Sukset ristissä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kuluneiden kuukausien aikana on ollut hetkittäin sellainen olo, kuin olisin keskellä huonoa teinielokuvaa. Niin kävi, että kolmekymppiseksi saakka piti elää kokeakseen elämässään todellista riitaa ja draamaa ystävien kesken. Olinkin hieman yllättynyt löytäessäni itseni sukset ristissä joka suuntaan, vaikken edes muistanut laittaneeni suksia jalkaan. Sitten tajusin.

Entisten ystävien sukset sujuvasti ristissä.

 

Todellisuudessa niillä ystävillä, tuttavilla, miksi niitä nyt halutaankaan kutsua, oli tullut enemmän tai vähemmän ylitsepääsemättömiä erimielisyyksiä mieheni kanssa ja näin ollen ristissä olevat sukset löytyivätkin muista, kuin omista jaloistani. Eikä siinä mitään pahaa ole, osaahan mieheni ajaa toisinaan minutkin hulluuden partaalle. Olisikin tyhmää olettaa, että minun ystävieni pitäisi olla sydänystäviä myös mieheni kanssa, olemmehan ihmistyyppinä melko erilaisia, vaikka elämänarvomme samanlaisia ovatkin.

Tilanne kuitenkin muuttuu täysin, elleivät niin kutsutut ystävät tule puolisoni kanssa toimeen enää millään tasolla. Lopulta on pakko kyseenalaistaa se omakin ystävyyssuhde, kun ystävä avoimesti kutsuu puolisoani idiootiksi ja toivoo tämän suksivan ristissä olevine suksineen hevonkuuseen. Mitä tekisin ystävällä, joka ei halua tulla edes käymään, koska luonani asuu idiootti?

Ja niin minä nostin käteni pystyyn ja luovutin. Sillä minä en ole vain minä. Elämässäni on yksi toinenkin, itselleni lähes yhtä tärkeä ihminen kuin minä itse, se idiootti. Vaikka emme ole yhtä, tulemme samassa paketissa. Enkä minä kaipaa lähelleni ihmistä, jolle elämäni toisiksi tärkein ihminen on saastaa.

 

Mitä mieltä sinä olet, voiko olla ystävä ihmisen kanssa, joka avoimesti inhoaa puolisoasi?

Jenkki käy leffassa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Osana eilistä ärtymyksen karkoitus -kampanjaa, päätimme illalla harrastaa kulttuuria, eli käydä elokuvissa. Illan elokuva, uusin Resident Evil, ei suuria tuntemuksia herättänyt, vaikka Milla Jovovich vaikuttava ilmestys onkin. Mutta ei se mitään. Onneksi monella jenkillä näytti olevan paljon muutakin tekemistä elokuvan aikana, kuin itse elokuvan katselu.

Suomalaisille elokuvissa käynti on vakavuudeltaan verrattavissa lähinnä kirkonpenkissä istumiseen. Ei sovi hiiskua eikä edes nauraa liian kovaäänisesti. Sipsipussin rapistelu on synneistä pahin, pissahätää pidätellään vaikka väkisin lopputeksteihin saakka ja salista poistuminen on aina noloa, olipa elokuva miten huono tahansa. Toista se on täällä.

Ennen elokuvan alkua heijastetaan kankaalle tonnikalan kokoinen kehotus laittaa puhelimet äänettömälle. Mutta jenkki on nokkela nisäkäs ja keksii pian, että puhelinta voi käyttää vaikkei siinä ääniä olisikaan. Sillä voi soittaa, selata Facebookia, lähettää tekstiviestejä ja valomerkkejä salin toiseen päätyyn.

Oma alalahkonsa ovat amatööri äänitehostemiehet, joita löytyy melkein joka näytöksestä. Jokaista lyöntiä ja mäjäystä seuraa kuuluva ”ouuuuuuu”-huudahdus. Seurassaan äänitehostemiehellä on usein kommentaattori, joka tekee jokaisesta elokuvan kohtauksesta pika-analyysin. Ei se auto oikeasti noin räjähdä. Ei varmana.

