Ylistys amerikkalaiselle ruokainsinöörille

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Niin monta kertaa, kuin olenkin palstallani jenkkien kustannuksella pilaillut, myönnettäköön, että kyllä nämä jossain ovat onnistuneetkin. Paikalliset ruokainsinöörit ovat nimittäin pitäneet itsensä kiireisinä kehitellessään mitä erilaisempia elintarvikkeita meille ruokarajoittuneille. Erityisesti gluteenittomien, sokerittomien ja erilaisten vähähiilihydraattisten elintarvikkeiden kirjo on huima ja jos ei jotain löydy kaupanhyllystä, niin internetistä sitten ainakin. Ja kyllä, itsehän olen tilannut netistä kaikkea aina ruisjauhoista poronlihaan.

Vaikka olen aina ollut melko skeptinen erilaisia kevyttuotteita kohtaan, näin dieetillä ollessa on alkanut kummasti kiinnostamaan kaikki sokerittomat, vähähiilihydraattiset ja extraproteiinilla ladatut elintarvikkeet. Näin ollen on viime aikoina tullut kokeiltua yhtä sun toista pilipali-tuotetta, joista osa on osoittautunut menestykseksi ja osa – no, aika ällöttäväksi.

Hunajaa, jolla ei itse asiassa ole mitään tekemistä hunajan kanssa.

Hunajajäljitelmä

Tämä xylitolilla makeutettu hunajajäljitelmä ei sisällä hunajaa lainkaan. En edes tiedä mitä purkin sisältö todellisuudessa on, mutta sen maku ja koostumus on hyvin lähellä aitoa. Voin siis hyvillä mielin lisäillä lorauksen hunajaa sekä teehen että mysli-jogurttiaamupalaanikin. Tätä tulen ostamaan jatkossakin.

Synneistä pahin, kevytolut.

Kevytolut

Tämä on nyt hieman noloa, joten selitellään hieman. Ostimme tätä kevytolutta alunperin vahingossa. Pullot lojuivat laatikossaan kuukauden pari, sillä kumpikaan meistä ei ollut halukas koskemaan niihin pitkällä tikullakaan. Kyllä ennen pitkää tulee joku vieras, jolle kelpaa. Ensin rohkaisuryypyn otti mies, sitten minäkin riittävän pitkään dieetillä kärvisteltyäni erään tankkauspäivän päätteeksi. Ja hyvänen aika, sehän olikin ihan hyvää! Ei toki täyden tavaran kaltaista, mutta 120 kcal (11 g hiilihydraattia, 0 g sokeria) olueksi varsin toimivaa. Saattaisin ostaa toistekin.

Sokeriton hillo ja terveysleipä

Vähäkalorinen hilloleipä-combo

Ja niin tuli vastaan diabeetikoiden elintarvikehyllyssä sokerittomat, xylitolilla makeutetut hillot. Sen jälkeen, kun tyhjensin aprikoosihillopurkin, on nyt kokeilussa kuningatarhillo. Ja kyllä, kumpikin hilloista on aivan yhtä hyvää, kuin ehdalla sokerilla ja miljoonalla kalorilla makeutetut kaverinsa.

Ja sitten tuohon tuoreimpaan löydökseeni, diabetes-ystävälliseen pellava-soijaleipään. Yksi viipale sisältää jopa 10 g proteiinia, mutta vain 6 g hiilihydraattia. Ihan mahdottoman hyvää paahdettuna!

Proteiinilla terästetyt bagelit

Proteiini-bagelit

Nämä ovatkin tuhtia tavaraa! Ensimmäinen pussi tarttui mukaan L.A. Fitness exposta ja sen jälkeen postipoika on kantanut näitä suoraan kotiovelle säännöllisin väliajoin. Kananmunalla ja kalkkunalla täytettynä näistä saa erinomainen hätävaralounaan, joka pitää nälän loitolla pitkään. Yksi bagel sisältää huimat 28 g proteiinia ja 25 g hiilihydraattia.

Okei, tämä on vielä pahempi synti, kuin se kevytolut. Kuvassa komeilee kevytviini.

