Lähde ajelulle

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sunnuntai, eikä mitään tekemistä. Sen sijaan, että täyttäisit tyhjäksi jääneen kalenteripäivän rästiin jääneillä kotitöillä tai suuntaisit epätoivoissasi kymmenennen kerran salille, voit tehdä kuten minä – lähteä ajelulle. Tämä perinteinen joutopäivän ohjelma teki tästäkin sunnuntaista paremman. Pikainen vilkaisu Google mapsiin, moottoripyörät alle ja keulat kohti vuoria ja uusia maisemia. Niin paljon olisi tänäänkin jäänyt näkemättä ja kokematta, jos olisin seitsemän tuntisen mopoajelun sijaan jäänyt makaamaan sohvalle.

Tunnin ajomatkan päästä kotoa löytyi ihan uusia, komeita maisemia.

 

Nyt varmasti ajattelette, että hyvähän se on Kaliforniasta huudella, että lähdepä nyt sitten huviajelulleTyrnävällä. Vaikka täällä Kaliforniassa maisemat ovatkin erilaisia kuin Suomineidon lanteilla, niin kyllä Suomestakin löytyy käymisen arvoisia paikkoja, joskus ihan naapurikylältä, toisinaan vähän pidemmän ajon päästä. Jos et ole käynyt, et voi tietää.

Mihin sitä sitten ajaisi? No, milloin olet viimeksi käynyt naapurikaupungissa? Tai naapurikaupungin naapurikaupungissa? Et ehkä koskaan, kun ei ole ollut mitään asiaa. Mitä jos menisit ihan muuten vain? Kun vielä asuin pääkaupunkiseudulla, kävimme usein ajelulla Fiskarsissa, jonka kauneus yllätti minut kerta toisensa jälkeen tai Porvoossa, jonka pienien ja viehättävien katujen rauhaa olen usein rikkonut moottoripyörineni.Turussa oleskellessa tulimme joskus puolivahingossa kiertäneeksi Saaristorenkaan vain, koska halusin ensimmäistä kertaa elämässäni matkustaa lossilla ja toisinaan olen käynyt Kirkkonummen Linlossa ihan vain haistelemassa merta.

Jos pelkät maisemat, miljööt ja nähtävyydet eivät kiinnosta, on olemassa eräs aina ajankohtainen ja hyvä syy pienelle ajelulle, syöminen (joku saattaa vielä muistaakin, kuinka itse ajelin viime kesänä Vantaalta Tampereelle ihan vain mennäkseni tyttöjen kanssa lounasburgereille). Jos tiedät, että sadan kilometrin päästäOulun Anttilan kahviosta saa maailman parhaat piispanmunkit, aja sinne tai vaikka Ruotsin puolelleHaaparantaan pizzalle. Jos muistat nähneesi naapurikylällä hauskan näköisen kahvilan, niin nyt on hyvä aika käydä tutustumassa sen tarjontaan. Silmät muuten kannattaa pitää auki myös maaseudulla pikkuteitä ajellessa. Keskeltä peltoja tai metsiä voi löytyä yllättävänkin hyviä kahviloita, leipomoita tai ravintoloita, kuten Keppana Kellari, jonne itse olen joskus vahingossa päätynyt.

Kalorikiintiön täyttämiseen perustuvia kohteita etsiessäni turvaudun itse mieluiten Googlen apuun. Mieleinen kohde löytyy usein taikasanoilla suklaa ja kahvila, jolloin kartalle ilmestyy käsintehtyjä suklaita tarjoavia kahviloita. Ei huono syy ajelulle! Suomessa kannattaa ajella käymään ainakin Kultasuklaan ja Brunbergintehtaanmyymälöissä (muita tehtaanmyymälöitä makeanhimoisille ympäri Suomen löytyytäältä). Lähimatkailukin avartaa ja… no, täyttää päivän ravintotarpeet.

 

Milloin sinä olet viimeksi ajellut käymään jossain ihan muuten vaan? Missäs poikkesit?

Kolme suosikkimiestäni

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Aloitetaanpa kevyesti näin Onnenpäivän ja koko Lilyn ensimmäisenä kuolleista heräämispäivänä. Minulla on nimittäin tänään aivan erityinen syy esitellä teille kolme miestä, jotka saavat sukat pyörimään jaloissani.

D. Johnson, painija & näyttelijä

 

V. Diesel, näyttelijä

 

 

H. Sinivaara, insinööri & aviomies

 

Asiahan on niin, että näiden poikain kanssa me aina silloin tällöin käymme kolmestaan, joskus jopa neljästään, elokuvissa. Kahden ensimmäisen herran, D. Johnsonin ja V. Dieselin kanssa olemme tunteneet jo hieman pidempään, mutta tänään tuli kuluneeksi tasan kahdeksan vuotta siitä, kun suosikkimiesteni lista piteni 190 senttimetrillä H. Sinivaaran viedessä jalat lopullisesti altani. On varmaan turha väittää, etteikö jakauksella olisi ollut asian kanssa jotain tekemistä.

