Addiktiot ja riippuvuudet mielletään usein alkoholin, lääkkeiden ja muiden päihteiden väärinkäytöksi. Aineriippuvuus ei kuitenkaan ole ainoa riippuvuuden muoto, joka hallitsee elämää ja pahimmassa tapauksessa suistaa sen raiteiltaan. Keskuudessamme nimittäin piilee toinen, vähemmän tutkittu ja hankalammin tunnistettava riippuvuuden muoto, toiminnallinen riippuvuus, johon me naiset olemme miehiä taipuvaisempia. Toiminnallisista riippuvuuksista tunnetuimpia ovat kai peliriippuvuus, seksiriippuvuus, ostosriippuvuus, kännykkä- ja internetriippuvuus, erilaiset syömishäiriöt ja liikuntariippuvuus. Periaatteessa ihminen voi siis kehittää itselleen riippuvuuden melkein mistä tahansa toiminnasta, jonka seurauksena aivoissa syntyy mielihyvähormonien piikki. Aivoille mielihyvä on mielihyvä, tuli se sitten alkoholista, pyykinpesusta tai juoksulenkistä. Ja kun elimistölle syntyy riippuvuus jonkin toiminnan tuottamasta mielihyvähormonista, se on menoa sitten.

Liikuntariippuvuudesta puhuttaessa tunnen aina pienen piston rinnassani. Olen aikaisemminkin pohtinut täällä blogissa suhdettani liikuntaan ja luettuani muutama päivä sitten artikkelin erilaisista toiminnallisista riippuvuuksista, nousi aihe tapetille uudelleen. Onkohan oma, selvästi riippuvuudeksi luokiteltava liikkumiseni muuttunut haitalliseksi? Niin, toiminnallinen riippuvuus ei aina ole negatiivinen asia. Esimerkiksi kilpaurheilijaa se voi potkia parempiin suorituksiin, laittaa yrittämään enemmän ja tuoda menestystä. Mutta kun oma tahto ja hallinta katoaa, riippuvuus käskyttää ihmistä eikä toisinpäin, ollaan syvällä suossa. Omistautumisen ja pakonomaisuuden raja on häilyväinen.

Koukussa liikuntaan. Mutta kummalla on valta, minulla vai riippuvuudella?

Mistä sitten tietää, onko mopo karannut käsistä? Moni pahastikin addiktoitunut kun voi silmät sinisinä vakuutella ettei hänellä ole ongelmaa, vaikka postiluukusta sataisi kymmenien tuhansien luottokorttilaskuja, peilistä tuijottaisi laihduttamisesta riutuneet kasvot, iho olisi kaikesta auringonotosta ja solariumista keskellä talveakin luonnottoman tumma ja salille raahaudutaan vaikka käsi paketissa. Ensimmäinen hälytysmerkki on hallitsemattomuuden tunne. Se kauan sitten ollut intohimo on sammunut ja tilalle astunut vastenmielisyys toimintaa kohtaan, mutta siltikin on vain pakko mennä ja tehdä ennen kuin mieli on tyytyväinen. Toinen hälytysmerkki on sosiaalisten suhteiden häiriintyminen. Kun addiktion kohde jyrää alleen kaiken muun ja on prioriteettilistan ensimmäisellä, toisella ja kolmannella sijalla, ei muulle elämälle jää juurikaan aikaa tai arvoa. Kolmas hälytysmerkki on kohtuuden ja maalaisjärjen kadottaminen. Kun oma terveys ja hyvinvointi sysätään vaakalaudalta ja korvataan addiktion kohteella, altistaa riippuvainen tietoisesti, mutta pakkomielteensä ajamana, oman terveytensä kylmästi kakkossijalle. Neljäs hälytysmerkki on läheisten huoli. Kun ystävät ja perhe kyseenalaistavat riippuvaisen toiminnan, on ongelmasta tullut jo silminnähtävä.

Tiedän geeneineni olevani erilaisille riippuvuuksille altis. Onnekseni riippuvuus ei kuitenkaan ole lauennut päihteiden kohdalla, mutta eri toiminnallisuuksien kohdalla sitten sitäkin useammin, toisinaan jopa ihan vakavasti. Teininä olin riippuvainen ircistä (sen aikakauden yksi suosituimmista internetin pikaviestintäpalveluista), jonka käyttö loppui vasta, kun minulla ei enää ollut tietokonetta. Myöhemmin addiktoiduin chattaamiseen ja kummassakin tapauksessa virtuaalielämä syrjäytti suuren osan ihan oikeaa elämää. Vielä tänä päivänäkin jään naurettavan helposti koukkuun tietokonepeleihin, joiden pelaaminen vie salakavalasti enemmän ja enemmän aikaa päivästä. Lopulta ei jää muuta vaihtoehtoa kuin poistaa typerät Simsit ja Farmvillet koneelta kokonaan. Nettipokerin pelaamista en uskaltaisi edes kokeilla ja osakekurssien seuraamisellekin olen joutunut luomaan itselleni selvät rajat.

Sitten minulla on tämä liikunta. Liikunnan osalta täyttyvät muutamat riippuvuuden merkit: sen seuraama suunnaton hyvänolontunne ja toisaalta alakulo jos en saa päivittäistä liikunta-annostani. Uskon, että olen hetkittäin liukunut riippuvuuden negatiiviselle puolelle, mutta nykyään, tietoisesti asennettani muuttamalla, väitän päässeeni riippuvuuden niskan päälle ja kyseessä olevan enemmänkin intohimon ja halun kehittyä. Liikunta ei esimerkiksi aja enää sosiaalisten menojen edelle, vaikka yritänkin edelleen sovittaa menemiseni niin, että myös liikunnalle jäisi aikaa. Toinen terveen merkki on, että liikun kehoni ehdoilla ja pidän huolen riittävästä ravinnonsaannista. Jos johonkin sattuu tai olen väsynyt, huomioin sen ja annan kehoni palautua ja parantua. Nykyisin osaan myös suhtautua rennommin välipäiviin ja tiedän kun tarvitsen sellaisen. Ja toisaalta, vaikken tarvitsekaan, pystyn silti löysäilemään päivän tai pari ja tekemään jotain ihan muuta. Vaikka siis liikkuisikin paljon, ei kyse ole välttämättä riippuvuudesta, tai ainakaan hallitsemattomasta sellaisesta. Olen kuitenkin varpaillani ja pidän toimiani silmällä, jottei asialle omistautumiseni muuttuisi pakkomielteeksi.

Mutta hetkinen, entäs sitten tämä bloggaaminen? Päivittämättä jättämisestä tulee morkkis ja julkaisu-napin painalluksesta tyytyväisyyden tunne. Lukijamääriä on kiva seurailla ja uudet kommentit on pakko lukaista heti ensimmäisenä aamulla. Selvää myös on, että blogin pitäminen ja etenkin näiden pitkien juttujen kirjoittaminen vie aikaa ja se on väistämättä pois jostakin muualta. Onkohan tämä nyt sitä blogiriippuvuutta sitten vai ihan vain intohimoa ja omistautumista? Tiedä häntä, mutta nyt annan itselleni mielihyvähormonimyrskyn ja painan tuota kutsuvaa julkaisu-nappia. Ahhh.