Haluaisitko muuttaa Yhdysvaltoihin?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Minulta on aina toisinaan kysytty kuinka Yhdysvaltoihin oikeastaan pääsee asumaan. Asiahan ei ihan niin yksinkertainen ole, että pakataan vain kassit ja lähdetään. Matkalla lailliseksi Yhdysvaltain asukiksi on nimittäin mutka jos toinenkin.

Tällä pitkällä ja kivisellä tiellä on kuitenkin olemassa eräs oikopolku jos onni ja taivaanmerkit suo. Nimittäin Green Card Lottery. Kyseessä on ”arvonta”, jossa voi voittaa pysyvän, työluvallisen oleskeluluvan Yhdysvaltoihin. Oleskeluluvan voittanut saa myös tarvittaessa lentoliput Yhdysvaltoihin valtion piikkiin. Missä näihin arpajaisiin sitten voi osallistua?

Houkuttaako Yhdysvallat? Osallistu Green Card Lotteryyn!

 

Arvontaan ilmottaudutaan mukaan täällä. Osallistuminen on ilmaista eikä vie kauan aikaa. Varmistathan kuitenkin, että sinulla on itsestäsi passikuva skannattuna, tulet tarvitsemaan sitä kaavaketta täyttäessäsi. Ja anteeksi vain, olen asian kanssa hieman myöhässä, arvontaan rekisteröityminen sulkeutuu nimittäin 3. marraskuuta, joten pidä kiirettä!

Se miksi ”arvonta” on lainausmerkeissä johtuu siitä, että kyse ei varsinaisesti ole puhtaasta arvonnasta ja hyvästä onnesta. Lopullisen valintaprosessin takana nimittäin häärii onnetaren sijaan laskelmoitu järjestelmä. Todellisuudessa voittajia arvotaan reilusti enemmän kuin oleskelulupia on tarjolla. Tämän jälkeen viranomaiset valitsevat voittajista ne, jotka täyttävät vaaditut kriteerit ja lopullinen päätös oleskeluluvan myöntämisestä tehdään vasta haastattelun jälkeen. Lopulta 50 000 onnekasta ja muottiin sopivaa osallistujaa saa itselleen lentoliput ja oleskeluluvan työlupineen.

Kannattaa kokeilla onneaan jos ajatus on vähänkään houkuttanut!

Vuosi yhtä Onnenpäivää

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ajatella. Siitä on nyt tasan vuosi, kun Onnenpäivä nosti varovasti päätään täällä Lilyssä. Tuon jälkeen on uusia juttuja ilmestynyt palstalleni säännöllisesti jo 235 kirjoituksen verran, palsta päätynyt toimituksen tykkäämäksi, sivupalkkiin ilmestynyt 131 Lilyyn rekisteröitynyttä lukijaa ja kaikkiaan vuoden aikana blogissani on käynyt huimat 21 300 tuntemattomaksi jäänyttä vierailijaa ympäri maailman (ne jotka eivät vielä ole Lilyyn rekisteröityneet, voivat tehdä sen täällä). Onnenpäivää ja Lilyä tehdessä on kulunut vuosi suorastaan lentänyt ja niinhän se on – kun on mukavaa, kuluu aikakin kuin siivillä.

Bloggaaja itse teossa.

 

Onnenpäivä sai alkunsa eräänä yönä, jolloin minut valtasi suuri halu kirjoittaa. En halunnut kahlita itseäni yhden punaisen langan varaan ja lopulta blogin sisällöksi muotoutuikin yleisluontoiset havainnot elämänkoulusta. Aiheina on vilahdellut niin treeniä, ihmissuhteita, matkustelua, yleisiä huomioita kulttuurieroista kuin kaikkea muutakin tärkeän ja joutavan välimaastosta. On vaikeaa sanoa mikä aiheista olisi lähimpänä sydäntäni, niistä jokainen kun on vuorollaan tuntunut siinä hetkessä juuri siltä eniten jakamisen arvoiselta tarinalta. Oli miten oli, aiheet eivät ole tähän päivään mennessä loppuneet ja uusia syntyy niin nopeaan tahtiin, etten kaikesta ehdi edes kirjoittaa.