Flunssansekaisia ajatuksia sohvanpohjalta

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Eivät auttaneet vitamiinit, ei Kalifornian aurinko. Niin siinä vain kävi, että viiden rommipullon lisäksi toinNeitsytsaarilta tuliaisiksi harvinaisen ärhäkän flunssan. Sen verran käsi kädessä kuljemme blogini kanssa, että sillä välin, kun Lily on ollut polvillaan päivitysten vuoksi, olen itsekin maannut käyttökelvottomana sohvan pohjalla.

Tässä viime päivinä, yöunien, aamupäiväunien, iltapäiväunien, alkuiltaunien ja uusien yöunien väliin jäävänä valveillaoloaikana, on ollut liiaksikin aikaa ajatella ja muistella menneitä.

Silloin pahaisena kakarana, kun koulunkäynti ei ollut ihan ensimmäisenä kiinnostuslistallani, sitä joskus herätyskellon soidessa maanantaiaamuisin toivoi, että kuumemittarin elohopea nousisi kolmenkymmenenseitsemän yläpuolelle, jotta voisin jäädä vielä nukkumaan ja olla koko päivän yöpaidassa. Ja jos vaikka kävisi niin surkeasti, että kuumetta sattuisi jatkumaan koko viikon, niin sekään ei juuri harmittaisi. Ja sitä paitsi, Kvilla on aika hyvänmakuista.

Vaikka ajat ja asuinpaikat muuttuu, niin äidin tekemät villasukat pysyy.
Kauas on tultu noista ajoista. Kun herään puoli seitsemältä ilman herätyskelloa ja raotan varovasti toista silmää, minä toivon, että edellispäivän hirviöflunssa olisi ymmärtänyt hellittää työaamuun mennessä. Ei ole. Kuumemittari on juuri ja juuri kolmenkymmenenseitsemän yläpuolella ja olen melko varma, että kuolen. Sattuu, kaikkialle. Kun hoipertelen kylpyhuoneeseen seinistä tukea ottaen, en voi käsittää kuinka lapsena olen selvinnyt yli neljänkymmenen asteen kuumeesta ylipäätään hengissä. Kiroan hiljaa mielessäni viime vuosina kertyneen lihasmassan, jonka määrä on suoraan verrannollinen kuumeen aiheuttamaan lihassärkyyn.

Kun lapsena sairastaessa päivät sujuivat olosuhteisiin nähden rattoisasti niitä siihen aikaan kahta ja myöhemmin kolmea televisiokanavaa katsellen, ei nykyisin lähemmäs tuhannen televisiokanavan surffaamisesta tule kuin pää kipeäksi. Kaiken lisäksi minun on käsittämättömän vaikea sietää sitä, etten kykene mihinkään. Haluan tehdä töitä. Haluan talosta ulos. Haluan treenaamaan. Haluan ruokakauppaan. Voisin haluta vaikka sinne ala-asteen matematiikantunneille tai tehdä edes kotitehtäviä, kunhan tämä flunssa vain hellittäisi.

Olo on ollut koko viikon yllättävänkin kurja, turhautunut ja avuton. Tässä taitaa nyt olla takana vähän muutakin.

Sinne jonnekin sohvatyynyjen väliin hautautuneena minä lopulta ymmärsin mitä oleellista minulta puuttuu; se itsestään selvä ja joskus vähän pakkopullaltakin maistunut, sairasvuoteeni viereen ilmestynyt höyryävän kuuma, kotitekoinen marjamehu. Laahustan lannistuneena keittiöön, kaadan kirkuvanvihreästä pussista pinkkiä jauhetta mukin pohjalle ja lorautan päälle kuumaa vettä. Kehoni taistelee viimeiseen asti ennen kuin lopulta suostuu nielaisemaan amerikkalaisen lääketeollisuuden liiallisella kirsikkaesanssilla höystetyn vitamiinijuoman. Flunssasta minä ehkä vielä selviän, mutta kuinka selvitä koti-ikävästä?

Isoäitienpäivänä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Minun piti kirjoittaa isoäideistä, jotka ansaitsisivat muutaman kauniin virkkeen tänään, äitienpäivänä. Mutta kun yritin, sanat takertuivat näppäimistölle, näkö sumentui. Pakko niistää, nieleskellä.

Ei siitä mitään tullut. En pystynyt.

Mennyt aikamuoto oli tänään liian raskas.

 

Hyvää äitienpäivää, mummot.

