Sattuipa sopivaan saumaan, että ite puin -palstan tiiti haastoi minut omassa treeniblogissaan perustelemaan treenaamistani. Satuin nimittäin miettimään asiaa itsekin tässä päivänä eräänä, kun en enää muistanut milloin viimeksi olisi ollut päivä jolloin ei sattuisi.

Sen lisäksi, että joskus on pakko perustella salitreenaamista itselleen, joudun tämän tästä perustelemaan sitä myös muille ihmisille. Ovathan treenini tällä hetkellä hyvinkin aikataulutettuja ja suunnitelmallisia, ruokavalioni grammalleen laskelmoitu enkä näistä suunnitelmista ole juurikaan suostuvainen joustamaan.

Sanovat, että treeni-intooni on syynä hulluus.

Mutta on kai niitä muitakin syitä.

 

ELI, VASTAUS KYSYMYKSEEN

MIKSI:

• Koska olen päättänyt niin.

Minut tuntevat ehkä jo tietävätkin, että kun saan päähäni jotain, niin tartun toimeen hullunvimmalla enkä ihan helposti anna periksi. Kun toissa kesänä päätin juosta vähintään 40 kilometriä viikossa, niin minä myös tein niin. Kun päätin, että jonain päivänä juoksen vuoren huipulle, minä harjoittelin niin kauan, että minä tein sen. Sen jälkeen selätin saman vuoren maastopyörällä. Viime keväänä päätin olla bikinikuvauskunnossa täyttäessäni kolmekymmentä ja minä olin. Tänä syksynä päätin kerätä lisää lihasmassaa ja sen jälkeen suoriutua kisadieetistä.

• Näyttämisenhalusta.

Haluan osoittaa, että ihan taviskin voi päästä kovaan kuntoon ilman ammattimaista (ja maksullista) valmennusta. Onneksi on internet, neuvoja jakavat ammattilaiset ja aviomies, jonka viisaan pään kanssa voin lyödä omaa, astetta hölmömpää päätäni yhteen.

• Sisuuntuminen.

Aina, kun joku sanoo minulle ”miksi sä revität noin hulluna, ethän sä edes kilpaile”, minä sisuunnun ja yritän entistä enemmän. Voi kai ihminen olla tosissaan ilman, että kilpailee? Jos kilpailisin, ei kukaan yrittäisi tuputtaa minulle väkisin joulupipareita. Kun en kilpaile, minua pidetään vaan hulluna. No, ehkä minä sitten olen vähän hullu.

• Kun se on kivaa.

Treenaaminen nyt on vaan mukavaa. Jopa ne kovat treenipäivät, jolloin jo sarjaa tehdessä tuntuu siltä, että lihakset repeävät liitoksistaan. Jos sarjaa tehdessä tulee itku, aina parempi. Kivun tunne lihaksissa on se juttu, mittari sille meneekö treeni perille ja se nyt vaan kuuluu lajin luonteeseen. Tämä on varmaan yksi syy sille, miksi niin moni lopettaa salitreenin alkuinnostuksen jälkeen. Lihaskivusta täytyy tykätä, ei tätä muuten jaksa.

• Tulokset ruokkivat motivaatiota.

Pienikin positiivinen, oikeaan suuntaan tapahtunut muutos kropassa lisää motivaatiota entisestään. Motivoitunutta ihmistä ei pysäytä mikään.

• Rutiinit.

Nyt kun teen töitä kotona, olisi helppoa lipsahtaa päivän aikataulusta ja rutiineista, lorvailla puoli päivää, syödä milloin sattuu ja elää kuin pellossa. Aamucardiot pakottavat liikkeelle heti aamusta ja etukäteen suunniteltu ruokailu takaa sen, että syön oikein oikeaan aikaan.

• Ulkonäkösyistä.

Minusta sopusuhtaiset, erottuvat lihakset ovat kauniit, naisellakin. Eikä tästä minun kropastani saa pientä ja siroa. Ihmiset erehtyvät kuitenkin aina toisinaan ajattelemaan, että teen tätä vain ulkonäköni vuoksi eikä muulla kuin ulkonäöllä ole minulle merkitystä. Vakavasti puhuen, minua ärsyttää suunnattomasti, että tämän lajin harrastajia syytetään aina ulkonäkökeskeisyydestä.

• Voima ja yleiskunto.

Se, että on ruista ranteessa, helpottaa elämää kummasti. Puhumattakaan hyvästä yleiskunnosta! Ja taisteleehan kroppa sairauksiakin vastaan kiivaammin jos peruskunto on hyvä.

 

JA SITTEN VASTAUS KYSYMYKSEEN

MIKSI EI:

• Terveydelliset syyt.

Flunssa saa minut pysymään takuuvarmasti poissa kaikesta treenistä. Mutta mikäli jokin ruumiinosa vihoittelee, niin yleensä löytyy aina jokin toinen kohta jota treenata tai kokonaan eri laji.

• Treenisuunnitelma.

Jos suunnitelmassa sanotaan, että on välipäivä niin silloin on välipäivä. Kun massakaudella piti vähentää aerobista liikuntaa, niin suostuin siihenkin, vaikkakin hampaat irvessä.

• Kiireet.

Tällä hetkellä treenit selättää kaikki kiireet töitä lukuunottamatta. Muut menot ja kissanristiäiset hoidetaan vain, mikäli treeneiltä ja työltä jää aikaa. Yleensä kovan kiireen iskiessä minä lyhennän treeniä mieluummin, kuin jätän sen kokonaan tekemättä.

• Sosiaalinen elämä.

Jotta en muuttuisi täysin mökkihöperöksi, teen parhaani sovittaakseni aikatauluuni myös sosiaalista elämää. Yritän kuitenkin tehdä sen niin, ettei suunnitelluista treeneistä tarvitse luopua. Tällä hetkellä pikkujouluihin ja muihin pippaloihin osallistuminen tuntuu kuitenkin kiusalliselta, sillä joudun kieltäytymään kaikista tarjotuista herkuista. Ja vaatiihan se selkärankaakin aika tavalla.

• Väsymys.

On hyvä erottaa laiskotus ja väsymys toisistaan. Mikäli vain laiskottaa, treenaan silti. Huonokin treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Kun taas oikeasti väsyttää, on syytä kuunnella kehoa.