Suurin kulttuurishokki syntyy kuitenkin jo ennen saliin siirtymistä, karkkihyllyllä. Sellaista rehellistä leffamässyä, johon Suomessa olemme tottuneet, ei täältä saa. Karkkivalikoimat ovat naurettavan suppeat. On vain Milk Dudseja, m&m:iä ja muuta väsynyttä. Jenkki kurvaakin saliin mieluiten jättikokoisen popcorn-ämpärin kanssa, jonka varjosta sitten yritetään kurkistella valkokankaalle. Poppareiden lisäksi saliin kannetaan hampurilaisaterioita, pizzaa tai juustolla kuorrutettuja nachoja. Sottaista puuhaa, mutta onneksi kädet voi pyyhkiä penkinsyrjiin. On myös täysin hyväksyttävää käydä ostamassa ruokaa lisää kesken elokuvan tai vaellella sisään ja ulos salista juuri niin usein kuin huvittaa. Eihän se ketään häiritse, jos vierustoveri nautiskelee elokuvan aikana seitsemän ruokalajin illallisen ja käy siinä välissä tyhjentämässä suolistonsa.

Kun sitten elokuva loppuu ja valot syttyvät, paljastuu takarivissä istuvalle suomalaiselle koko kauheus. Vaikka heti salin ulkopuolella on roskis, jätetään kaikki roskat, puoliksi syödyt hampurilaiset ja muut sikailusta syntyneet jätökset pitkin lattioita ja penkkejä. Niin, pitäähän meksikolaisilla siivoojilla jotain hommia olla.

Välillä ihmetyttää tämä paikallisten välinpitämättömyys ja käytöstapojen puute. Eivät kaikki toki samanlaisia ole, mutta kourallinenkin moukkia on yhdessä elokuvasalissa liikaa.

 

Ja loppuun vielä muutama vinkki onnistuneeseen leffailtaan:

• Oikeasti, osta ne karkit ennen elokuvateatteriin menoa. Sen lisäksi, että karkkivalikoimat ovat lähinnä säälintunteita herättävät, ovat karkit todella ylihinnoiteltuja. Elokuvateattereissa ei myöskään myydä sipsejä.

• Elokuvalippu ostetaan teatterin ulkopuolelta ja lippu tarkistetaan heti ulko-ovella. Tämän jälkeen kukaan ei ole enää kiinnostunut lipustasi tai edes siitä, mihin näytökseen olet menossa. Täällä ei ole paikkalippuja, joten periaatteessa voit yhdellä lipulla käydä katsomassa niin monta elokuvaa kuin haluat. Näin ei tietenkään saisi tehdä. En minä, mutta pojat…

Kannattaisiko sittenkin ottaa mukaan naposteluporkkanoita?

Syksy tuli taloon

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Se on lokakuu nyt. Siis syksy, ihan virallisesti. Kalifornialaisittain eletään aikaa jolloin puista putoaa lehdet, mutta ei voi olla aivan varma johtuuko se kuumuudesta, kuivuudesta vai kasvukauden päättymisestä. Ehkä vähän kaikesta. Oli miten oli, neljänkympin lämpötilasta huolimatta, on aika kaivaa syyskoristeet kaappien kätköistä.

Tervetuloa kurkistamaan syksyiseen kotiimme!

Varoitus: sisältää tuutin täydeltä sisustus-höpöhöpöä!

 

Suomessa asuessa en todellakaan koristellut kotiamme syksyisin erityisillä syyskoristeilla. Jostain syystä täällä minä kuitenkin teen niin. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene? Ja oikeastaan, onhan se kiva, kun koti muuttuu sesonkien mukaan eikä ne samat koristejutut pönötä samoissa paikoissa vuodesta toiseen.

Kahdeksan hengen ruokapöytä on kahdelle ihmiselle ehkä hieman liioittelua. Mutta toisaalta, kaikkien sille leviteltyjen koristeiden jälkeen jää toiseen päätyyn vielä tilaa kahdelle ruokailijalle.

 

Osa syy kaikkeen koristeluun on varmasti myös se, että koristeet ovat täällä varsin edullisia, kunhan ne ostaa oikeista paikoista. Omat suosikkini kodin krääsän hankintaan ovatkin Michaels’ ja Home Goods.

Kuuden taalan heräteostos-pöllö. Olen heikkona kaikenlaisiin lintujuttuihin.

(Tiedän Arja, että tykkäät tästä!)