Bloggaaja ilman merkkilaukkua

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Myönnetään, myönnetään. Olen varmaan ainoa bloggaaja, joka ei omista ensimmäistäkään Louis Vuittonintai minkään muunkaan luksusmerkiksi luokiteltavan valmistajan käsilaukkua. En, vaikka olen montakin kertaa käynyt heidän liikkeissään laukkuja ja muita asusteita hypistelemässä ja tullut siinä sivussa juoneeksi useita lasillisia kuohuviiniä ja mussuttanut käsintehtyjä konvehteja. Että anteeksi vain, haluan vielä miettiä, mutta kiitos viinistä ja hyvää päivänjatkoa. Jaa, mutta jospa minä vielä ottaisin yhden suklaan, kiitos.

Kysehän ei ole siitä, ettenkö arvolaukkua haluaisi. Kukapa ei haluaisi! Eikä kyse ole oikeastaan edes siitä, etteikö sellaiseen olisi varaa. Mutta kun ei blogillani ole vielä miljoonaa lukijaa eikä näin ollen sponsorirahaakaan viime tarkistuksen mukaan tulvi ovista ja ikkunoista, on varallisuuteni hyvin rajallista ja on pakko tehdä valintoja, priorisoida. Niinpä marssin tänään varmoin askelin T.J. Maxxiin ja viisi minuuttia myöhemmin samaa tietä ulos mukanani neljänkympin olkalaukku ja kahden taalan suklaalevy. Vielä kun haen kaupasta skumppapullon niin päivähän on täynnä keskituloisen luksusta.

Käsilaukkujen Lada. Tai polkuauto.

Toki sitä voisi valita toisinkin. Tuon autotallissa seisovan moottoripyörän tilalla voisi olla merkkilaukku, pari kolmekin. Sen sijaan, että ajelisin vuoristoteillä tai autiomaasuorilla, voisin aina maitokauppaan lähtiessäni heittää olalleni neljäntuhannen taalan arvoisen nahkapussukan. Tai sen sijaan, että ostaisin jokavuotisen matkan Suomeen, voisin pysytellä kiltisti kotosalla laukkuineni. Tai ehkä olisi pitänyt naida tuon insinööri-rentun sijaan liikemiesvatsainen miljardööripappa, jonka liiallisen alkoholinkäytön aiheuttama maksakirroosi kyllä korjaisi talteen muutamassa vuodessa. Niin, olisihan ne merkkilaukut kivoja tuolla kaapissa roikkumassa, mutta toistaiseksi ne ovat kuitenkin hävinneet valintoja tehdessä kaikelle muulle. Ehkä sitten jonain päivänä.

On myös toinen, lähinnä tyylitajuttomuuteeni liittyvä ongelma. Kun aina toisinaan mielen vieressä käy se ”jos nyt kuitenkin” -ajatus ja jalkani johdattavat minut hijaista kunnioitusta herättävien heiluriovien tuntemattomalle puolelle, parfyymintuoksuiseen merkkiliikkeeseen, hakeutuu katseeni aina siihen mauttomimpaan laukkuun mitä putiikista löytyy. Aika usein näistä laukuista roikkuu jonkin eläimen karvoja, hampaita tai milloin mitäkin krääsää aina linkkuveitsistä lähtien ja ne on koitettu piilottaa ihmisten ulottumattomiin ylimmälle hyllylle. Olisihan siellä niitä tyylikkäitäkin laukkuja, joita näkee joka toisen vastaantulijan olalla, mutta minä nyt kuitenkin haluan sen ylähyllyn laukun, jonka suunnittelija on nauttinut muutakin kuin kunnioitusta ja shampanjaa. Tästä pääsemmekin itse ongelmaan. Todennäköisesti suunnittelija on luomisentuskasta toivuttuaan tajunnut itsekin, ettei niin omituisen näköistä laukkua kukaan osta ja antanut tuotantoon käskyn lopettaa valmistus, kun vain puolikas tusina laukkuja on ehtinyt tuotantolinjalta ulos. Kun minulle sitten ojennetaan ylähyllyltä numero ykkönen, jonka hintalappuun on vapisevin sormin kirjoitettu vahingossa liian monta numeroa, muutan mieltäni silmänräpäyksessä. Neljäkymmentäviisianteeksimitä…! Ja vielä maanantai-kappaleesta! Pitäkää karvareuhkanne, se näyttikin ihan majavalta. Mutta voin minä vielä pari suklaata ottaa, kiitos.

Tämän takia minulla ei nyt sitten ole esitellä teille uusinta arvolaukkuhankintaani, vaan ainoastaan tuollainen halpa, pieni ja vaalea nahkalaukku, jossa kuitenkin hintaansa nähden on mukavasti neliöitä lompakolle, puhelimelle ja avaimille. Mutta ehkä kuitenkin pitäisi vielä liimata laukkuun karvatupsuja tai sianikeniä. Nythän tuo näyttää pelottavankin tyylikkäältä.