Kevytvalkoviini

Hah, kuka oikeasti ostaisi kevytviiniä! No, esimerkiksi minä viininhimoissani. Näin tästä viinistä alunperin artikkelin paikallisessa naistenlehdessä ja tilasin oitis nettikaupasta pari testipulloa. Pullon etiketti lupaa, että viinissä on puolet vähemmän kaloreita, kuin tavallisessa viinissä ja niin tämä pieni pullo sisältääkin vaivaiset 70 kcal ja 2 g hiilihydraattia. Vahvuudeltaan viini on  6,5 %.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei tällä kyllä ole mitään tekemistä viinin kanssa, vaan hiilihapponsa vuoksi juoma muistuttaa lähinnä kuivaa kevytsiideriä, joka ei sekään ole kovin huono asia. Viinivalmistaja myös kertoo, että viiniin lisätyt elektrolyytit auttavat ehkäisemään krapulaa. Ja tämän aion muuten testata ihan käytännössä, kunhan dieetti on ohitse.

Entäs sitten ne ällöttävät kevyttuotteet?

Entisen naapurini ollessa dieetillä, hän osti pussillisen ihmenuudeleita, joissa ei ollut kalorin kaloria. Nuo läpinäkyvät, ehkä hieman lapamatoa muistuttavat rihmastot aiheuttivat naapurille massiivisen, kaksi päivää kestäneen vatsataudin. Enpä uskaltaisi kokeilla itse.

Sen sijaan tartuin rohkeasti pastakastikepurkkiin, joka kertoi koko kastikkeessa olevan alle 5 kcal. Perstuntumani kyllä jo kertoi, että kovin kummoista mössöä ei purkista voi löytyä, mutta olin silti yllättynyt kuinka pahaa pastakastikkeesta voikaan saada. Purkista paljastui hyvin luonnottoman väristä, kirkkaanpunaista liejua, joka pastaan sekoitettuna sai spaghetin näyttämään kasalta aivoja. Edes kastikkeeseen sekoitettu jauheliha ei onnistunut pelastamaan annosta. Näin jälkikäteen harmittaa, etten tullut ottaneeksi annoksesta kuvaa ennen kuin se päätyi roskikseen.

Oletteko te onnistuneet löytämään hyviä kevyttuotteita vai oletteko mieluummin syömättä niitä herkkuja, joita ei voi syödä sellaisenaan kuin ne alunperin on tarkoitettu?

Päivän treenivinkit (selkä kesäkuntoon + dieettikuulumisia)

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kevyt palautteluviikko on enää kaunis muisto jossain syvällä mielen sopukoissa ja tällä viikolla onkin sitten jo muokattu yläkroppaa ihan reiluilla otteilla. Tiistainen rinta-/yläselkätreeni sai aikaiseksi sen verran vahvan tuntemuksen treenin perille menosta, että päätin jakaa kanssanne päivän suosikki-selkäliikkeeni. Vaviskaa vanhat kesämekot ja pikkutopit, ensi kesänä ette nimittäin mahdu repeämättä päälle.

Vielä ehtii kesään mennessä muuntautua Hulkiksi.

Pullover taljassa

Selän leventämisen ehdoton kuningas, joka aiheuttaa ainakin allekirjoittaneella käsittämättömän lihasjumin kerta toisensa jälkeen, venyttelystä huolimatta. Kuten videosta näkyy, vaatii oikean asennon löytäminen pientä hienosäätöä, että tuntuma saadaan nimenomaan leveisiin selkälihaksiin. Tämä siis saattaa tuntua aluksi hieman haastavaltakin, joten selkä suoraksi, riittävän kevyet painot taljaan, kunnon venytys ylhäällä ja alaspäin tultaessa tiukka keskittyminen siihen, että liike kohdistuu oikeaan osoitteeseen. Itse tässä teutaroin pudotussarjoja, mutta kuvaaja onneksi lopetti kuvaamisen ensimmäisen pudotuksen jälkeen, joten säästyitte pahimmilta irvistyksiltä ja puhinoilta.

Ja lisää leveyttä selkään!