Meillä oli pitkään aina aitoja kukkia maljakossa, mutta koska ne eivät ole kovin pitkäikäisiä, siirryin vähitellen muovikukkasiin. Ja tuleehan nämä muoviset paljon halvemmaksikin. Ainoa miinuspuoli on, että ne pitää mahduttaa johonkin säilöön aina kun eivät ole esillä.

Ja kukista puheen ollen, ystävät toivat meille viikonloppuna kukkien sijasta aidon kurpitsan. Se tosin päätynee ruoaksi tässä ihan lähipäivinä.

En erityisesti perusta perinteisistä Halloween-koristeista, pääkalloista, hämähäkeistä tai muistakaan örkeistä, mutta tämän kynttilänjalan varpaista pidän!

Syystuuli lennätti lehtiä näihinkin (teko)kukkasiin.

Lisää minikurpitsoja ja syksynlehtiä.

Tykkään kynttilöistä, mutta ainakin toistaiseksi on aivan liian kuuma edes ajatella kynttilöiden sytyttämistä. Jääköön nämä kynttilät odottelemaan vielä todellisia syyskelejä.

Kuinkas sattuikaan, että Jelly Belly paketoi sopivasti syksyn alla samaan pussiin syysväreissä olevia jelly beaneja. Nämä koristeet eivät muuten säilyneet kovin kauan.

Tämä Kellogg’sin retrohenkinen muropurkki pääsee värityksensä ansiosta kaapista ulos aina syksyksi ja jouluksi.

Muitakin syksyisiä purnukoita on taas otettu esille viinitynnyrin päälle. Ei näitä raaski edes avata!

Muumikannu on kaukana kotoa.

Tämä hauska pieni risuaita tarttui mukaani parilla taalalla.

En yleensä säilytä mitään turhaa, mutta tämä limupullo on jostain syystä vuodesta toiseen välttynyt kierrätysroskikselta. Nyt tiedän miksi.

Kynttilä, pikkukiviä ja muuta pientä silppua.

Kaikkien koristeiden asetteluun käytin tällä kertaa aikaa puolisen päivää. Välillä itseänikin naurattaa, kun asettelen lehtiä, kynttilöitä, purkkeja ja purnukoita omille paikoilleen. Aseteltuani yhden tavaran pöydälle, otan pari metriä etäisyyttä, katselen tovin, siirrän toista tavaraa pari senttiä, otan taas askeleen taaksepäin, katselen, siirtelen, kääntelen ja vääntelen. Ja auta armias, jos joku on käynyt siirtämässä jonkin esineen väärään paikkaan. En saa rauhaa ennen kuin se on palautettu paikoilleen. Enkä minä oikeasti osaa edes selittää miksi tavaroiden pitää olla aseteltuna juuri tietyllä tavalla. Niiden vain kuuluu olla niin. Eipä ole epäilystäkään siitä, kuka meidän perheessä pyyhkii pölyt.

Mikä on hyvin juuri nyt

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tämä päivä on alkanut melko alavireisessä mielentilassa, samanlaisessa, kuin eilinen päättyi. Minulla ei kovin usein huonoja päiviä ole, mutta tänään kuljetaan siipi maata laahaten, vaikka en oikein tiedä miksi.

Jotta saisin ajatukseni takaisin positiivisten asioiden äärelle, esitän nyt teille, iloluontoiset lukijani, helpon kysymyksen: mikä on hyvin juuri nyt? Mikä asia vetää suupieliä väkisin ylös? Missä onnistuit ja mistä tuli hyvä mieli? Viisaat nimittäin sanovat, että hyvä mieli tarttuu!

Loppuun vielä komea kesällä Suomessa kuvattu auringonlasku.

Se oli hyvä ilta se.

Olen vähän nuorempi kuin sinä

/ A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Mies istuu olohuoneen lattialla valmiina kääntämään äänentoistolaitteistosta nupit kaakkoon.

– Hei tää on klassikko! Muistatsä tän?

Istun vaiti ja kuuntelen. Vaikka musiikki tulvii korvistani sisään sellaisella voimalla, ettei yksikään kuulohermo jää varmasti kylmäksi, en tunnista kappaletta. Pyöräytän avuttomana silmiäni ja kohautan hartioitani:

– En mä kyllä muista…

Kaiken metelin keskeltä kantautuu ehkä hieman turhautunut kommentti:

– No siis tätä kuunteltiin sillon pikkupoi…ai niin, mut ethän sä ollut silloin vielä edes syntynyt…mut hei, kai sä muistat tän, vuodelta -85?

