Eletään vuotta -87. Viipotan tummansinisessä samettimekossani halki kuluneen liikuntasalin puulattian. En näe oikein hyvin, sillä päässäni minulla on norsunkorvat sekä kärsä, joka heiluu tanssiessa näkökenttäni edessä. Opettajia ja katsojia naurattaa. Itse olen lähinnä kauhusta kankeana, niin kuin vain voi 5-vuotiasta musiikkileikkikoulun pikkujouluissa jännittää. Miten nämä liikkeet voi muka muistaa, pitikö kärsää heiluttaa oikealle vai vasemmalle ja onko oikeasti pakko ottaa tuota vaaleatukkaista poikaa kädestä? Neljää, viittä tonttutanssia myöhemmin olen melko varma, että en tanssi enää ikinä. Lapsuuden liikuntatrauma on syntynyt.

5-vuotias tanssii ronsu päässä ja heiluttaa marakassia.

Ei ihme, että jäi traumoja.

Jälkeenpäin ajateltuna en tiedä mikä muskarin joulujuhlassa oli niin kamalaa, olimmehan harjoitelleetkin koko syksyn. Kai norsupäähine ja pojan kanssa tanssiminen oli ujolle pikkutytölle vaan liikaa. Aikuisten hyväntahtoinen nauru kuulosti korvissani pilkalliselta hetkellä, jolloin itse olin kuolemanvakavissani. Itselle nauramisen taito kun ei vielä tuolloin kuulunut ominaisuuksiini, vaikka siitä myöhemmin onkin muotoutunut elinehto.

En käynyt koko peruskoulun aikana discossa, kertaakaan. Itsensä heiluttaminen musiikin tahdissa oli jo ajatuksenakin niin pelottava, etten halunnut lähteä julkisesti itseäni nöyryyttämään. Minun silmissäni kaikki kaverini olivat tanssin superstaroja ja minä, no, se norsu. Kun sitten Haapavedelle saapui tanssinopettaja, joka piti show-tanssikursseja peruskoululaisille, taisivat kaikki kaverini käydä hänen tunneillaan ja päätyivät esiintymään milloin mihinkin tilaisuuksiin. Minuakin kyseltiin mukaan, mutta kieltäydyin. Ei helvetissä.

Yläasteen tanssitunnit olivat muistini mukaan ihan hauskoja eikä kontakti vastakkaiseen sukupuoleenkaan ollut enää niin vastenmielinen. Silti kaikki perusvalssista poikkeava tuntui äärimmäisen vaikealta. Onneksi osasin tuolloin nauraa jo vähän itsellenikin. Koska en ikinä päätynyt lukioon, en joutunut osalliseksi vanhojen tansseja. Oikeamminhan päätin jo ala-asteiässä, että lukioon en mene, koska siellä on ne tanssit. Onneksi myöhemmällä iällä perustin lukioon menemättömyyteni vähän järkevämpiin syihin. Ja niin onnistuin välttelemään tanssiaskeleita yli kymmenen vuoden ajan yläasteen liikuntatuntien jälkeen.

Tanssisuoritus Las Vegasissa.

Takana oleva mies ei näytä aivan vakuuttuneelta.

Nuorempana en juuri yökerhoissa käynyt. Ja jos kävin, niin tanssilattialla minua ei useinkaan nähty. Ja jos nähtiin, niin ei ainakaan selvinpäin. Toisinaan firman tilaisuuksissa minua on väkisintanssitettu, mutta niistäkin muutamista kerroista on selvitty huumorilla. Ja ainahan voi syyttää askelsekaannuksista korkokenkiä. Oikeastaan vasta viime aikoina olen hieman Las Vegasissa pyöriessäni päässyt jyvälle siitä, että jumpsispumpsis-musiikin tahdissa on oikeastaan ihan kivaa tanssia, yksin. Mutta aina kun seuraan liittyy mies, alkaa ahdistamaan ja liukenen paikalta.