Tämä taitaakin olla hieman eksoottisempi liike, joka sopii hyvin supernaiselle tai -miehelle vaikkapa leuanvetojen kaveriksi. Jos joku keksii liikkeelle nimen, niin jakakoot sen kanssamme. Idea selvinnee melko hyvin videolta, vähän kuin punnertaisi väärin päin. Tämähän voi tehdä myös maantasalla, vaikkapa Smith-koneessa laskemalla tangon alas ja asettumalla selinmakuulteen lattialle, mutta en itse viitsi Smithiä varata mokoman rimpuilun takia. Ja onhan tuo nyt paljon näyttävämpää tuolla ylhäällä ja jännityskerroinkin on ihan eri luokkaa.

Sama kuin edellä, mutta kapealla otteella. Vastaa lähinnä kulmasoutua.

Ja lopuksi vielä kulmasoutu käsipainolla

Perinteinen ja jo vanhoista 70-luvun jumppavideoista tuttu liike, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on yllättävän tuskallinen päivän viimeisenä liikkeenä suoritettuna. Tämä liike repii perusteellisesti tehtynä ne viimeisetkin mehut lähestulkoon koko yläselästä. Eli selkä suorana, katse eteen, kunnon venytys painoa alas vietäessä ja reipas nosto ylös aina tuonne kyljyksen vierelle saakka. Ja sama heti perään toiselle puolelle!

Noin, siinäpä päivän selkäliikkeet siltä osin, kun kameramies omilta tekemisiltään ehti tallentamaan. Eli eipä muuta kuin treenaamaan, etkä varmasti koskaan aikaisemmin ole näyttänyt yhtä kornilta tyttömäisessä kesämekossa.

Ja sitten vielä salihehkutusta

Selän lisäksi tiistaina treenattiin myös rintaa, jonka osalta täytyy kyllä vähän paukutella virtuaalihenkseleitä. Tuntuu lähes syntiseltä, että punttitreenit ja aamucardiot sujuvat vielä kuudennellatoista dieettiviikollakin ihan superhyvin, ilman itkupotkuraivareita. Eli vaikka miinuskaloreilla mennään, on eväiden, ruokailuaikojen ja lisäravinteiden oltava kohdillaan, sillä kaltaiseni rimpula teki vielä sujuvasti penkkisarjoja 50 kilolla. Niin, ja pitihän sitä kokeilla josko se bulkkikauden 65 kilon ennätys vielä nousisi edes sen kerran. Lähellä käytiin, sillä peesaajan mukaan nousi 98 % omilla. Ihan hyvin, omaa elopainoa kun on mittarissa enää 64 kiloa. No, ensi viikolla uusi yritys!

Mikä se ravintorytmityksen salaisuus sitten on? Varmastikin se, että menen salille vasta illalla, päivällisen jälkeen. Koska päivän hiilarisaanti on normaalia matalampi, olen nipistänyt hiilihydraatit minimiin lounaalla ja säästänyt hiilaritankkauksen päivälliselle (30-40 g päivällisellä, päivän kokonaissaanti 120 g), tuntia ennen treeniä. Päivällisen kanssa otan myös tuon taikapillerin nimeltä i-Load. Tällä tavalla punttitreeneissä on käytettävissä mahdollisimman paljon energiaa.

Muutoin dieetti etenee hitaasti. Paino on hiipinyt askeleen alaspäin, mutta ei mitenkään merkittävästi. Seuraava rasvaprosenttimittaus on lauantaina enkä silmämääräisesti osaa sanoa minkä verran on kolmessa viikossa tapahtunut. On päiviä, jolloin tuntuu ettei mikään ole muuttunut ja seuraavana päivänä ajatteleekin jo näyttävänsä kireämmältä. Jos nyt jotain arvaillaan, niin ehkä mittauskohdista nipistäessä on ihrakerros muuttunut elastisemmaksi ja ne sitkeät selluliitit jaloista ja takamuksesta alkaneet vähitellen antautua. Mutta odotellaan lauantaihin ja spekuloidaan lisää, kun on faktoja pöydässä. Selvää kuitenkin on, että ensi viikosta lähtien pitää ruokavaliota taas hienosäätää johonkin suuntaan, että alkaisi kunnolla tapahtua.

 

Voimakkaita ja iloluontoisia treenejä kaikille! Itselläni on tänään edessä viikon lempitreeni, haukkarit ja ojentajat!