Olen huomannut kirjoittavani usein itselleni, erityisesti ihmissuhteisiin liittyvät juttuni. Vaikka ajatukset tulevat omasta päästäni, ovat ne silti toisinaan kovastikin solmussa paksun kalloni sisällä enkä itsekään ole aivan varma mitä lopulta mistäkin ajattelen. Kun ajatusvirta alkaa purkautua tekstiksi, sanat järjestäytyä omille paikoilleen ja tunteja päässä vellonut ajatus tiivistyä muutamaan kappaleeseen, minä ymmärrän itseäni ja muita paljon paremmin. Tämän vuoksi onnistun aina silloin tällöin ujuttamaan juttuihini ihka aidon oivalluksen, minä kun tiedän vain harvoin etukäteen kuinka kirjoitukseni päättyy ja mitä mieltä asiasta lopulta olen, olipa aiheena sitten parisuhde tai uusi kastelukannu.

Vaikka nautinkin kirjoittamisesta osittain tästä hieman itsekkäästä syystä, tulee suurin motivaatio kirjoittamiseen kuitenkin teiltä lukijoilta. Siis suuri kiitos teille, jokaiselle lukijalle ja niille, jotka olette kommenttikentässä herätelleet aiheesta tai aiheen vierestä keskustelua. On ollut ilo huomata, etten ole tämän pienen, mutta aikaa vievän kirjoitusharrastukseni kanssa yksin.

Koska te lukijat olette minulle tärkeitä ja arvostan mielipidettänne (siis oikeasti, vaikka kuulostaakin ihan markkinointipuheelta), on teillä nyt hyvä tilaisuus syntymäpäivän kunniaksi esittää kysymyksiä, toivoa juttuja tietystä aiheesta tai antaa muuten vain palautetta! Ja jos tulee risuja niin ei sekään haittaa – kävin nimittäin hakemassa kaupasta pullon viiniä, että kestän lueskella niitä sitten paremmin.

Siis hyvää syntymäpäivää Onnenpäivä, sinä liikunnan jälkeen elämäni toiseksi tärkein harrastus! Niin, nyt on varmaan jo luvallista sanoa, että harrastan bloggaamista ihan oikeasti.

Jenkki hankkii koiran

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kolme vuotta sitten muuttaessamme ensimmäiseen taloomme Pohjois-Kaliforniassa, mietiskelin joskus ohimennen pihahommia tehdessäni, että mikäköhän lemmikkieläin naapurissamme mahtaa olla. Tiesin, että lauta-aidan takana olisi ainakin kaksi koiraa, sillä olin joskus nähnyt ne trimmattavana perheen autotallissa. En kuitenkaan tunnistanut aidan takaa kuuluvaa, lähinnä pikkulinnun sirputusta muistuttavaa ääntä. Pitivätköhän ne siellä jotain trooppista lintua?

Eräänä päivänä kotiin tullessani, oli naapurin autotallin ovi jälleen auki ja toinen suurista paimenkoirista pöydällä trimmattavana. Kun ohitin tallin, avasi koira suunsa ja päästi pienen ”tsirp tsirp” -äänen. Vereni seisahtui kun tajusin, että trooppiseksi linnuksi kuvittelemani eläin olikin perheen toinen koira, jonka äänihuulet oli silvottu mykistysleikkauksessa.

Kuvassa kaukana tapahtumapaikasta oleva onnellinen suomalaiskoira

vartiopaikallaan pihan perällä.

