellisen kerran lentokoneella matkustaessa, kun turbulenssi heilutteli konetta aivan liian pitkään. Kun lopulta lentoemännätkin pakenivat istumaan omille paikoilleen, oli lentopelkoiselle tilanne käydä ylivoimaisen stressaavaksi. Onneksi muistin hengitysharjoitukset ja niiden rentouttavan vaikutuksen. Suljin ulkomaailman äänet pois mielestäni korvatulpilla, suljin silmäni ja kuvittelin perhosen istumaan rinnalleni. Vedin syvään henkeä nenän kautta ja hengitin hitaasti keuhkoni tyhjäksi suun kautta, kuvitellen samalla perhosen levittävän ja sulkevan siipensä hengitykseni tahdissa. En tiedä kauanko jatkoin, mutta lopulta sain pelkoni hallintaan ja mieleni rauhoittumaan.

Tässä maailmassa, jossa niin monet asiat ovat monimutkaisia, kalliita ja stressaavia, on onneksi vielä jotain yksinkertaista, rentouttavaa ja vielä ilmaistakin – hengittäminen. Sulje silmät, vedä keuhkot täyteen ilmaa nenän kautta, anna hartioiden rentoutua, puhalla keuhkot tyhjiksi suun kautta ja anna pallean ja rinnan elää vapaasti hengityksen mukana. Kuinka asia, jota teemme tiedostamattamme koko ajan, voikin ajatuksen kanssa tehtynä tuntua niin hyvältä?

Eilen se sitten ilmestyi. Tuo varma merkki kevään lähestymisestä ja muistutus siitä, että viimeistään nyt on aika ryhtyä työstämään myös sitä omaa bikinikuntoa. Sports Illustrated -lehden legendaarinen uimapuku-spesiaali on teos, jonka kansien väliin mahtuu reilut 250 sivullista naiskauneutta, aurinkoa, paljasta pintaa, rajatonta rusketusta, täydellisiä hammasrivistöjä, kuppikokoja aakkosten jokaiselle kirjaimelle sekä tietysti upeita bikineitä jotakuinkin kaikilta mahdollisilta valmistajilta. Kun palasin postilaatikolta puoliravia sisälle, olin lehdestä varmasti yhtä innoissani kuin teinipoika Anttilan kuvaston alusvaatesivuista. Juuri tämä jokavuotinen erikoisnumero on se syy, miksi lehden ylipäätään tilasin.

En usko, että tuo eilispäivän kohokohta olisi koskaan päätynyt blogiini asti, ellen lehteä selaillessani olisi tajunnut erästä asiaa. Minä nimittäin olen tuosta lehdestä hämmentävän innoissani ja siinä kun mies ei vielä tähän aamun mennessäkään ole avannut koko lehteä, olen itse selannut sen alusta loppuun jo kolmesti. Ai että miksikö? No, koska lehden kuvat ovat todella ammattimaisia, bikinit hienoja ja kuvissa olevat naiset superkauniita. Ja positiivista kyllä, joukkoon mahtuu myös muualtakin kuin rinnoistaan runsaita naisia, on kovakuntoisempia, hoikempia, tummia ja vaaleita tyttöjä. Ja myös lehden huippuluokan ulkoasu ja taitto miellyttää vanhan AD:n silmää.

Jos mennään ajassa kymmenisen vuotta taaksepäin, en takuulla olisi avannut koko lehteä, saati sitten tilannut sitä kotiin. Vähäpukeisten, kauniiden naisten kuvat saivat niskavillani nousemaan pystyyn, haukuin suoriltaan musiikkivideoilla ja elokuvissa ketkuvat puolialastomat naiset, suhtauduin halveksuen autolehdissä poseeraaviin tyttöihin ja pidin pääsääntöisesti kaikkia vähäpukeisia naisnäyttelijöitä, -artisteja, -malleja ja julkisuuden henkilöitä bimboina.

Vetosin milloin naisten halventamiseen ja esineellistämiseen tai ihan vain mokomien eukkojen vähäjärkisyyteen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se ainoa vähäjärkinen olinkin minä itse. Syy sappinesteiden kiehumispisteen ylittymiselle ei ollut sen lehdessä, kalenterissa tai telkkarissa patsastelevan naisen älykkyysosamäärä, rasvaprosentti, rinnanympärys tai mahdolliset naisen arvoa alentavat vaikutukset. Minua vaan vitutti, kun en itse näyttänyt samalta. Jumankauta, kun ne tytöt olivat hoikempia, kauniimpia, enemmän photoshopattuja, meikattuja, treenattuja ja puunattuja. Ja minä vain ihan tavallinen.

Onneksi tuli ikä, itsetunto ja pelastus. Aika nopeasti pääsin asiasta yli ja hyväksyin sen, ettei tämä maalaistyttö syntynyt huippumallin mittoihin eikä edes Elovena-tytöksi. Eikä se, että joku toinen tuli voittaneeksi geneettisissä arpajaisissa, ole pois minulta. Kun iän myötä hyväksyin vartalomallini ja tajusin, että sitäkin voi tietyissä rajoissa muokata mieleisekseen, siirtyi turhanpäiväinen kateus syrjään ja ryhdyin katselemaan hyväkuntoisia ja kauniita naisia enemmänkin ihaillen. En ole enää yhtä nuori enkä kai koskaan ole ollut yhtä hoikka ja kaunis, mutta pääsääntöisesti riitän kyllä itselleni ja maailmalle tällaisenakin.

Olen onnellinen, että sain siirrettyä syrjään omasta heikosta itsetunnosta johtuvan vartalokateuden ja ennakkoluulot kauniita ihmisiä kohtaan näinkin aikaisessa vaiheessa. Muistan vieläkin elävästi, kuinka vuosia sitten MP-messuilla töissä ollessani muuan keski-iän ylittänyt herrasmies otti minusta kuvan. Muutamaa sekuntia myöhemmin nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, mukiloi miehensä käsilaukulla, koska hän kuvasi tuota itseään esittelevää halpaa lutkaa. Siinä karskeita haukkumasanoja kuunnellessani päätin, ettei minusta koskaan tulisi samanlaista kuin tuo edessäni riehunut, selvästi jonkin tasoisista itsetunto-ongelmista kärsinyt naishenkilö. En enää ikinä tuomitsisi ketään vain ulkonäön vuoksi tai siksi, että olen kateellinen.

Ja niin se on, että kun sulkee turhan kateuden, ennakkoluulot ja umpimielisyyden ulkopuolelle, niin voi nähdä paljon enemmän kuin paljasta pintaa tai rinnan ja takapuolen kaaria. Aivan kuten tässä lehdessä – ammattitaitoa, tekemisen iloa, omistautuneisuutta ja monen tytön kohdalla elämänsä tilaisuuden. Miten tästä edes voisi tulla muuta kuin hyvälle tuulelle?