Olisitko kateellinen tälle naiselle?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tiesittekö, että jopa 28 % blogeja seuraavista naisista kadehtii bloggaajaa? Näin ainakin kertoo Me Naiset, joka oli teettänyt aiheesta kyselyn. Vihreätä väriä nostattavat pintaan lähes tulkoon kaikki mitä vain voi blogeista löytyä; koti, matkat, kokkaustaidot, kuvat, harrastukset sekä bloggaajan ulkonäkö.

Kitkeäkseni omista lukijoistani turhan kateuden pois, kaivoin mappi Ö:stä kuvan, jolle kukaan ei voi olla kateellinen.

Vakavasti puhuen, kyllähän me fiksut ihmiset tiedämme, ettei elämä aina ole niin ruusuista, kuin blogeista tai kuvista voisi päätellä, ei edes Kaliforniassa. Tänään on pilvistä, huomenna sataa kaatamalla vettä, eilen löytyi talosta niin paha homevaurio, että joudumme mahdollisesti muuttamaan ja minulla särkee taas päätä. Että kyllä sitä lunta sataa tupaan täälläkin ja varmasti muillakin bloggaajilla. Ei me mitään yli-ihmisiä olla, joilla on täydellinen elämä ja kaikki menee aina niin kuin Strömsössä.

Eli jos siellä ruudun takana nyt joku kovasti vihertää, niin suotta kadehdit. Lopulta kun meillä kaikilla on ihan samat eväät laukussa, vaikka bloggaajan lounaspakki saattaisikin olla vähän nätimmin koristeltu.

 

ps. Saattoi ehkä lähteä vähän mopo käsistä tuon Photoshopin kanssa, mutta noista polvista olen ylpeä!

A. Sinivaara tässä hei

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Näyttäisi siltä, että tiluksilleni on eksynyt melkoinen määrä uusia lukijoita viime aikoina. Niinpä kohteliaana tyttönä ajattelin, että pieni esittely voisi olla ihan paikallaan. En nimittäin usko, että kovin monella on aikaa ja tarmoa kahlata läpi kaikki vanhat kirjoitukseni. Joten, tiivistetäänpä faktoja muutamaan kappaleeseen ja jos vielä jäi jotain hampaankoloon, niin nyt on oivallinen tilaisuus esittää kysymyksiä.

 

 

Mikä ihmeen Onnenpäivä?

Onnenpäivä-blogi sai alkuunsa eräänä yönä, jolloin luomisentuskissani kieriskelin unettomana sängyssäni. Suoraan sanottuna, en tainnut seurata yhtäkään blogia ennen kuin aloitin omani, joten minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkälaiseen soppaan lusikkani työnnän. Näin jälkiviisaana voisin luonnehtia tuon sopan olevan täynnä sattumia, mutta hemmetin herkullista.

Blogissani ei ole yhtä ainoaa teemaa ja se on yhtä rönsyilevä kuin kirjoittajansakin. Viime aikoina olen kirjoitellut paljon kuntosaliharjoittelusta ja dieettaamisesta, ne kun ovat vahvasti piirtyneet tapetille tässä elämänvaiheessa. Liikunnan ohella lempiaiheitani ovat ihmissuhteet, itsetutkiskelu, iloiset jutut, päättömät jutut, kaikki mitä voi syödä ja tietysti jenkit ja niiden hassu maa suomalaisen silmin. Yleisesti ottaen yritän parhaani mukaan pitää blogissani yllä positiivista, mutta realistista meininkiä, niin kuin elämässä muutenkin.

 

Kuka ihmeen A. Sinivaara?

Olen kevään mittaan 31-vuotta täyttävä suomalainen vieraalla maalla, Yhdysvalloissa. Nykyinen asuinpaikkani löytyy tavallisten ihmisten lähiöstä, vuorien kupeesta, eteläisestä Kaliforniasta, Orange Countysta. Jenkkielämää on nyt takana 3,5 vuotta ja kulttuurishokeista huolimatta nautin elämästäni täällä, vaikka kärsinkin tämän tästä Suomi-ikävästä.