 

Ottaessani asiasta enemmän selvää, huomasin kauhukseni, että koirien äänihuulileikkaukset ovat useissa osavaltioissa täysin laillisia. Vaikka äänihuulien leikkausta suositellaankin ”hoidoksi” vasta viimeisenä vaihtoehtona, törmään näihin väkivalloin mykistettyihin koiriin tämän tästä. Epäilenkin, että useimmissa tapauksissa syy leikkaukseen on koiranomistajan eikä koiran korvien välissä oleva toimintahäiriö. Tämän hetkisessä naapurustossamme kommunikointikykynsä menettäneitä koiria on kuulemani mukaan ainakin yksi.

Täällä asuessani olen tutustunut myös aivan uuteen termiin, sisäkoira. Käytännössä sisäkoira tarkoittaa samaa kuin sisäkissa, eli koira joka ei käy ulkona. Tällaiset koirat käyvät tarpeillaan pihalle tai parvekkeelle levitetylle imukykyiselle alustalle, käskystä. Viereisen talon kaksi pikkukoiraa ovat kuitenkin onnekkaita – ne pääsevät ulkoilemaan takapihalle pari kertaa päivässä, vaikka lenkillä niitä ei kukaan perheen kahdesta aikuisesta tai kolmesta teinistä käytäkään. Kun viime kesänä otimme kiinni lähiössämme vaellelleen kultaisennoutajan ja soitimme pannassa olevaan numeroon kotiosoitetta kysyäksemme, oli hämmästys suuri, kun koiran kodiksi paljastui talo omaamme vastapäätä. En ollut aikaisemmin nähnyt koirasta hännänvilaustakaan enkä ole muuten nähnyt sen jälkeenkään. Sisäkoiran pito tai lenkkien vähyys onkin osoittautunut täällä kovin yleiseksi. Laskujeni mukaan kadullamme on yhteensä yhdeksän koiraa, joista vain kolme pääsee säännöllisesti lenkkeilemään. Todellisuudessa näitä ovien taakse suljettuja koiria on naapurustossamme todennäköisesti enemmänkin.

En tiedä kuinka asian laita nykyään on Suomessa, mutta kuulemani mukaan täällä on tapana viedä koira kynsihuoltoon eläinkauppaan. Olen tässä hiljaa itsekseni miettinyt, että jos ei koiranomistaja tiedä milloin ja miten koiran kynnet tulisi leikata, onkohan järkevää hankkia koiraa laisinkaan? Myös paikallisten eläinlääkäreiden näkemykset poikkeavat jonkin verran suomalaisten eläinlääkäreiden näkemyksistä. Ehkä räikein kuulemani poikkeus on uroskoirien kastrointi. Siinä, kun paikallinen eläinlääkäri kastroi ranskanbulldoggi-pennun vain 2-3 kuukauden ikäisenä ilman erityistä rakenteellista ongelmaa, odottaa suomalainen eläinlääkäri leikkauksen kanssa suosiolla pidempään, tietämykseni mukaan aina siihen saakka, kunnes koira on täysikasvuinen.

Vastakohta sisäkoiralle on lienee seurapiirikoira, joka raahataan mukaan kauppoihin ja kampaamoihin. Useimmissa tapauksissa pikkukoira matkustaa näppärästi käsilaukussa, mutta olen minä nähnyt eksoottisempiakin kuljetustapoja, kuten pikkukoiran työntämisen rintaliiveihin (tapauksesta lisää täällä). Uskoisin näiden samojen otan koirani mukaan myös gynekologille -ihmisten olevan juuri niitä, joita näen liikenteessä autoilemassa koirat sylissään. Onhan se varmasti terapeuttista rapsutella karvaturria siinä sylissä pahimmassa neljänruuhkassa, mutta harvalla tulee edes mieleen, että se terapeuttinen rapsutteluhetki kääntyy hetkessä traumaattiseksi, kun peräänajotilanteessa rakas Fifi paiskautuu märäksi läntiksi tuulilasiin. Eikä kuskin sylissä matkustava koira aina ole edes pikkuinen vaan pahimmillaan olen nähnyt kultaisennoutajan syövän kuskin sylissä ranskalaisia ajon aikana.