Paritanssin maailmaan sain kosketusta ensimmäisen kerran viime keväänä Hauli Huvilalla, kaliforniansuomalaisten omalla leirintäalueella. Yllätin itseni aamuyön tunteina tanssimassa suomihittejä jo neljättä tuntia. Pitkä-lyhyt-lyhyt-askelluksen eri kombinaatiolla taittuivat lopulta lähes kaikki musiikkilajit ja hauskaa oli, vaikkei ihan oppikirjan mukaan mentykään. Että kiitos vain maltilliselle tanssittajalle.

Tuosta keväisestä tanssikokemuksesta rohkaistuneena suostuin viime kesän suomivierailullani siskoni pähkähulluun ideaan lähteä kanssaan lavatansseihin. Kämmenet tuskanhiestä kostuen lähestyin Pyhäjärven suurlavaa, jolta kantautuva humpan pauhu sai sydämeni lyömään kauhusta vähintäänkin samalla temmolla. Sillä hetkellä saattoi käydä mielessä, että minun ei ehkä kuuluisi olla täällä. Tanssipaikan oveen liimatussa mainoksessa hymyili irvokkaasti illan pääesiintyjä, Kake Randelin. Voi luoja.

Katu-uskottavana menossa lavatansseihin ensimmäistä

(ja viimeistä) kertaa elämässäni.

Minä olin jotenkin kuvitellut, että Pyhäjärven suurlava olisi oivallinen paikka opetella tanssin alkeita ja metsään meni, syvälle. Ihan valehtelematta jokainen tuon katon alla tanssahteleva oli tasoltaan vähintäänkin ammattilainen eikä tulisi kuuloonkaan, että valssiaskellusta käytettäisiin muussa kuin valssissa. Nämä ihmiset olivat tanssinsa kanssa yhtä vakavissaan, kuin minä rautojeni kanssa salilla. Ja niin odotin kiltisti seinäruusuna kunnes Kake bändeineen kajautti ilmoille valssin rytmit. Keräsin kaiken rohkeuteni ja hain tanssiin, naisten haku kun oli, hieman vanhemman herrasmiehen, jolle pahoittelin heti alkuunsa, että minä en oikeastaan osaa tanssia, mutta haluaisin silti yrittää. Mies oli ystävällinen ja suoriuduin kahdesta valssista kunnialla kertoillen samalla Yhdysvaltojen kummallisuuksista. Tanssin jälkeen oli naisten haku muuttunut huomaamattani miesten hauksi enkä ehtinyt paeta baarin puolelle. Meni ehkä kymmenen sekuntia ja joku nuorimies oli raahannut minut tanssilattialle ja yritti nyt epätoivoisesti opettaa minulle humpan askeleita. Voi elämänkevät se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa! Mies-raukka yritti kehoittaa minua kuuntelemaan musiikkia ja liikuttamaan jalkoja sen tahdissa edes takaisin. Astuin hänen varpailleen ja seuraavaksi ohikiitävän parin varpaille. Naurultani en voinut keskittyä enää mihinkään ja miehen hätääkärsivä ilme sai minut lopulta perääntymään. Siinä humpan jytkeessä kerroin hänelle, että tässä on nyt eräs pieni ongelma, en haluaisi kuunnella enää hetkeäkään Kake Randelinia, saati tanssia sen tahdissa ja hän kehotti minua ottamaan tanssitunnin tai pari ennen kuin tulen paikalle seuraavan kerran.

Ei siis tullut minusta lavatanssien prinsessaa, mutta voisin silti antaa tanssille vielä mahdollisuuden, esimerkiksi tankotanssin muodossa. Toistaalta meillä täällä etelä-Kaliforniassa on mahdollista harrastaa myös suomalaisia kansantansseja, joista niin moni, minä mukaan lukien, on vannonut pysyvänsä kaukana. Mutta suomalainen kansantanssi Kaliforniassa kuulostaa niin hullulta, että sitä on ehkä pakko kokeilla vielä joskus.