Olen naimisissa parhaan mahdollisen treenikaverin kanssa, joka myös salin ulkopuolella tietää milloin tukea, milloin puskea ja milloin kiskaista minut takaisin maanpinnalle. Ihan kokopäivätoiminen kotirouva en kuitenkaan ole, vaan teen töitä suomalaisyritykselle omasta kotitoimistostani käsin. Olen ammatiltani AD, ideanikkari ja toisinaan myös copywriter.

Minkälainen minä sitten olen? Kysäisin tätä asiaa mieheltäni ja hän vastasi hetkeäkään miettimättä, että haahuilija. Kysyessäni, että miten niin, hän levitti kätensä sanaakaan sanomatta ja huitoi niitä villisti ilmassa. Aika hyvin analysoitu. Olen haahuilija, jolla on aina jotain puuhaa ja kymmenen askaretta työn alla. Minä en vain osaa olla tekemättä mitään ja kun saan päähäni jotain, se yleensä vie minut mukanaan täysin. Siinä puuhatessani minä nauran, vitsailen ja puhun paljon ja silloin harvoin, kun maltan olla hiljaa, minä mietin syntyjä syviä.

Elämä pyörii tällä hetkellä paljon salitreenin ympärillä, se kun on yksi niistä asioista, joka sattui viemään minut mukanaan täysin. Viime syksyinen bulkkikauteni kääntyi dieetiksi, jonka loppu häämöttää viiden viikon päässä. Tämän jälkeen palailen takaisin myös pyöräilyn, juoksemisen ja joogan pariin ja haaveilen pienestä lomasta moottoripyörän selässä. Sitten on vielä tämä blogi, joka näyttelee aika suurta roolia päiväohjelmassa. Välillä tuntuukin siltä, että teen kolmea työtä, sitä oikeaa työtä, treeniä ja blogia. Harmi, että vain yhdestä maksetaan.

Siinä se nyt oli, niin lyhyesti kuin osasin, eikä sekään ollut niin kovin lyhyesti.

 

Ja nyt, arvoisat lukijat, jos on jäänyt jokin asia mietityttämään, niin nyt saa sitten esittää kysymyksiä (oletan lukijakuntani olevan sen verran älykästä, ettei tarvitse erikseen mainita, että järjenkäyttö on kysyttäessä sallittua). Vastailen joko tänne tai sitten värkkään kokonaan oman postauksensa aiheesta, katsotaan nyt.

Minullakin on yksi kysymys uusille lukijoille! Kuinka löysit blogiini?

Omalla nimellä, omilla kasvoilla

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Moni aloitteleva bloggaaja varmasti miettii, haluaako tulla tunnistetuksi. Kirjoittaako omalla nimellä vai nimimerkillä, näyttääkö kasvonsa vai ei? Itselleni valinta oli aloittaessani melko selvä. Omalla nimellä, omilla kasvoilla ja selkä suorana seisten omien tekstien takana.

Minä. Ihan itse.

Miksi sitten näin?

Olen lopen kyllästynyt siihen, että ihmisellä tulisi olla monta minää. Pitäisi olla omat persoonansa niin töissä, kotona, puolisona, lomalla, harrastuksissa, autonratissa ja vielä blogissakin. Ei kiitos. Olen karsinut elämästäni kaikki tietoiset sivupersoonat pois enkä tee poikkeusta blogissanikaan. Tämän takia voisinkin kuvitella, että lukijoille välittyy melko totuudenmukainen kuva itsestäni mitä pidempään blogini elää.

Toisekseen omalla nimellä kirjoittaminen pitää kielen sopivasti kurissa. En siis kirjoittaisi mitään, mitä en voisi sanoa kasvotustenkin. Toisinaan on tapetilla ollut niitä vaikeita ja hyvin henkilökohtaisiakin asioita, kuten vaikkapa väkivalta ja silikonirinnat ja mielestäni kumpikin aiheista on ollut sellainen, että ne ovat vaatineet taakseen kasvot, ihan oikean ihmisen. Uskonkin, että antamalla kasvonsa tekstinsä tueksi, voi saada lukijaansa syvemmän yhteyden.

Mutta nythän kaikki löytää tänne! Mitä jos ne lukee tätä töissäkin?