Mutta eipä taas yleistetä liikaa. Löytyy täältä onnekkaita koiriakin, niitä, jotka pääsevät vapaana juoksentelemaan merenrantaan ja leikkimään pallolla lähipuistoihin. Naapurin nyt jo edes mennyt bullmastiffi pääsi vielä viimeisinä elinviikkoinaankin jokapäiväiselle kävelylle, vaikka pelkästään tien päästä päähän mateleminen vei väsyneen koiran omistajalta tunnin. Ja tässäpä ollaankin asian ytimessä. Jos lähtökohta ajattelulle on, että koira vie paljon aikaa, pitäisi koko koiran hankinta unohtaa. Koiran ei kuulu viedä aikaa, koiran kuuluu antaa elämään lisää laatuaikaa, yhteisiä koulutus-, leikki- ja ulkoiluhetkiä. Harmi, ettei niin moni täydellistä perhemallia havitteleva paikallinen ajattele asiaa koiran söpöä halloween-asua pidemmälle.

Jalkapäivä ja uusia kujeita

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Huomasitteko, että Elämäni kunnossa -palstan Saara jakoi tällä viikolla iloksemme hyväksi havaittuja ja toimivia liikkeitä takaliston muokkaamiseksi? Näistä sekä Lotta Katariinan Pumpui-palstalla olleestakyykkäys-jutusta inspiroituneena otin tämän päiväiseen jalkatreeniini mukaan uuden pakaraliikkeen sekä pitkään pannassa olleen kyykyn. Ja tulihan siinä sivussa, hampaat irvistyksestä nirskuen, tehtyä paljon muutakin.

Jaaha, vai jalkapäivä? No ei muuta kuin limput tankoon ja menoksi!

Lotta Katariinan kyykkypäivästä innostuneena päätin aloittaa päivän treenit kyykkäämällä. Perinteinen kyykky ei ole aikoihin kuulunut harjoituslistalleni kenkkuilevan polven vuoksi ja siksipä olenkin tehnyt kyykkyni smith-koneessa, kohtuullisella menestyksellä. Tänään kuitenkin vapautettiin kyykky pannasta ja hyvinhän se lopulta sujui, ensimmäiset sarjat jopa ilman polvien sitomista. 

Kun tavallisista kyykyistä oli jäänyt hyvä maku suuhun, tein perään vielä kyykkyjä sumo-tyylillä, jalat leveässä haara-asennossa, jalkaterät ulospäin suunnattuina. Kuningasliike sisäreisien ja pakaroiden kuritukseen!

Sitten Saaran vinkkaama pakaraliike! Olipa muuten järkevä veto heti sumo-kyykkyjen perään. Ensimmäisen sarjan ensimmäisellä kohotuksella kramppasi vasen jalka, aina pakarasta pohkeeseen saakka. On muuten hyvä liike, suosittelen!

Joo, tiedetään. Treenaan aika lyhyissä shortseissa. Mutta asiaan – tämä takareisiliike on melko tappava, kun tekee viimeisen sarjan pudotussarjana. Itse valitsen pudotussarjan alkupainoksi sellaisen, jolla pystyn tekemään 6-8 toistoa. Sen jälkeen vähennetään painoa pari pykälää, toistoja 6-8, vähennetään painoa, tehdään lisää sen verran kuin menee, vähennetään painoa vielä kerran ja pumpataan takareisistä loput mehut puolikkailla toistoilla. Korottaakseni kipukynnystä, tein sarjojen välissä askelkyykkyjä salin päästä päähän.

Treeni menee perille, kun se sattuu.

Hieman irvistytti, kuten kuvasta näkyy. Oikeasti hoin viimeisiä toistoja tehdessäni, että ”ei pysty, ei pysty, ei pysty enää ##%*##%*”, mutta pystyinpä silti. Tässä liikkeessä tuskakerrointa voi nostaa tekemällä viimeisen sarjan viimeiset toistot negatiivisena, sikäli mikäli sattuu olemaan avustaja mukana. Eli avustaja auttaa viimeiset kolme, neljä toistoa ylös ja sinä lasket painon äärimmäisen hitaasti ja hallitusti alas.