– Kulta hei, mä olin silloin kolme.

Tämä on ehkä se klassisin esimerkki siitä kuilusta, joka 70-luvulla ja 80-luvulla syntyneiden välille silloin tällöin repeää. Vaikkei ikäeromme yhtätoista vuotta suurempi olekkaan, on tosiasia kuitenkin se, että silloin kun minä synnyin, pokkasi toinen meistä jo palkintolusikoita hiihtokilpailuista ja kun minä opettelin kertolaskuja, meni mies armeijaan. Iän ja vuosien myötä on ikäero kuitenkin tasoittunut.

Alle kaksikymppisenä olisi yli kymmenen vuotta vanhempi mies ollut hyvinkin kyseenalainen valinta. Jopa vielä 23-vuotiaana, kun mieheni tapasin, ihmettelivät muutamat tahot valintaani, kun eivät ikäiseni kelvanneet. Mies sen sijaan sai nuorikostaan lähinnä olantaputuksia ja hurraa-huutoja. Nyt kolmekymppisenä ei nelikymppinen mies enää herätäkkään ihmetystä. Kolmekymppinen, nelikymppinen, kuka sitä enää laskee. Henkinen ikäerokin on vähitellen kuroutunut umpeen, kun olen saanut lisää ikää ja järkeä.

Hyvä on, ei 23-vuotias enää mikään teini ole, mutta tuossa iässä henkisen kehityksen tahti on vielä huimaa. Mieheni taas oli noihin aikoihin jo hieman kulmistaan hioutunut ja asioista jotain tietävä 34-vuotias, vaikkakin ikuinen pikkupoika. Kun katson häntä nyt, ei hän lopulta ole noista ajoista muuttunut paljoakaan. Kun katson itseäni, huomaan muuttuneeni melko paljonkin. Voi kuinka vähän ymmärsin silloin, itsestäni tai maailmasta, ja kuinka vähän ymmärrän vieläkin, mutta kuinka se ei enää häiritse minua juurikaan.

Ihailen mieheni sinnikkyyttä, kun hän jaksoi seurata kasvukipujani, vaikka eivät ne suuren suuria olleetkaan. Olin kuitenkin 23-vuotiaana melko epävarma, vaikka työ ja puitteet olivatkin kunnossa. Haaveet tulevaisuudesta muuttuivat tiuhaan ja heikkoina hetkinä epävarmuus nosti päätään. Mitä jos mies aikansa leikittyään vaihtaakin ikäiseensä? Jospa olenkin liian lapsellinen. Myös toisen kokemusrikkaampi ja pidempään eletty elämä nakersi toisinaan mieltä. Tuntui, että mies oli ehtinyt tehdä kaiken jonkun muun kanssa ennen minua.

Aika nopeasti iän myötä epävarmuus katosi ja tilalle astui varmuus siitä, että olen oikean, vaikkakin vähän vanhemman ihmisen rinnalla. Ikäeron pohdiskelu loppui alun jälkeen nopeasti eikä sitä nykyisin huomaa juuri muusta kuin 70-luvun musiikkitietämykseni vajavaisuudesta. En enää ajattele miehen elettyä elämääkään pahalla vaan pelkästään positiivisena elämän karttumisena. Tietääpähän ainakin mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, mitä elämältään haluaa ja mitä ei ainakaan halua. Mies onkin joskus vitsaillut, että on elämänkokemuksellaan kasvattanut itselleen ihan kelpo puolison. Niin, olen itsekin onnellinen siitä polusta, jota hänen käsipuolessaan kuljen. Hän pitää askeleen vakaana ja minä vauhtia yllä.

Tätä kirjoittaessani muuten tajusin, että on ainakin yksi asia, jota mies ei ole tehnyt kenenkään muun kuin minun kanssani. Mennyt naimisiin.

 

Noin. Minä kerroin millaista on, kun puoliso on huomattavasti vanhempi. Olisiko täällä joku, joka osaisi kertoa millaista on, kun puoliso onkin huomattavasti nuorempi?