Ilmeisesti aika monikin työkavereista käy blogiani lukemassa, mukaan lukien esimieheni. Nyt kun en pääse vaihtamaan informaatiota toimiston kahvihuoneeseen, on hyvä, että kuulumisiani ja ajatuksiani voi seurailla täältä (että terkkuja vaan töihin, kiva kun käytte lukemassa). Niin myös osa ystävistä ja sukulaisista, perheenjäsenet ja jopa aviomies, käyvät silloin tällöin kurkkaamassa onko blogini päivittynyt.

Samalla tavalla kaikki muutkin tiedonnälkäiset löytävät tänne nimeäni googlettamalla ja hyvä niin. Eipähän voi kukaan tulla sanomaan, että on kaivanut netin syövereistä salaisia kirjoituksiani ja tulee nyt käyttämään niitä minua vastaan kaikin mahdollisin keinoin.

Eli ne ikävätkin ihmiset löytävät nyt sinut ja voivat seurata tekemisiäsi?

Tällainen asiahan häiritsee bloggaajaa juuri niin paljon, kuin sen antaa häiritä. Eli ei juurikaan. Miksi antaisin merkityksettömien ihmisten vaikuttaa tekemisiini? Mutta tiedän kyllä, että ne pahansuovat ihmisetkin täällä vierailevat (terveisiä mm. sinne Salon suuntaan). Asiahan on kuitenkin niin, että jos ainoa syy halveksimansa ihmisen blogi-kirjoitusten päivittäiselle lukemiselle on se, että on jotain kauhisteltavaa kahvipöydässä, on lukijassa jotain vialla, ei kirjoittajassa. Miksi ihmiset ylipäätään lukevat jotain sellaista, joka saa V-käyrän nousuun, ja vielä tietoisesti? Yhtä järkevää, kuin työntää tikkuja varpaankynnen alle ja potkia seinään.

Entäs ne ilkeät kommentit, nehän ovat nyt henkilökohtaisia?

Negatiivisia kommentteja ei vielä ole tullut kovin montaa ja ne vähätkin mitä on tullut, on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä minua harmittaisi enemmän, jos joku vastaantulija kadulla sanoisi jotain ilkeää, mutta nimettömän ihmisen kommentteja internetissä ei vaan voi ottaa kovin henkilökohtaisesti, tai edes vakavasti. Tietysti sitä aina toivoisi, että ne negatiivisia kommentteja kirjoittelevat henkilöt käyttäisivät aikaansa johonkin järkevämpään, mutta jokainen käyttäkööt näppäimistöään parhaalla katsomallaan tavalla.

Mistä sitten et täällä blogissa kirjoittaisi?

En kirjoittele blogissani muista ihmisistä, ainakaan nimillä, ellei siihen ole jotain todella hyvää syytä. Olen kai sen verran itsekäs, että haluan tahrata vain oman maineeni. Mieheni tosin on joskus kuvissa vilahtanut, mutta muuten olen antanut hänen olla rauhassa. Itseäni olen välillä turhankin huono sensuroimaan ja monesti niille kaikkein henkilökohtaisimmillekin aiheille avautuu se oma hetkensa ja paikkansa.

Tähän mennessä ei vielä kukaan ole tullut sanomaan, että olisit voinut tuon jättää kirjoittamatta. Ja toisaalta, ainoastaan äitini, isäni ja mieheni mielipiteillä on niin paljon painoarvoa, että heillä olisi oikeus edes puuttua blogini sisältöön.

Entä jos joku tunnistaa kadulla?

Täällä pallon toisella puolella asuessa ei taida olla pelkoa, että joku tunnistaisi. Niitä lukijoita, joita en jo entuudestaan tunne, kun ei täällä kovin montaa ole. Tietysti Suomi-visiiteillä joku teoriassa saattaisi huomatakin, että tuo on nyt se, mutta miksi se minua haittaisi? Rohkeasti vaan nykäisemään hihasta jos niin käy!

 

 

Mitä mieltä te lukijat olette, onko merkitystä, että bloggaaja esiintyy omilla kasvoillaan ja on tunnistettavissa? Vai meneekö viesti yhtä hyvin perille ilman nimiä ja kasvojakin?