Eh. Tätä kuvaa katsoessani alan vähitellen ymmärtämään miksi kaikki farkut tuntuvat puristavan reisistä… Kuvassa myös jotain ihan uutta, jonka olemassa oloa Lotta Katariina ei uskonut – napaläski! Eikä sovi soimata, se on kovan tankkauksen tulos!

Ja lopuksi vielä pohjetreeni jalkaprässissä. On muuten kivaa vaihtelua sille perinteiselle pohjepenkille, kunhan vain muistaa koukistaa polvia aavistuksen, laskea painon niin alas kuin nilkka taipuu ja keskittyä työntämään painon takaisin ylös pohjelihaksilla, ei jalkapöydän lihaksilla.

Sellaisia treenejä tänään! Kannattaa muuten kurkkia muiden treenipalstoille ja kokeilla rohkeasti uusia juttuja! Saatat vaikka löytää uusia lempiliikkeitä.

Lihas kasvaa levossa ja syömällä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Hyvä on, ehkä siinä välissäkin täytyy tehdä jotain. Mutta puhutaan nyt kuitenkin ensin uudesta lempiaiheestani, syömisestä. Kuten joku on ehkä huomannutkin, on aihe vilahdellut tämän tästä myös Onnenpäivän Facebook-sivulla. Olen nimittäin ollut viime viikkoina ruoka-aikaan kotona, aivan kuten oli tarkoituskin (siitä lisää täällä), ja se toden totta alkaa myös näkyä. Eilen eräs salimme trainereistä kysyi olenko massakaudella, kun näytän jokseenkin suuremmalta kuin aikaisemmin. Normaalisti olisin kai alkanut itkeä, mutta minäpä tyttö saatoin rinta rottingilla sanoa, että kyllä, kyllä olen. Ja vaikka suurin osa kerrytetystä massasta onkin nestettä ja sitä itseään, yritän olla jokaisesta uudesta kilostani ylpeä. Ovat nimittäin melkoinen työvoitto, sillä toisin kuin voisi kuvitella, ei treenien ja ruokavalion totaalimuutos ole ollut aivan helppoa.

”Oota, niin juon tän 400 kcal palautusdrinkin. Sitte voidaan alkaa syömään!”

Kuten aikaisemminkin kerroin, muutettiin ruokavaliotani ja kalorimääriä merkittävästi. Ruokaympyräni onkin viime viikkoina muotoutunut seuraavanlaiseksi: 50 % hiilihydraattia, 30 % proteiinia ja 20 % rasvaa. Erona entiseen on siis se, että kun ennen valtaosa saamastani energiasta tuli proteiinista, tulee se nyt hiilihydraatista. Kroppani reagoi muutokseen turpoamalla kuin ilmapallo parissa viikossa. Kiloja kertyi nopeasti viisi lisää, jalkojani särki ja kasvoni turposivat. Nyt, kropan alkaessa pikkuhiljaa tottua, on painonnousu pysähtynyt 68-69 kilon tietämille, turvotus kasvoista, jaloista ja vatsasta selvästi laskenut ja olen uskaltautunut lisäämään ruokamäärää entisestään. Tässä vaiheessa onkin pienen hehkutuksen paikka: se suurin turvotus näyttäisi oikeasti olevan siellä missä pitääkin, eli lihaksissa! Toki turvotusta on muuallakin ja olen melko vantteran(voidaan sanoa myös voimakkaan) näköinen tyttönen tällä hetkellä, mutta olo on hyvä, rauta nousee, vain ruokailun kanssa on pieniä ongelmia.

Mikä siinä ruokailussa sitten on niin vaikeaa? Minä kuvittelin aina, että pidän syömisestä. Ja pidänhän minä. Olen aina pystynyt syömään kuin hevonen mikäli tarvetta on, mutta nyt pitäisikin syödä kuin mammutti konsanaan. Minulle sapuskan määrä on suoraan verrannollinen kulutukseen. Näin ollen olen vähentänyt cardion tekemistä lähes olemattomiin ihan vain jottei tarvitsisi syödä niin paljon. On kuitenkin ollut muutama päivä jolloin olen hieman innostunut. Kevyt hölkkä järven ympäri, vähän vatsalihaksia, salitreeni ja hupsis, tänään pitäisikin syödä lähemmäs tuhat kaloria enemmän kuin normaalisti. Kyllä siinä liikuntahalut kuihtuu, kun tajuat, että normaalin iltapalan sijaan pitäisikin syödä pasta-annos poikineen. No, onneksi hiilihydraatin tankkaukseenkin on olemassa helpotus – hiilihydraattijauhe. Jotenkin illan pimeinä tunteina tuntuu helpommalta juoda ne kalorit kuin syödä. Ja niin, joku tosimies varmasti ratkaisisi ongelman syömällä kahdesti päivässä mäkkärissä, juomalla cokista ja syömällä karkkia, mutta itse en halua sortua tyhjiin kaloreihin ja turhaan rasvaan.

Koska jonkin verran on ollut kiinnostusta siihen, että mitä minä sitten syön, niin kerrottakoon, että eiliseltä ruokalistalta löytyi seuraavaa:

Aamupala:

Leipä maapähkinävoilla, Kellogg’sin proteiinimuroja jogurtilla, kahvia kermavaahdolla(!)

Välipaloja:

Proteiinipatukka, hiilaripatukka

Lounas:

Paistettua riisiä, vihanneksia, kananrintaa

Drinkit:

Hiilarijauhe, proteiinijauhe, banaani, vanilja-kookosmaito -pirtelö x 2

Päivällinen:

Purjosipuli-risottoa, baja-täytettyä lohifileetä

Iltapala:

Leipä maapähkinävoilla, Kellogg’sin proteiinimuroja jogurtilla, vihreää teetä

 

Onhan siinä ruokaa aika paljon ja varmasti vielä unohdinkin jotain. Ainakin jätin mainitsematta, että söin myös rivillisen tummaasuklaata. Tarkkoja määriä en laittanut, sillä en niitä nyt tarkalleen muista, mutta n. 2400 kcal tuossa listassa on yhteensä. Koska en ole sitä tyyppiä, joka jaksaa syödä samaa ruokaa päivästä toiseen, on toisinaan haasteellista sovittaa kalorijakaumaa oikein hiilareiden, proteiinin ja rasvan kesken. Onneksi on olemassa pikkusyötävää, joilla epätasapainoa on helppo korjata. On maapähkinävoita, proteiinileipää, proteiini- ja hiilaripatukoita ja jauheita. Yksi suurimmista elämää helpottavista keksinnöistä löytyi kuitenkin iPadille ladattavista sovelluksista – liikunta- ja ruokapäiväkirja! Oikeastaan tuo nerokas sovellus ansaitsisi aivan oman bloggauksensa, joten kerrotaanpa siitä lisää myöhemmin.

Sanotaan nyt vielä sananen levostakin, kun se tuossa otsikossa kerran mainitaan. Muistakaa ihmiset kunnon yöunet! Itselleni riittävä määrä unta on seitsemän, kahdeksan tuntia ja kun oikein on veto päällä, riittää kuusi tuntiakin. Ja sitten vielä ne välipäivät treenistä! Itselläni on nyt kolme lepopäivää salilta, joista kahtena käyn verryttelemässä itseäni Bikram-joogassa. Totaalisia sohvalla makoilu -päiviä on viikossa yksi ja se tuntuu riittävän. Entiseen aktiivitasooni verrattuna, on liikuntamäärässä vielä tarpeen tullen roimasti lisäämisen varaa, uskokaa tai älkää.

Noin. Siinä tilannekatsaus kasvurintamalta. Hyvää ruokahalua minulle ja hyvää viikonloppua teille!